NÄKYMÄTÖN KÄSI VS. LAIN PITKÄ KOURA

Otsikosta huolimatta en käsittele nyt showpainia. Asiani on vakava. Nimittäin alipalkkaus ja sen kriminalisointi.

Suomalaisista merkittävä enemmistö kannattaa ajatusta siitä, että alipalkkaus pitäisi kriminalisoida ja alipalkan maksajalle määrätä rangaistus. Asia kävi ilmi, kun kysyimme kansalaisten mielipidettä alipalkkauksen kriminalisoinnista TNS gallupin välityksellä.

Suomalaisista aikuisista on 82 prosenttia täysin tai jokseenkin samaa mieltä ajatuksen kanssa, että ”tilanteet, jossa maksetaan työntekijälle alan työehtosopimuksen määräykset alittavaa palkkaa, tulisi kriminalisoida ja maksaja tuomita rikoksesta”. Ammattiryhmistä vähäisin kannatus asialle on yrittäjien keskuudessa. Kerätyn tiedon mukaan heistäkin peräti 64 prosenttia hyväksyy esitetyn ajatuksen, joka on erittäin positiivinen tulos. Työntekijöistä esitetyn ajatuksen alipalkkauksen kriminalisoinnista kyselyssä hyväksyi 91 prosenttia ja johtajistakin 81 prosenttia. Puoluekentässä Kokoomuksen kannattajat suhtautuivat ajatukseen nihkeimmin, mutta heidänkin keskuudessa 70 prosenttia katsoi alipalkkauksen kriminalisoinnin aiheelliseksi.

Hallituksen rakennepoliittiseen ohjelmaan liittyen työmarkkinajärjestöt keskustelevat neuvottelu- ja sopimusjärjestelmästä. Siinä yhteydessä on tarkoitus arvioida nykyisen työehtosopimuslakiin ja työriitojen sovittelulakiin perustuvan neuvottelujärjestelmän toimivuutta ja kehittämistarpeita syksyn 2014 loppuun mennessä. Erityisesti puidaan työehtosopimusten velvoittavuutta ja noudattamista sekä sopimusten rikkomisesta seuraavia sanktioita. Työmarkkinapuimalaan siis terveisiä Suomen kansalta, että alipalkkaus nähdään kriminalisoimisen arvoiseksi asiaksi.

Vapailla markkinoilla puuhastelee näkymätön käsi, joka harvemmin saa mitään näkyvää aikaiseksi. Sen sijaan, että luotetaan tuohon velttoilevaan käteen, voidaan pistää asialle rivakka lain pitkä koura. Alipalkkaus pitäisi kriminalisoida ja se olisi yleisen edun mukaista.

Antti Veirto

BASILLI KOULUISSAMME?

Pitkän linjan suomalainen kasvatustieteilijä Pasi Sahlberg ottaa Guardian-lehden artikkelissa (linkki tekstin lopussa) selväsanaisesti kantaa siihen, millainen koulutusjärjestelmä tuottaa hyviä tuloksia ja millainen ei. Taustalla lymyää perusargumentti koulutuksellisesta tasa-arvosta.

Miten esim. PISA-tulokset saadaan laskuun? Sisällyttämällä markkinamekanismeja, standardeja ja vertailuja (kilpailua) koulutusjärjestelmään. Sahlberg käyttää tällaisesta agendasta nimeä Global Education Reform Movement eli GERM
Hymiö smile
suom. basilli).

Käytännössä hän nostaa framille viisi kehityssuuntaa, joista GERMin tartunnan koulutusjärjestelmässä voi tunnistaa:

1. Koulujen välinen kilpailu, jota korostetaan vapaalla kouluvalinnalla ja kouluvertailuilla
2. Standardisointi, joka asettaa raamin, miten opettaa ja millaisia (vertailtavia) tuloksia on saatava
3. Järjestelmällinen koulujen opetustulosten kerääminen standardisoiduilla testeillä sekä tulosten hyväksikäyttö opettajien tilivelvollisuuteen asettamisessa.
4. Opettajien ammattitaidon alasajo liian vähäisellä koulutuksella
5. Julkisten koulujen yksityistäminen esim. koulutussetelien tai vapaakoulujen kautta (tässä asiassa ei Suomessa vielä olla kovin pitkällä, mutta Ruotsissa löytyy kokemusta yli 20 vuodelta – tuloksena mm. laskevat PISA-tulokset)

No, Sahlberg ei tunnetusti ole opetusstandardien tai vertailun ystävä, joten edelliset kohdat eivät tule yllätyksenä. Hänen mukaansa ne koulut, joissa on laaja autonomia opetussuunnitelmissa ja oppilaiden arvioimisessa, menestyvät parhaiten. Toisaalta voidaan myös kysyä, onko kohtuullista lisätä koulujen autonomiaa esim. opetussuunnitelmissa ja samaan aikaan rajata oppilaan mahdollisuuksia valita peruskoulunsa? Asettaako tämäkin oppilaat epätasa-arvoiseen asemaan?

Sahlbergin mukaan maat, joissa koulutuksellinen tasa-arvo (oppilaan sosioekonominen tausta näkyy mahdollisimman vähän koulumenestyksessä) on korkeaa, nauttivat myös keskimäärin parhaista opetustuloksista. GERM nakertaa tasa-arvoa, minkä vuoksi tartunnan saaneiden maiden, kuten Ruotsin, opetustulokset (ja PISA-tulokset) laskevat. Kun huiput eivät nouse yhtä paljon kuin heikoimmat laskevat, keskiarvo painuu pakkaselle.

Ikävä kyllä koulutuksen epätasa-arvoistuessa huonoimmassa asemassa ovat ne perheet, joiden mahdollisuuden tehdä valintoja esim. lastensa kouluvalinnan suhteen ovat käytännössä vähäisimmät. Pienituloisilla tai epätyypillisiä työaikoja tekevillä vanhemmilla ei ole mahdollisuuksia kuljettaa lastaan kauempana sijaitsevaan parempaan kouluun, joten on tyydyttävä lähikouluun.

Korkea koulutuksellinen tasa-arvo on järkevää monessa suhteessa. Vaikka puhtaasti moraaliset ja sivistykselliset näkökulmat sivuutettaisiin, jää jäljelle osaavan kansan kilpailuetu globaalissa taloudessa. Voisi melkein sanoa, että kaikille tasa-arvoinen koulutie on hyvää bisnestä.

Mikko Laakkonen

ps. Saman teeman äärellä ollaan tässäkin: ”Haluatko amerikkalaisen unelman, mene Suomeen!” http://huff.to/1gA96gY

Muut linkit:
Pasi Sahlberg Guardain-lehdessä: http://bit.ly/J3YBob
PISA: http://bit.ly/18L6FQW
Näin länsinaapurissa: http://bit.ly/IOWCE2
Pasi Sahlberin kotisivu: http://pasisahlberg.com/

HOU, HOU! OSTAKAA IHMISET OSTAKAA!

Vähittäiskauppa on tiukassa tilanteessa. Kuluttajien luottamus on heikossa jamassa ja työttömyyden uhkan kokemus läsnä yhä useamman arjessa. Tästä huolimatta tilanne ei ole aivan toivoton, koska jouluna suurin osa kuitenkin kuluttaa lähes entiseen malliin. Ennustammekin vähittäiskaupan liikevaihdon kasvavan reilulla prosentilla ja myynnin määrän pysyvän edellisvuoden tasolla joulukuussa.

Kaupan liiton TNS gallupilla teettämän kyselyn mukaan suurin osa kuluttajista (68 %) arvioi käyttävänsä jouluhankintoihin rahaa saman verran kuin viime vuonna. Jos tämä pitää paikkansa, laskisi myynnin määrä jonkin verran. Jos oletetaan, että positiivista tuottavuusmuutosta alalla on syntynyt, työvoiman kysytty määrä laskisi ennusteen valossa edellisvuodesta.

Jos kristallipallosta halutaan povata, miten vähittäiskaupan joulumyynti muuttuu, voidaan tukea hakea myös kuluttajabarometristä. Kuluttajien luottamusindikaattorin tasot aiheuttavat tosin jonkin verran päänvaivaa. Vaikka loka-marraskuun kuluttajien luottamusindikaattori puksuttaa vahvasti vuosien 2008, 2011 ja 2012 yläpuolella, omaa tämänhetkistä talouden tilaa arvioidaan toisin.

Vuoden 2007 jälkeen vain vuonna 2009 oma talous on tällä hetkellä näyttäytynyt synkemmässä valossa kuin nyt. Toisin sanoen ihmiset kokevat olevansa taloutensa kanssa tiukemmilla nyt kuin pitkään aikaan. Tässä tilanteessa ei voi muuta, kuin laittaa sormet ristiin ja toivoa parasta.

Myös työttömyyden uhka näyttää vaanivan yhä useampaa meistä. Tämä heijastunee myös oman talouden nykytilaan. Vuoden 2007 jälkeen vain vuonna 2009 on työttömyyden uhka omalla kohdalla uiskennellut syvemmällä kuin nyt.

Toisaalta mielenkiintoista kuitenkin on myös se, että vaikka vuosi 2009 näyttää oman talouden tilan ja työttömyyden uhkan kokemuksen puitteissa olleen lähivuosista karmein, vähittäiskaupan joulukuun myynti kuitenkin kasvoi tuolloin 2,8 % ja myynnin määräkin 1,1 %. Asia on siis monimutkaisempi.

Jos asiaa lähestyy olemassa olevien tietojen valossa myynnin suunnalta, näyttää siltä, että koko 2000-luvun ajan joulukuun myynnin määrä on ollut 26,2 % syys-lokakuun myynnin keskiarvoa korkeampi. Toisaalta oma sen hetkinen talouden tila on myös joulukuussa ollut keskimäärin aina merkittävästi syys-lokakuun tilannetta parempi. Asia sen kuin mutkistuu mutkistumistaan.

Ennusteet ovat ennusteita, mutta koska niitä ei koskaan ole liikaa, on aina yhdelle sijaa. Siispä oma valistunut arvaukseni on, että vähittäiskaupan myynnin volyymi ei nouse ihan niin korkealle syys-lokakuun keskiarvomyyntiin verrattuna kuin yleensä. Jos poikkeama keskimääräisestä erosta syys-lokakuun myyntiin olisi liikevaihdon ja myynnin volyymin osalta -5 % ja vähittäiskaupan ennakkotiedot pysyisivät ennallaan, kasvaisi vähittäiskaupan myynnin liikevaihto joulukuussa reilun prosentin volyymin pysyessä likimain ennallaan.

Tehkää kuluttajat arviostani väärä; ostakaa ihmiset ostakaa!!!

Sampsa Hamarila

KOLMILOIKKAA

Seuraavaksi ohjelmassa ajatuksellista kolmiloikkaa.

Vuonna 1948 painetussa Kesko Oy:n henkilökunnan ohjesäännössä todetaan, että yhtiön palvelukseen otetaan mieluimmin alle 29-vuotaita naisia tai alle 30-vuotiaita miehiä. Mitä sitä kiertelemään. Nykyään kierrellään ja pokkana sanotaan, että kyllä palkataan kaiken ikäisiä. Ei kuitenkaan palkata. Katsokaa vaikka työttömyystilastoja. Ikääntyneet eivät työllisty.

Kesko Oy:n henkilökunnan ohjesäännössä todettiin myös, että miehet eroavat yhtiön palveluksesta täytettyään 65 vuotta ja naiset täytettyään 60 vuotta. Nykyajan yrityksissä miehet ja naiset erotetaan ja liian usein enemmänkin 55-vuotiaina.

Loikataan ihan toiseen aiheeseen. Investointipankki JP Morgan maksaa Yhdysvalloissa lähes 13 miljardin dollarin korvaukset ja sakot. Rahat menevät viranomaisille, sijoittajille ja asuntovelallisille. JP Morgan oli paketoinut roskalainoja ja myynyt niitä kurantteina tuotteina eteenpäin.

John Pierpoint Morgan perusti pankkiiriliikkeen 23-vuotiaana 1800-luvun lopulla. Hänen isänsä oli myös tunnettu pankkiiri. JP Morgan tunnettiin viekkaana, epäluuloisena, ovelana ja kärsimättömänä. Hänen valtaansa Wall Streetillä kuvattiin suunnattomaksi. JP oli toki harras uskovainen ja varsin pragmaattinen sellainen. Kauhistuneista kuiskutteluista huolimatta, hän saattoi osallistua kirkkonsa neuvoston kokouksiin niin, että joku hänen lukuisista rakastajattarista notkui kokoushuoneiston edessä vaunuissa. JP oli dollariruhtinas ja hänen asenne sen mukainen. Ylisuureksi paisuneessa finanssi- ja yleensä rahantekomaailmassa nykyään siinä asenteessa ei olisi mitään poikkeuksellista. Tuoreita esimerkkejä piisaa. Tiedättehän mitä tarkoitan….

Tästä tulikin kolmiloikkaa. Osmo Soinivaara äskettäin maalaili Seura-lehdessä hänen tarkoitusperilleen suotuisia mielikuvia ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta. Intellektuelli Osmo heitti yllättävän gangstatyylisesti jotenkin niin, että ”…työtön on puolitoista vuotta ansiosidonnaisella rakentamassa taloa ja se on p….stä”. Osmo haluaa pitää elossa 80-luvulla syntynyttä myyttiä ruhtinaallisista ansiosidonnaisista ja niillä köllöttelevistä ammattiliittojen jäsenistä. Päiväraharuhtinaista. Luokatonta lätinää, ainakin niin kauan kun ei ole faktoja esittää siitä, kuinka paljon Suomessa ansiosidonnaisen saajia on huhkimassa puolitoista vuotta talotyömaillaan.

ANTTI
Ps. Kiitos Petelle ohjesäännöistä

KOHTA LOJAHTAA

Nyt on odotusta ilmassa. Huomenna ns. Pekkarisen työryhmä antaa raporttinsa, jossa he esittelevät pohdintaansa siitä miten eläkeköitymisikää voisi hilata ylöspäin. Nykyajan hengen mukaisesti asiaa ovat olleet miettimässä ekonomistit. Aikoinaan Herodes kysyi neuvoja itämaan tietäjiltä ja pyysi heitä selvittämään erinäisiä asioita. Nykyaikana kaikki asiat kysytään talousviisailta ja tällä kertaa heiltä on kysytty miten eläköitymisikää nostettaisiin.

Pekkarisen työryhmän toimeksiannon alkuperäinen ajatus oli, että työryhmä arvioisi lisätoimien tarpeellisuutta sen turvaamiseksi, että eläkejärjestelmä pysyy elinajan odotteen pidetessä taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävänä. Rohkenen kuitenkin jo näin etukäteen epäillä, että sosiaalisen kestävyyden arviointi tulee jäämään vaatimattomaksi. Helsingin Sanomien (HS 28.10.) tapaan sen sijaan uskon, että vaihtoehtoja eläkkeelle jäämisien nostamiseksi tullaan kuulemaan.

Pekkarisen työryhmässä on paljon viisautta ja taatusti näkemyksellisyyttä. Sitä löytyy myös kansalaisilta. Siksipä me PAMissa päätimme tänä syksynä kysyä kansalaisilta näkemyksiä eläkeasioista TNS Gallupin välityksellä. Kysyimme heidän mielipidettään väitteeseen ”Uskon, että pystyn työskentelemään terveyteni puolesta yli 63-vuotiaaksi”. Vastaajista väitteen kanssa täysin samaa mieltä oli vain 27 prosenttia ja jokseenkin samaa mieltä 32 prosenttia. Eri työntekijäryhmien välillä oli merkittäviä eroja. Nimittäin työntekijöistä vain 17 prosenttia oli em. väitteen kanssa täysin samaa mieltä. Johtajista uskoi 43 prosenttia siihen, että terveyttä piisaa työelämässä heilumiseen yli 63-vuotiaaksi.

Pekkarisen työryhmässä on epäilemättä tehty laskuharjoituksia siitä kuinka elinaikakerroin lasketaan spagaatin kautta käsinseisontaan. Onko kuitenkaan mietitty helmitaulujen edessä sitä, miten panostukset työelämän laadun kohentamiseen näkyisivät eläköitymisiässä. Suomalaisten mielestä näet mielenkiintoiset työt, kuten myös mahdollisuudet työjärjestelyihin ja työnantajan panostus työntekijöidensä työhyvinvointiin auttavat jaksamaan työssä yli 63-vuotiaaksi.

Ihmisten mielestä siis työssä jatkamiseen 63 ikävuoden jälkeen vaikuttaa ennen muuta se mitä työssä ja työpaikalla tapahtuu. Ne rakenteet, mitä työpaikan ulkopuolelle kehitetään vaikkapa paremman eläkekarttuman, elinikäisen oppimisen tai terveyspalveluiden osalta, eivät ole yhtä merkityksellisiä.

Ilmaisena vinkkinä siis Pekkariselle & co:lle se, että taika eläköitymisiän nostamiseen tehdään työpaikoilla ja niiden arjessa. Vielä on aikaa kirjoittaa se siihen huomenna tulevaan raporttiin. Laittakaa se siihen ensimmäiselle riville.

Antti Veirto

OVATKO AUTOMAATTIKASSAT ANSIOKEHITYKSEN RAKETTIPOLTTOAINETTA?

Finanssikriisi kylvi maailman talouteen jatkuvan epävarmuuden siemenen. Epävarmuus on ollut myös omiaan vauhdittamaan Suomen talouden rakennemuutosta, kun investointien määrää on vähennetty etenkin kehittyneissä maissa. Irtisanomisista on meilläkin tullut uutissopuleiden päivittäistä karhunsammalta.

Vallitsevassa tilanteessa herääkin kysymys ovatko sisämarkkina-alat kuten Kauppa, Majoitus- ja ravitsemistoiminta sekä Kiinteistöpalvelut turvassa rakenteiden muuttumiselta? Vastaus on mielestäni kieltävä.

Perinteisen teollisuuden rakennemuutoksen paineet tulevat ulkopuolelta (kansainvälinen kilpailu, tietoyhteiskunta). Sisämarkkina-alojen paineet ovat sisäsyntyisiä (tuottavuus).

Tuottavuuskasvu pitää siitä huolen, että jos palvelualojen kysyntä ei kasva, jää osa palkansaajista pitkällä aikavälillä työttömäksi. Toisaalta tuottavuuskasvu mahdollistaa reaalipalkkojen kestävän kasvun. Palkkojen selvällä nostamisella voidaan tavallaan myös ”pakottaa” tuottavuuskasvua, kun työvoiman hinta suhteessa pääoman hintaan nousee liian kovaksi. Tästä tosin seuraa työttömyyttä.

Tavallaan ammattiliitto onkin puun ja kuoren välissä tuottavuuden kanssa. Tuottavuuden kasvattaminen tuo mahdollisuuden palkkojen kasvattamiseen (toteutus tosin riippuu neuvotteluvoiman tasosta), mutta toisaalta tuottavuuden kasvu pienentää työvoiman tarvetta ja potentiaalisten jäsenten määrää.

Hyvänä yksittäisenä esimerkkinä tuottavuuden kasvun vaikutuksesta pamilaisille aloille on SOK:n ilmoitus vähentää varastoväkeä sadoilla työntekijöillä, kun uusi Inex Partners Oy:n Espoon Kilossa sijaitsevan keskusvaraston korvaava varasto Sipooseen valmistuu. Jatkossa siis osa töistä hoituu keräilijä-roboteilla ja osa työntekijöistä jää varastotyöpaikkojen uusjaossa nuolemaan näppejään. Huomiotta eivät saa jäädä myöskään jatkuvasti lisääntyvät automaattikassat tai siivousrobotit.

Jäämme mielenkiinnolla odottamaan, milloin palvelualojen tuottavuuspotentiaali kanavoituu ansiokehitykseen…

Sampsa Hamarila

KÖYHÄT JA TYÖLÄISET KUOLEVAT NUOREMPINA

Työurien pidentämisen keskeisenä perusteluna esitetään sitä tosiasiaa, että keskimäärin suomalaiset elävät pidemmän elämän kuin vielä esimerkiksi kolmekymmentä vuotta sitten ja ovat eläkkeellä vastaavasti useampia vuosia.

Eläketurvakeskuksen mukaan eläkeaikaa sekä miehillä että naisilla oli vuonna 1980 vaivaiset 9 vuotta. Vuonna 2009 eläkeaika oli pidentynyt miehillä 19,7 ja naisilla 23,7 vuoteen. Näin on siis keskimäärin.

Elämän pituus riippuu kuitenkin ensinnäkin siitä onko rikas vai köyhä, ja toiseksi asemasta työelämässä. Keskimäärin on nimittäin niin, että vähiten tuloja saavien palkansaajien - 20 prosenttia kansasta - odotettavissa oleva elinikä ei ole juuri noussut 1980-luvun lopun 68,5 vuodesta. Tämä köyhin viidennes elää edelleen lyhimmän elämän, keskimäärin 69,5 vuotta (v. 2006). Sen sijaan rikkaimman viidenneksen elämä kestää 8 vuotta pidempään ja oli vuonna 2006 keskimäärin 82 vuotta. Tuloryhmien väliset erot ovat siis vain kasvaneet (Suomen Lääkärilehti 48/2011). ETLAn ajama eläkeiän sitominen elinaikaodotteeseen on tässäkin mielessä törkeä: köyhän viidenneksen elinikä ei juuri nouse, joten he kaatuvat lähes suoraan työstä hautaan, koska heidän eläkeikänsä nousisi elinaikaodotteen myötä.

Ei köyhien eikä työntekijäasemassa olevien kannalta ole mitään perustetta nostaa 63 vuoden eläkeikärajaa. Eläketurvakeskuksen (Myrskylä, ym. 02/2013) mukaan työntekijämiehet ehtivät olla työeläkkeellä keskimäärin 13,2 vuotta, ylemmät toimihenkilömiehet 17,7 ja ylemmät toimihenkilönaiset 22,4 vuotta. Työntekijänaisilla on eläkeaikaa 18,9 vuotta.

Työntekijäammateissa päädytään työkyvyttömyys- ja muille varhaiseläkkeille

Työntekijöiden työuran pituus on lyhyempi kuin toimihenkilöillä. 50 vuotta täyttäneillä työntekijöillä on keskimäärin 7,4 vuotta jäljellä työelämässä. Ennen työeläkkeelle siirtymistä kuluu, sekä työläismiehillä että -naisilla, työkyvyttömyys- ja muilla varhaiseläkkeillä keskimäärin 4 vuotta. 50-vuotiailla ylemmillä toimihenkilöillä sen sijaan on jäljellä työssä keskimäärin 11 vuotta. Varhaiseläkkeellä he ovat keskimäärin 1,4 vuotta.

Työväenliikkeen tavoitteena ei ole koskaan ollut työväestön aseman heikentäminen

Nyt tarvitaan ammatilliselta ja poliittiselta työväenliikkeeltä selkeää eläkepoliittista ohjelmaa, vaikkapa tähän tyyliin:

- Eläkeikäraja tulee laskea siten, että 60-vuotiaana on mahdollisuus siirtyä ’täydelle’ eläkkeelle.
- Kaikilla 35 työssäolovuotta työelämässä olleilla, heidän niin halutessaan, tulee olla mahdollisuus siirtyä eläkkeelle.
- On otettava tavoitteeksi toimeentulon turvaava peruseläkejärjestelmä, jolloin peruseläke on työn laadusta tai ammatista riippumatta kaikille samansuuruinen.

Mikko Vartiainen

TÄMÄ JUTTU EI KOSKE ELOPIA

Hesarissa oli mielenkiintoinen juttu. Lokakuun 2. päivä uutisoitiin, että Suomessa työskentelevien ulkomaalaisten palkkaero suomalaisiin on entisestään kasvanut. Eikä jutussa puhuttu Stephen Elopista. Tosin hänkin kuuluu niihin OECD-maiden kansalaisiin, jotka ansaitsevat keskimäärin enemmän kuin vastaavissa asemissa olevat suomalaiset.

Hesarin jutusta kävi ilmi, että Suomessa työskentelevistä erityisesti kehitysmaiden kansalaisten asema oli heikentynyt entisestään. Uutisoidut asiat yhdistyivät mielessäni keväällä äkäisenä velloneeseen siivousalan työvoiman saatavuusharkintakeskusteluun. Työnantajat ovat halunneet tuoda EU/ETA-alueen ulkopuolelta siivoustehtäviin tekijöitä ilman viranomaisten suorittamaa kotimaassa olevan työvoiman saatavuusharkintaa. Työnantajat olisivat aikaisempaa enemmän halunneet tuoda tätä ulkomaista työvoimaa erityisesti Uudellemaalle. Sitä on voinut pitää kyseenalaisena koska maassa jo olevia työttömiä työnhakijoita on yllin kyllin.

Siivouspalveluita ei voi Aasiasta käsin tehdä. Niin pitkiä käsiä ei voi olla. Kuten tuotantoa teollisuudessa, ei siivousta voi siis viedä maasta pois tehtäväksi halvemmalla muualla. Ratkaisu onkin tuoda väki jostain kaukaa tekemään työt täällä tarjolla olevaa työvoimaa halvemmalla. Merkittävästi halvemmalla. Hesarin jutussa kävi ilmi, että ulkomainen työntekijä tekee toimistosiivousta 7 prosenttia halvemmalla kuin kotimainen.

Palkansaajien tutkimuslaitokselta ilmestyy lähiaikoina tutkimus liittyen työvoimapulaan ja siihen kuinka aitoa se on. Tutkimus tulee todella tarpeeseen. Itselleni syntyy kuva, että työvoimapulakeskustelun todellinen syy näkyy ulkomaalaisten suhteellisesti yhä huonomassa palkassa. Ihmiset yhä useammin tuodaan tänne tekemään työnsä jo maassa olevaa työvoimaa halvemmalla ilman mitään todellista työvoimapulaa.

Antti Veirto

http://www.hs.fi/ura/a1380684081069

SIVISTYSYHTEISKUNTA TESTISSÄ

Lähtisitkö toiselle puolelle maapalloa maahan, jonka kieltä ja kulttuuria et ymmärrä, tekemään työtä, josta ei taata minkäänlaista minimipalkkaa (toki lupaukset ovat suuria)? Työajat ovat pitkät ja työ fyysisesti rankkaa. Ainoa, joka voi toimia kontaktina paikalliseen yhteiskuntaan, on työnantaja tai pahemmassa tapauksessa työnvälittäjä, jolta olet juuri lainannut matkarahat (tuhansia euroja) käyttäen panttina kotitaloasi.

No eipä juuri hotsita – paitsi niitä joilla vaihtoehdot ovat vähimmät: lähtömaan köyhät, kouluttamattomat, vähäosaisimmat.

Suuret lupaukset houkuttelevat vuosittain Suomeen tuhansia ulkomaisia marjanpoimijoita. Asiat ovat tähän asti rullanneet omalla painollaan, kunnes epäkohdat ovat nyt nousseet laajempaan tietoisuuteen.

Thaimaalaisten marjanpoimijoiden tapauksen perusfaktat on jo käsitelty mediassa: poimijoita houkuteltiin mahdollisuuksilla suuriin tienesteihin, jotka tietenkin jäivät toteutumatta. Heitä kohdellaan muodollisesti yksityisyrittäjinä, vaikka on päivänselvää, että he ovat käytännössä palkansaajia. Monilla on lainaa maksulliselle työnvälittäjälle, jollaisen käyttö Suomeen rekrytoitaessa on laitonta.

Marjanpoimijat ovat täysin riippuvaisia marjafirmasta, joka heidät on Suomeen rekrytoinut ja jolle he ”yksityisyrittäjinä” tekevät töitä. Ajatus siitä, että poimijat voisivat vapaina yrittäjinä myydä marjasatoaan kenellekään muulle kuin tuolle yhdelle monopoliostajalle, on täyttä utopiaa. Käytännössä siis ostaja sanelee kaikki ehdot.

Jos EU/ETA-alueen sisältä ei löydy työvoimaa keräämään Suomen metsien marjoja, on täysin perusteltua rekrytoida ihmisiä sen ulkopuolelta. Tällöin sovellettakoon suomalaisen työelämän pelisääntöjä ja työehtosopimuksia. Sillä millainen on yhteiskunta, jossa kierretään suunnitelmallisesti työelämän perusoikeuksia? Sivistyneeksi sitä ei ainakaan voida kutsua.

Elinkeinoelämä korostaa, että jos nykyinen järjestelmä muutetaan, koko marjabisnes kaatuu. Sivistysyhteiskunta ei voi vastata tähän kuin yhdellä tavalla: Jos hintana on häikäilemätön riisto, niin kaatukoot.

Mikko Laakkonen

NYT ON RIMA ALHAALLA

Minä muistan vielä Topin. Hän oli kesätyöpaikassani se kaveri 80-luvulla, joka tarvitsi usein muutaman oluen käynnistyäkseen aamuisin. Ei sitä esimiehet hyväksynyt ja työkaveritkin pudistivat päätään. Hänelle olut oli kuin Obelixille taikajuoma. Muutaman oluen avulla Topista näet sukeutui rivakka työmies.

Topin kaljanjuonti ei kuitenkaan ollut se asia miksi Topia muistelin. Oleellisempi asia on se, että Topi oli töissä. Topi oli töissä työllistämistuella. Hänelle työstä maksettiin palkkaa kuten muillekin. Jokainen ymmärsi, että Topin elämänhallinta oli retuperällä. Hän oli varmasti syrjäytymisvaarassa. Topi sai kuitenkin palkkaa ja tehdä oikeita töitä.

Hallituksen rakennepoliittisessa ohjelmassa on kirjaus, jonka mukaan ryhdytään kehittämään työikäisten osallistavaa sosiaaliturvaa syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Kuluvan syksyn aikana laaditaan toimenpideohjelma, joka määrittää osallistavan sosiaaliturvan sisällön.

Sosiaali- ja terveysministeriö on jo ollut ministeri Risikon johdolla miettimässä osallistavaa sosiaaliturvaa. Ministerihän otti aiheen esille elokuun alussa kun ehdotti, että vastikkeeton sosiaaliturva tulisi poistaa. Risikko hahmotteli, että tuensaajan olisi osallistuttava yhteiskunnalliseen toimintaan. Osallistuminen näkyisi myös sosiaaliturvan määrässä.

Ymmärrän täysin syrjäytymisen ehkäisyn merkityksen. Työttömyys saattaa olla äärimmäisen lamauttavaa. Se voi olla kuin musta aukko, joka imaisee elämästä ensin värit ja pitkittyessään koko ihmisen.

Myönnän, että olen ehdottomasti aktivoinnin kannattaja. Passivoitumisen uhatessa täytyy olla tarjolla mielekästä, eteenpäin vievää tekemistä. En kuitenkaan lähtökohtaisesti voi innostua nyt esillä olleesta aktivointiajatuksesta. Siitä, että työttömien etuustasonsa säilyttääkseen on osallistuttava pari tuntia päivässä kestävään avustavaan työhön. Miksi työttömille ei voi maksaa siitä avustavasta työstä palkkaa? Jos siitä ei makseta palkkaa, niin onko se työtä? Jos se on työtä, josta ei makseta palkkaa, niin eikö palkallinen työ silloin vähene?

Aikoinaan hätäaputöistäkin maksettiin palkkaa. Lapiolinjalla myös huhkittiin palkalla. Nyt ilmeisesti julkiselle sektorille palkkatukityöllistämistä ei voida lisätä siksi, että julkiselta sektorilta vaaditaan parempaa tuottavuutta eli vähemmän henkilökuntaa. On myös todettu, ettei palkkatuettu työ julkisella sektorilla johda ns. oikeisiin töihin. Mihin sitten johtaa parin tunnin päivittäinen työ ilman palkkaa? Pelkään, ettei ainakaan työttömän työmarkkina-arvon kasvuun. Palkkatuella työtä tehdään sentään työsuhteessa ja saadaan hyödyllistä työkokemusta.

Minusta syrjäytymisvaaraa voi helpottaa ylipäätänsä aktiivisuudella, jonka sisältö voi olla paljon muutakin kuin palkaton työ avustavissa tehtävissä.

Näyttää siltä, että hyvinvointivaltiota ollaan purkamassa. Sitä ei pureta enää tiili kerrallaan vaan nyt alkaa kaatua jo seiniäkin. Subjektiivista päivähoito-oikeutta heikennetään ja työttömätkin halutaan pistää palkattomaan työhön. Pitää muistaa, että monet työttömistä ovat maksaneet työuransa aikana pitkän pennin työttömyysvakuutusmaksuja. Vakuutuksen täysimääräisenä lunastamiseen tarvitaankin sitten jatkossa työskentelyä palkatta avustavissa tehtävissä? Näinkö tämä nyt menee?

Syrjäytymisen ehkäisy näin mielikuvituksettomalla tavalla kertoo siitä, että joku haluaa nyt riman todella alas. Toivon, että kun kolmikantaisesti syrjäytymisen ehkäisyä ja osallistavaa sosiaaliturvaa syksyn aikana mietitään, tullaan hieman kunnianhimoisempaan johtopäätökseen kuin nyt esillä ollut ajatus avustavista tehtävistä.

Antti Veirto

LÖYSÄSSÄ HIRRESSÄ

PAMin keväisen jäsenkyselyn tuloksista käy ilmi, että osa-aikatyötä tekevistä jäsenistämme peräti joka neljäs tekee työtään ns. nollatyösopimuksella. Heillä siis työsopimuksen mukainen työaika vaihtelee nollan ja jonkun tuntimäärän välillä. Useimmiten tässä löysässä hirressä joutuvat riippumaan kiinteistöpalvelualan osa-aikaiset. Ketään ei varmaan yllätä se, että tällaisella työsopimuksella työssä käyville taloudelliset huolet ovat tutumpia kuin niille, joilla on kiinteä tai keskimääräinen työaika viikossa tai jaksossa. PAMin kyselyn mukaan nollatuntilaisista puolella kaikki yhteenlasketut nettotulot jäävät alle 1 200 euroon. Tämä siis sisältää kaikki mahdolliset tulonsiirrot (lapsilisät, toimeentulotuet, sovitellut päivärahat jne.) ja muut säännölliset tulot. Tuloja paikatakseen heistä useampi kuin joka kymmenes tekee kahta työtä.

Juuri valmistuneen Työ- ja elinkeinoministeriön raportin (TEM raportteja 33/2013) mukaan vuonna 2012 kaikista nollatyösopimuksella työskentelevistä palkansaajista 60 prosenttia oli naisia ja alle 30-vuotiaita 56 prosenttia. Ikäjakauma pamilaisten keskuudessa on sama, mutta naisten osuus merkittävästi korkeampi. Pamilaisista nollatyösopimuksella olevista yli puolet (52 %) on nollatyösopimuksella pakon edessä eli vailla kokoaikatyötä.

Nollatyösopimuksella olevat ovat muita työntekijöitä useammin lähtökuopissa uutta työpaikkaa tähyillen. He muita työntekijöitä useammin asuvat vuokralla. Muita työntekijöitä avoimemmin he suhtautuvat ajatukseen toiselle paikkakunnalle muuttamisesta riittävän kiinnostavan työn perässä. Mielestäni silputun työn vaikutuksista kertoo äskettäin T-median julkaiseman tutkimuksen tulokset. Niistä kävi ilmi, että pamilaisilla aloilla työskentelevät kaihoavat töihin sellaisiin yrityksiin kuten mm. Veikkaus, Valtio, Google, Hartwall ja Finnair. PAMin aloilla työskentelevät ammattiin kouluttautuneet nimesivät kymmenen suosikkityönantajansa joukkoon yli puolet jotain muita työantajia kuin PAMin aloilla toimivia. Parhaillaan ammattiin opiskelevilla ja PAMin toimialoilla työskentelevillä kymmenen suosikkityönantajan joukossa oli niitä vielä vähemmän. Jos palkat ovat pienet ja työsuhteet nollatyösopimuksella tai muulla tavoin lähinnä epävarmuutta tarjoavia niin selvähän se on, että tähyillään muualle. Tämä on surkeaa alojemme kannalta. Se on hinta mikä meidän toimialojen vahingoksi koituu kun työntekijöiden kustannuksella tehtävä jousto viedään äärimmilleen.

PAMin keväisen jäsenkyselyn tuloksien perusteella nollatyösopimuksella työskentelevät näkevät subjektiivisen päivähoito-oikeuden merkityksen aavistuksen toisin kuin vakaammassa työsuhteessa työskentelevät. Nollatyösopimuksella olevista puolet hyväksyi ajatuksen, että lapsi voi olla päivähoidossa vaikka toinen vanhemmissa on kotona. Vakaammassa työsuhteessa olevista tätä mieltä oli vain 36 prosenttia. Mainittakoon, että joka kolmannella nollatyösopimuksella olevista on lapsia. Jos subjektiivista päivähoito-oikeutta ryhdyttäisiin jyrkemmin rajaamaan, niin työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen tulisi nimenomaan nollatyösopimuksella oleville hankalaksi. On mielenkiintoista seurata miten uudistettavia päivähoitomaksuja jatkossa peritään vanhemmilta, joiden työtunnit ja sitä kautta lapsen hoidon tarve ovat hyvin vaihtelevia ja pahimmillaan heikosti ennakoitavia.

Nollatyösopimuksella työskentelevät ovat tuntuvasti kiinteillä tunneilla ahertavia tyytymättömämpiä työterveyshuollon palveluihin. Epäilemättä siksi, ettei heille sitä tarjoillaan jotenkin rajoitetusti. PAMin jäsenkyselyn tuloksien mukaan he ovat muita useammin sellaisessa työpaikassa, jossa vaaditaan lääkärin tai terveydenhoitajan todistus ensimmäisestä sairauspäivästä lähtien. Eli he eivät voi olla omalla ilmoituksella tai esimiehen luvalla sairaana kotona päivääkään. Jos lääkärin tai terveydenhoitajan todistus heiltä vaaditaan maksaa vain joka kolmannen työnantaja vaatimansa todistuksen hankinnasta syntyneet kustannukset. Tässäkin kulut siis ulkoistetaan työntekijälle.

Valitettavan usein joustamaan pakotettujen ihmisten asemaa peitellään retoriikalla, jossa hehkutetaan kuinka monet nimenomaan haluavat tehdä työtä joustavasti. Se on törkeää tosiasioiden peittelyä ja keskustelun ohjaamista väärille raiteille.

Antti Veirto

PYRI NUORI MITTAKAAVALLISEEN TYÖHÖN

Kitaristi George Thorogoodilla on kappale nimeltään ”Get a haircut and get a real job”. Laulu kertoo vanhempien epäilyistä poikansa ammatinvalintaa kohtaan. Saattaa jopa olla, että laulu käsittelee Georgen vanhempien suhtautumista poikansa kitaran soittoon. Jos näin on, niin he ilmeisesti aliarvioivat poikansa mahdollisuuksia musiikin maailmassa. Poika on varmaan soitollaan leivässä pysynyt.

Kuluvan vuoden keväällä Turun seudun 7. luokkalaisilta kysyttiin heidän unelma-ammateistaan. Tyttöjen keskuudessa unelma-ammattien kärkipäässä olivat opettaja ja kampaaja. Turkulaiset pojat unelmoivat esimerkiksi urasta ammattiurheilijana tai insinöörinä. Myös kunta-alan toimijat ovat olleet kiinnostuneita nuorten suosikkiammateista. Viime vuoden loppupuolella kunta-alan vetovoima 2012 -kyselyssä nuoret nimesivät kolmeksi suosikkiammatikseen yrittäjän, lääkärin ja näyttelijän. Kokki oli ainoa PAMin alojen ammatti, joka ylsi 20 suosikin joukkoon tuossa vetovoimakyselyssä.

Matemaatikko Nassim Taleb käsittelee kirjassaan Black Swan työn mittakaavaa ja mittakaavattomuutta. Taleb sai aikoinaan opiskelutoveriltaan neuvon hankkia mittakaavaton työ. Työ, jossa ei makseta työtuntien mukaan. Työ, jossa sen määrän rajoitukset eivät vaikuta palkkaan. Opiskelukaveri epäsuorasti neuvoi siis Talebia välttämään työskentelyä esimerkiksi lääkärinä, kampaajana, opettajana tai vaikkapa ravintolayrittäjänä. Näet lääkäri voi ottaa vain rajallisen määrän potilaita, kampaaja asiakkaita ja opettaja opetustunteja. Ravintolayrittäjäkin voi parhaimmillaan saada vain ravintolasalinsa täyteen. Lisäksi työstä saatava korvaus vaatii heiltä jatkuvaa ponnistelua ja kuitenkin korvauksen määrä pysyy jokseenkin ennustettavana.

Mittakaavatonta työ voisi olla vaikkapa studiossa kipaisevalla levyartistilla, jonka lurituksista tuottaja ja levy-yhtiö taikovat rahaa takovia radiohittejä. Artistin ei tarvitse olla itse paikalla laulamassa kun hänen hittinsä jumputtaa maailmalla yökerhoissa, radiokanavilla ja yksityiskodeissa. Ja kuitenkin hänelle tulee rahaa ja parhaimmillaan paljon. Taleb nostaa kirjassaan esille työn mittakaavoista eroon päässeenä J. K. Rowlingin. Kirjailijan, jonka ei tarvitse kirjoittaa jokaiselle lukijalleen erikseen kirjaa. Hän vain kirjoittaa yhden ja kustantaja painaa niitä sitten miljoonia. Ja rahaa tulee.

Taleb kehottaa kuitenkin varomaan mittakaavattomia töitä sen vuoksi, että niissä ponnistelut tuottavat valtavia epäsuhtia. Mittakaavaton työ, tai siis ammatti, on hyvä vain jos siinä menestyy. J. K. Rowlingin kaltaista kirjailijan uraa suunnittelevan kannattaa muistaa, että kustantamoihin lähetettävistä teksteistä Suomessa vain 1 prosentti päätyy julkaistavaksi. Suomessa ei juuri kukaan elä pelkästään kirjoittamalla kirjoja. Muusikkojen keskuudessa esiintyy usein työttömyyttä tai töitä on monesti vain harvakseltaan.

Ehkäpä Thorogoodin vanhemmat pelkäsivät poikansa kitaran soittoa epäillessään, ettei töitä välttämättä ole tarjolla. Kyllähän me vanhemmat joskus ollaan erehtyväisiä. Hienoa nähdä, että 7. luokkalaisilla ja nuorilla ylipäätänsä ovat ammatilliset haaveet kohtuullisen realistisia. Se on kuitenkin todella huono juttu, että kunta-alan vetovoimakyselyssä inhotuin ammatti oli mikä oli.

http://urapolku.fi/attachmen…/…/Nuorten+Unelma-ammatit-1.pdf
http://www.kuntatyonantajat.fi/…/D…/kunta-alan-vetovoima.pdf
http://www.ammattinetti.fi/
http://www.youtube.com/watch?v=su3HiXOjrfA

Antti Veirto

MAJOITUS- JA RAVITSEMISALAN 1990-LUVUN MURROS

Majoitus- ja ravitsemisalan työvoima koki mullistuksen 1990-luvulla. EK:n palkkatilastoja vuosilta 1990-2001 tarkasteltaessa huomaa ensimmäisenä työvoiman määrän dramaattisen vähenemisen. Palkkatilastossa työntekijämäärä eli havaintojen määrä laski vuoteen 1996 asti, minkä jälkeen se lähti jälleen hiljalleen nousuun. Tarkemman tarkastelun jälkeen palkkatilastoista paljastuu myös muita mielenkiintoisia ja erityisesti kysymyksiä herättäviä muutoksia. Huomautettakoon, että palkkatilastot on kerätty vaan osalta työvoimasta, mutta tiedot ovat edustavat koko työvoiman piirissä.

Kuten sanottu, majoitus- ja ravitsemisalalla työntekijämäärä sukelsi lähes kaikissa ammattiryhmissä 1990-luvulla. Kokkien, tarjoilijoiden ja itsepalveluravintoloiden kassanhoitajien määrät vähenivät. Suurin muutos tapahtui palvelurahapalkkaisten tarjoilijoiden määrässä. 1990-luku majoitus- ja ravitsemisalalla oli erityisen merkittävä siinä, että palvelurahapalkkauksesta siirryttiin kiinteään palkkaukseen. Palvelurahapalkkaus palkkausmuotona jakaa mielipiteitä, mutta kehitys on selvä: 1990-luvun jälkeen ani harvat saivat enää elantonsa juomarahoista. Vuonna 2001 palvelurahapalkkaiset tarjoilijat poistettiin tilastoista kokonaan.

Palvelurahapalkkauksen poistumisen lisäksi alalla tapahtui myös muita, huomaamattomampia muutoksia. Vaikka työntekijöiden määrä väheni poikkeuksetta kaikissa ammattiryhmissä, kiinnostavaa onkin tarkastella eri ammattiryhmien osuuksia koko työntekijämäärissä ja näiden muuttumista. Siinä missä palvelurahapalkkaiset tarjoilijat hävisivät tyystin, tarjoilijoiden ja erityisesti kahvilan tarjoilijoiden osuus työvoimassa kasvoi huomattavasti. Myös kokkien suhteellinen määrä kasvoi huomattavasti. Tämä on toki osittain ennustettavissa yhden ammattiryhmän hävitessä, mutta samanaikaisesti myös joidenkin muiden, pienempien, ammattiryhmien osuus pieneni huomattavasti.

Muutokseen luultavasti vaikutti ainakin se, että entiset palvelurahapalkkaiset tarjoilijat siirtyivät kiinteäpalkkaisten tarjoilijoiden ammattiryhmään. Kiinteäpalkkaisten työntekijöiden lukumäärä ei ole kuitenkaan kasvanut siinä määrin kuin palvelurahapalkkaisia tarjoilijoita aiemmin oli. Muissakaan ammattiryhmissä työvoiman määrä ei kasvanut siten, että se selittäisi, mihin palvelurahapalkkaiset tarjoilijat siirtyivät.

Majoitus- ja ravitsemisalalla 1990-luvulla työvoiman vähenemisen lisäksi ansiokehitys hidastui huomattavasti. Siinä, missä 1980-luvulla alan ansiot nousivat keskimäärin huimat 10 prosenttia vuodessa, 1990-luvulla kehitys hidastui 2,5 prosenttiin. Laman lisäksi muutokseen on vaikuttanut myös eri ammattiryhmien työvoimaosuuksien muutos. Palvelurahapalkkaiset tarjoilijat olivat yksi majoitus- ja ravitsemisalan keskimäärin kovapalkkaisimmista ammattiryhmistä.

Olivatko ansiokehityksen hidastuminen ja työvoiman ammattiryhmien muutos kaksi erillistä, laman aikaansaamaa muutosta? Onko ammattiryhmien muutos reaktio majoitus- ja ravitsemisalan palveluntarjonnan muutokseen? Vai oliko matalapalkkaisempien ammattiryhmien osuuden kasvamisessa osasyy ansiokehityksen hidastumiseen? Oli vastaus mitä oli, varmaa on se, että 2000-luvulla majoitus- ja ravitsemisalan todellisuus oli alalle tulevalle työntekijälle hyvin erilainen kuin mitä se olisi ollut 1990-luvun alussa.

Aino Kalmbach

ELINIKÄINEN OPPIMINEN – SALAJUONI VAI WIN-WIN?

Ei liene montaakaan asiaa, jonka tärkeydestä ollaan suomalaisessa yhteiskunnassa yhtä yksimielisiä, kuin elinikäinen oppiminen. Se nyt vain on niin, että ihmisen kuluu oppia koko ajan uutta. Näin työntekijä pysyy kuranttina yksilönä työmarkkinoiden näkökulmasta ja onhan se sivistyksellisestikin ihan oikein. Joku voisi nostaa esiin vielä weberiläisen protestanttisen etiikan, vaikka suomalaisittain yhteys ontuu. Kaikkihan tietävät, että alun perin Max Weber viittasi tuolla kuuluisalla käsitteellään kalvinilaisuuteen, ei suinkaan meille tutumpaan luterilaisuuteen.

Juuri kun konsensus on saavutettu, tulee tutkija ja pilaa kaiken. Heikki Silvennoinen (ei se Kummeli-jäbä, vaan Turun yliopiston professori) kirjoittaa Aikuiskasvatus-lehdessä 2/2013, että ”nykymuodossaan ylikansallinen EU- ja OECD-vetoinen elinikäisen oppimisen malli voidaan perusteellisesti nähdä talouspoliittisen eliitin projektina, jolla pyritään saamaan väestöt ja väestöryhmät liikkeeseen ja toimimaan tietyllä tavalla”.

Koko elinikäinen oppiminen on siis kapitalistin salajuoni, mikä näkyy ylikansallisten instituutioiden, kuten EU:n ja OECD:n, linjoissa. Valtaa käytetään kansan paimentamiseen, mutta ovelasti. Koska Brysselin norsunluutornista ei voi suoraan vedellä matti meikäläisen langoista, omitaan vanha tuttu käsite "elinikäinen oppiminen", jonka näennäisen järkevyyden avulla ihmisten elämää pyritään hallitsemaan ja muokkaamaan talouskasvun ja tuottavuuden maksimoimiseksi.

No, allekirjoittanut ei voi aivan välttyä foliohattufiiliksiltä. En millään tavalla lähde kiistämään Silvennoisen pointtia siitä, että eliitti korostaa elinikäisen oppimisen tärkeyttä ketunhäntä kainalossa, mutta ehkäpä tämä olisi sellainen kuuluisa win-win. Voin suoraan tunnustaa olevani elinikäisen oppimisen kannattaja, ja suosittelen sitä muillekin, vaikka samalla öljyäisin tavalla tai toisella kapitalistin rahakonetta.

Ehkä lopulta oleellisempaa on se, kenen ehdoilla elinikäistä oppimista toteutetaan. Voimme aina oppia uutta – ja samalla ylläpitää ammatillista osaamista ja sitä parjattua kilpailukykyä – mutta meidän ei tarvitse alistua ylhäältäpäin tulevaan manipulointiin, josta Silvennoinen varoittaa.

Suosittelen siis kaiken ikäisille pamilaisille uuden oppimista. Kannattaa tsekata vaikkapa näyttötutkintomahdollisuudet, kansalaisopistot ja avoimet korkeakoulut. Aikuiskoulutuksen rahoituksessa voi avittaa Koulutusrahasto.

Näyttötutkinnot http://www.oph.fi/nayttotutkinnot
Kansalaisopistot http://www.ktol.fi/kansalaisopistot
Koulutusrahasto http://www.koulutusrahasto.fi/fi/etusivu/
Avoin ammattikorkeakoulu http://www.avoinamk.fi/
Avoin yliopisto http://www.avoinyliopisto.fi/
www.innostuoppimaan.fi

Mikko Laakkonen

KUN ROPPONEN VALOT SAMMUTTI

Muistan elävästi kun olin viime vuosikymmenen loppupuolella pitämässä puheenvuoroa talousnäkymistä PAMin sopimusalatoimikuntien jäsenille Hotelli Vantaassa Tikkurilassa. Ennen minua tilaisuudessa piti puheenvuoronsa silloinen Kaupan liiton työmarkkinajohtaja Heikki Ropponen. Pitkän linjan työmarkkinamiehen tapaansa hän esitteli kaupan näkymiä sopimuskierroksen alla. Heikin mukaan sen hetkinen tilanne alalla oli synkin miesmuistiin ja rivien välistä antoi ymmärtää, että palkankorotuksiin ei ole varaa. Minä olin varautunut tilaisuuteen kaivamalla taloudesta esiin kaiken negatiivisuuden keskeltä löytyvät positiiviset signaalit. Niin synkkä Heikki oli, että myönnyin aloittamaan puheenvuoroni toteamalla, että pimeän talouden tunnelin päässä näkyi valot siihen asti kunnes Heikki Ropponen tuli ja puheenvuorollaan sammutti ne. Kuten tulevaisuus sitten osoitti, ei kaupan alan suhdanteissa mitään historiallista huonontumista sitten tapahtunutkaan. Sellaista se työmarkkinapolitiikka voi olla.

Nyt ei kuitenkaan valoa näytä näkyvän ja pimeys tuntuu vain sakenevan. Palvelut ovat valitettavasti väkisinkin saaneet tartunnan Suomen vientiteollisuuden ongelmista. Tilastokeskuksen elokuun julkistuksessa kerrottiin, että teollisuustuotanto väheni edellisvuodesta 5,7 prosenttia. Niinpä myös kansantalouden tuotanto kesällä jatkoi supistumistaan. Talousviisaat ovatkin nöyrästi korjanneet kasvuennusteitaan alaspäin. Äärettömän huolestuttavaa on, että kuluttajien luottamusindikaattori on lähes kroonisesti ollut parina viime vuonna heikompaa kuin muutoin 2000-luvulla. Kuluttajien luottamus omaan talouteensa ei ole enää palautunut vuonna 2008 päättyneen ”kultakauden” lukujen tasolle. Ongelmien tarttuminen palvelualoille oli väistämätöntä ja kuiva kausi on käsillä.

Taloustilanne näkyy myös siinä, että palvelualojen työpaikat alkavat olla hiljalleen uhattuna. Loppukeväästä pahiten suonta on isketty turvallisuusalalla, jossa PAMin isoimmista aloista ovat suhteessa vuoden takaiseen vähentyneet palkansaajien määrät eniten. Kiinteistöpalvelualalla palkansaajien määrät ovat tilastokeskuksen tietojen mukaan kuitenkin vähentyneet absoluuttisesti eniten. Vähittäiskaupassa ovat tässä vaiheessa ennen muuta pienet kaupat pulassa. Alalla onkin yrittäjien määrä vähentynyt sekä 1. että 2. vuosineljänneksellä. Samaan aikaan työvoimatoimistoon työttömiksi ilmoittautuneiden joukossa oli heinäkuussa enemmän esimerkiksi varastotyöntekijöitä ja vartijoita kuin koskaan vastaavana ajankohtana vuodesta 2006. Samoin ovat lisääntyneet työttömät työnhakijat sellaisissa ammateissa kuten myyjä, kokki ja keittäjä sekä siivooja. Huolestuttavaa on se, että muutos PAMin alojen ammattien työttömyydessä on merkittävästi jyrkempi kuin vuonna 2009. PAMin työttömyyskassassa oli heinäkuussa enemmän ansiopäivärahan saajia kuin koskaan vastaavana ajankohtana sitten vuoden 2005. Vuoden takaiseen nähden ansiopäivärahan saajien määrä oli kassassa lisääntynyt 12 prosentilla. Vastaavia kasvumääriä on nähty vain kerran kuluvan vuosituhannen aikana eli 2008 – 2009 heinäkuussa. Siinä mielessä nyt on kuitenkin vielä huonompi tilanne kuin tuolloin, sillä nyt meillä on pari tuhatta päivärahalla sinnittelevää enemmän kuin 2009. Työttömyydessä on se ikävä piirre, että se kasvaa nopeasti laskeakseen pirullisen hitaasti.

Talouskurimus siis moukaroi palvelualoja yhä painavammin iskuin. Olen muutaman sopimuskierroksen tausta-analyysit tehnyt ja nyt ensimmäistä kertaa täytyy todella myöntää, että oikeasti kokonaiskuva näyttää huonolta. Haluan kuitenkin päättää tämän blogikirjoitukseni positiiviseen tulevaisuuden näkymään. Lupaan, että seuraavassa blogikirjoituksessani on iloisempi aihe.

http://www.findikaattori.fi/ (kuva lainattu täältä).

Antti Veirto

AIKA MENNYT EI KOSKAAN ENÄÄ PALAA (näytös II)

Näinä taloudellisen epävarmuuden aikoina on yksi mittari, jota minä seuraan muita mittareita huolestuneempana. Se on pitkäaikaistyöttömien määrä.

Kuten monet muistavat pitkäaikaistyöttömyys oli Suomessa vieras ilmiö vielä 1990-luvun alussa. Suomessa oli vain pari tuhatta yli vuoden työttömänä ollutta. Muutamassa vuodessa ilmiö tuli kuitenkin suomalaisille tutuksi. Kun Suomen kansatalous oli lanattu lähes maan tasalle, niin maassa oli melkein 100 000 yli 52 viikkoa yhdenjaksoisesti työttömänä ollutta työnhakijaa. Maamme työikäisistä oli kuukausitasolla pahimmillaan työttömänä joka viides.

Muistan 1990-luvun alusta pääministerin, joka puhutteli maansa kansalaisten omatuntoa toteamalla ”olemme eläneet yli varojemme”. Siinä pääministeri otti ikään kuin kansalaisia nenästä kiinni ja pisti nielemään katkeran rohtonsa, jota juustohöylällä höystettiin. Kiinni ottaessaan ehkä vähän kiersikin nokkaa, että varmasti tuntuisi. Muistan myös 1990-luvun lopulta valtiovarainministerin, joka opasti tuloerojen kasvun ihmettelijöitä ”sietämään toisten rikastumista”. Näissä kahdessa muistijäljessä kiteytyy mielikuvani tuon vuosikymmenen kehityksestä. Kaikilta ehkä otettiin, mutta sitten kun annettiin, niin toiset alkoivat saada aikaisempaa enemmän. Toisille ei annettu mitään.

Edellä mainittuja ministereitä useammin muistelen kuitenkin niitä satoja ikääntyneitä pitkäaikaistyöttömiä, joita töissäni Lahdessa tapasin 90-luvun puolivälissä. Heidän kanssaan käydyissä keskusteluissa useasti yhteisellä äänellä totesimme, ettei aika mennyt koskaan taida palata. Ihmiset olivat hämillään, sillä eihän heidän asioidensa niin pitänyt mennä kuin ne lopulta menivät. Monilla heistä oli mielessään 1960-luku jolloin he olivat siirtyneet työelämään. Silloin töitä sai tehtaanportilta niitä kysymällä. Koulutuksellinen tasa-arvo oli 60-luvun Suomessa vielä haavetta. Pienituloisista perheistä ponnistaneille nuorille työtä oli riittänyt tehtäväksi ilman erityisempiä koulutuksiakin. Riittänyt aina siihen asti kunnes 90-luvun alussa heiltä vietiin työpaikat. Tehtaat vähensivät väkeä tai pakkasivat tuotantonsa ulkomaille siirrettäväksi tai lopettivat toimintansa kokonaan.

Työelämän asenteet ikääntyneitä työttömiä kohtaan eivät ole parissakymmenessä vuodessa muuttuneet juurikaan. Suomessa on ollut ikäohjelmia ja ties mitä ”asennemuokkausprojekteja”. Niillä on yritetty ikääntyneiden asemaa työnsaannissa parantaa. Vaikka 55–65-vuotiaiden työllisyysaste on vuosien saatossa noussut, eivät tuon ikäisinä työttömäksi päätyneiden työmarkkinanäkymät ole kovin ruusuiset vieläkään.

Pitkäaikaistyöttömien määrä on kasvussa. Kuluvan vuoden toisella vuosineljänneksellä pitkäaikaistyöttömiä oli Suomessa lähes 38 000. Kaikkiaan vaikeasti työllistettäviä oli kesäkuussa yli 160 000. Se oli puolet kaikista työttömistä. Vaikeasti työllistettävillä tarkoitetaan pitkäaikaistyöttömiä, toimenpiteistä työttömäksi jääviä ja niitä jotka ovat olleet 16 kuukauden aikana yhteensä 12 kuukautta työttömänä. Minusta pitkäaikaistyöttömyyden kasvu on huolestuttavaa. Monikaan ikääntyvistä pitkäaikaistyöttömistä ei tule enää palaamaan työelämään vaikka sitä haluaisikin. Aika mennyt ei heille koskaan enää palaa. Ja se on väärin.

Antti Veirto

PALKKA PÄRSTÄN MUKAAN

Ruotsalaisen Migro-säätiön perustaja Fredrik Segerfeldt kirjoitti toukokuun lopussa Wall Street Journalissa, että työehtosopimusten minimipalkat pitävät Ruotsissa yllä maahanmuuttajien ja nuorison työttömyyttä. Segerfeldt uskoi, että säädelty minimipalkkataso estää nuorille ja maahanmuuttajille soveltuvien matalapalkkatöiden syntymisen. Kuulostaako jotenkin tutulta? Jotain ”vartiaismaista” ehkä?

Helsingin Sanomien Nyt-liitteen kolumnisti Tuomas Enbuske oli kesäkuun lopussa ymmällään. Hänen käsityskykynsä ylitti se, että Ylessä todennäköisesti maksetaan Ruben Stillerille ja Kainuun radion laiskimmalle toimittajalle lähes samaa palkkaa. Enbuske piti tähän hänelle käsittämättömään vääryyteen syyllisenä palkkataulukoita, jotka estävät työnantajaa maksamasta ja työntekijää saamasta taulukon ylittäviä palkkoja. Minä hieman ”möksähdin” Kainuun radion toimittajien puolesta. Aiheetonta leimaamista kolumnistilta. Sitä paitsi luovaan toimittajan työhön soisi kuuluvan tietty määrä joutilaisuutta. Ja sitä paitsi, en kolumnin lukijana voi pitää toteen näytettynä, että Stiller ja Kainuun radion laiskin toimittaja saavat läheskään samaa palkkaa. Minä uskon, että heidän keskinäisissä palkoissaan on duunaripalkansaajan näkökulmasta merkittävä ero.

Yhteenvetona on sitten seuraavaa. Elikkä nähtävästi Ruotsissa ja vähän Suomessakin nuorille pitäisi saada maksaa nykyistä huonompaa palkkaa á la Vartiainen. Ylessä pitäisi toisaalta saada maksaa Enbusken mielestä ainakin Stillerille nykyistä parempaa palkkaa. Maailmassa, tai ainakin palkoissa, on siis virhe tai lukuisia virheitä. Jollekin maksetaan liian hyvää palkkaa ja jollekin liian huonoa palkkaa. Ja kaikkeen tähän ovat syyllisiä työehtosopimukset ja niiden palkkataulukot. Universaalina ratkaisuna tähän varmaan olisi, että ei olisi palkkataulukoita vaan palkka määräytyisi pärstän mukaan?

Antti Veirto

ALOITUSPAIKAT HIIPIVÄT KASVUKESKUKSIIN

Kuten kaikki kesälomalla OKM:n tiedotteita lukeneet tietävät, toteutetaan ammatillisen koulutuksessa vuosina 2013-2016 ”hallittu rakennemuutos”. Muutospelkoiset älkööt huolestuko liikaa, tässä tapauksessa rakennemuutos merkitsee lähinnä aloituspaikkojen siirtymistä kasvaviin maakuntiin. Valtakunnallinen vähennys aloituspaikoissa seuraavan kolmen vuoden aikana on alle parituhatta paikkaa, eli noin 1,3 prosenttia.

Suurin ”voittaja” aloituspaikoissa on ymmärrettävästi Uusimaa, jonne lisätään aloituspaikkoja noin tuhannen vuosivauhtia. Eniten takkiin otetaan Lapissa, Etelä-Pohjanmaalla ja Etelä-Savossa. On ymmärrettävää, että lakeuksilla kuohuu (vaikka vähennykset jäivät vielä tästäkin pienemmiksi). Ei ole kiva, kun itseltä viedään. Toisaalta vuosituhannen vaihteen tienoilla syntyneet ikäluokat ovat pienimpiä miesmuistiin, ja muuttoliikkeen kohti eteläisen Suomen kasvukeskuksia voidaan odottaa jatkuvan.

Nuorisotakuu ja siihen sisältyvä koulutustakuu on maan hallituksen ideoita parhaasta päästä, vaikka se ei ole vielä päässyt kunnolla näyttämään kynsiään. Siten on järkevää, että koulutustakuun toteutusta ei ehdoin tahdoin vaikeuteta ylimitoitetuilla aloituspaikkojen karsinnalla. Samansuuntaisen kannan otti viimeksi mm. SDP:n 2. varapuheenjohtaja Eero Vainio Ajankohtaisen Kakkosen haastattelussa.

Kesäisiä rakennemuutosuutisia mielenkiintoisempi dokumentti on jo hieman vanhempi OKM:n koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelma vuosille 2011-2016 (KESU). Siinä linjataan eri koulutusalojen opiskelupaikkojen suhteita ja muutosten tavoitteita vuoteen 2016. Arvatkaapa, minkä alan ammatillinen koulutus on ollut jo jonkin aikaa kovassa nousussa?

No, ei tarvitse olla profeetta arvatakseen, että se on sosiaali- ja terveysala. Lähihoitajille siis odotetaan riittävän töitä! Sen sijaan kulttuurialalla on luvassa kova giljotiini: 2009 aloitti kulttuurialan eri tutkintoja (artesaani, media-assistentti jne.) tekemään 3 650 opiskelijaa. 2016 tavoitteena on 1 810!

Luvut ovat lukuja ja työelämälähtöisyys on järkevän ammatillisen koulutuspolitiikan perusta. Paikat ovat ehkä jossain vähentyneet, mutta eivät kokonaan kadonneet. Eli jokaisen on edelleen täysin mahdollista aloittaa opiskelut unelma-alallaan, oli se sitten mikä hyvänsä!

Mikko Laakkonen

OKM:n tiedote: http://bit.ly/11H7ObO
Laukeuksilla kuohuu: http://bit.ly/15y5gjt
Ikäluokat 1971-2012: http://bit.ly/13eG7oh
Koulutustakuu: http://bit.ly/17tluG2
Ajankohtainen Kakkonen: http://areena.yle.fi/tv/1958177
KESU: http://bit.ly/184Jcup

ISLINGTON GREEN JA LUKEMATTOMAT KIRJAT

Aamuinen lukuhetkeni Helsingin Sanomien parissa sai jälleen takahampaani pureskelemaan aamupalaa normaalia kiivaammin ja teekin hävisi kupista kuin ajatus. Matti Apunen oli kirjoittanut kolumnin.

Englannissa nuoret ovat aikaisempia sukupolvia suvaitsevampia. Eilen televisiossa tutkija totesi, että äskettäin roihuja aiheuttanut islaminvastaisuus ei ole maassa vahvoilla. Maassa vallitsee niin vahva suvaitsevaisuuden ilmapiiri, etteivät yksittäiset toimijat heiluta tätä kansalaisten perusarvoa. Apunen viittasi kolumnissaan hieman tämän aihepiiriin suuntaan kun siteerasi The Economist -lehden analyysia asennetutkimuksesta. Sen mukaan nuoret saarivaltiossa ovat muuttumassa liberaaleiksi. Nuoret kuulemma pitävät valtion perustehtävänä yksilön vapauksien takaamista.

Vuonna 2011 Lontoon kaduilla nuoret mellakoivat. Jokainen saattoi tehdä halutessaan mellakoiden syistä omat analyysinsa. Niiksi saattoi löytää vaikkapa turhautumisen, tyhjyyden tai puhtaan vandalismin. Itse olen asioista ymmärtämättömänä yrittänyt rakentaa kuvaa mellakoiden asetelmasta Lontoon Islington Greenillä sijaitsevan Waterstone-kirjakaupan kohtalon kautta. Kirjakauppa nimittäin säilyi koskemattomana kadulla, jolla muiden liikkeiden ikkunat oli kivitetty rikki ja tavarat varastettu. Ryöstäjiksi muuttuneille mellakoitsijoille kelpasi etupäässä elektroniikka ja vaatteet. Kirjakauppa sai olla rauhassa. Kysymys ei ehkä ole ollut kirjojen koskemattomasta arvostuksesta vaan ennen muuta siitä, että niillä ei ollut minkäänmoista arvoa. Eräät ovat huvittaneet itseään sillä mielikuvalla, että kysymys on lähinnä siitä, etteivät mellakoitsijat osanneet lukea. Se olisi tragedia, jossa nuoria ympäröivä yhteiskunta saisi mennä peilin eteen. Englannissa kirjakaupan kohtaloa pidettiin myös merkkinä siitä, että kirjojen kuluttaminen on keskiluokkaistunut. Oli miten oli, kirjakauppa seisoi joka tapauksessa koskemattomana.

Itse opiskelin Englannissa 90-luvun puolivälissä. Hieno maa, jossa kaltaiselleni pikkukaupungin pojalle oli paljon uutta. Yksi ihmetys oli ihmisten suuri tarve suojata omaisuuttaan. Näytti siltä, että jokaisen asunnon ulkoseinässä oli hälytin ja autot ulvoivat kadun varsilla omistajiaan kaivaten. Jotenkin syntyi silloin kuva, että siellä oli Suomea korkeampi tarve suojautua ympäristöä ja kanssaihmisiä vastaan.

Apunen sanoo aamuisessa kolumnissaan, ettei hyvinvointivaltiota rakennettu sen varaan, että ihmiset luottavat toisiinsa. Apunen näkee hyvinvointivaltion vaativan ihmisiä luottamaan virkamiehiinsä. Kuitenkin Richard Wilkinson ja Kate Pickett selvityksessään Tasa-arvo ja hyvinvointi osoittavat kuinka Suomen, Norjan, Tanskan ja Ruotsin kaltaisissa maissa ihmisten keskinäinen luottamus on keskimäärin merkittävästi vahvempaa kuin esimerkiksi Isossa Britanniassa tai Yhdysvalloissa. Eli voisi luulla, että hyvinvoinnin tasaamisesta huolehtiva valtio tuottaa ihmisten keskinäistä luottamusta.

Apusen mainitsemalla sosiaalisella pääomalla ja siihen liittyvällä yhteisöllisyydellä on myös ihmisten keskinäisen luottamuksen kannalta merkitystä. Kuitenkin talousliberalismi näyttää luovan ihmisten välille keskinäisiä taloudellisia eroja, jotka puolestaan aiheuttavat nimenomaan myös sosiaalisen pääoman hupenemista ja keskinäistä epäluottamusta. Hyvinvointivaltio huolehtii tehokkaasti tulonjaosta ja siten hellii ihmisten keskinäistä luottamusta.

Antti Veirto

MADDE JA MÄ

Kuninkaallisilla on tunnetusti bensaa suonissaan niin paljon, ettei kannata puhua enää siniverisistä. Ainakaan Ruotsissa. Huomasitte varmaan, että naapurimaassamme avioon kiiruhtanut prinsessa Madeleine oli huristellut kaupunkimaasturillaan vastoin liikennesääntöjä ruuhka-aikaan bussikaistalla. Kirjoittaessaan sakkoa oli poliisi joutunut pohtimaan, että nauttiiko Madde kuningasperheen jäsenenä sakkorangaistuksen suhteen koskemattomuutta.

Madden edesottamuksista minulle mieleeni juontui ajatus, että aikoinaan todellakin yhteiskunnan toimesta oikeuksia ja hyvinvointia jaettiin ihmisille heidän arvonsa perusteella. Yhteiskunnan erityisessä suojeluksessa olivat sille jollain tavoin arvokkaaksi koetut jäsenet. Arvo taas syntyi useimmiten syntyperästä. Ihmisarvossa oli skaala, jonka tyvipäässä oli tavallinen kansa. Ihmisoikeudet olivat toissijaisia ja ensisijaisia etuoikeudet, joita jaettiin arvokkaille.

Jokunen aika sitten seurasin televisiosta keskusteluohjelmaa, jossa lajissaan menestyneet urheilijat miettivät urheilun arvostusta Suomessa. Eräs keskustelijoista oli mutkamäessä menestynyt ja Suomesta halvemman verotuksen maahan muuttanut ex-urheilija. Hän hämmästeli sitä, että hänen pitää Suomessa maksaa laskettelurinteeseen mennessään hissilipuista. Keski-Euroopassa hän laskettelee ilmaiseksi. Siellä ”rinnemarkkinoilla” ymmärretään hänen arvonsa toisin kuin Suomessa. Minua keskustelun seuraajana lämmitti se, että Suomessa rinnehissien lipuissa noudatetaan universalismin periaatteita. Kaikki maksavat lippunsa.

Väistämättä tulee mieleen, että tuloerojen kasvaessa kovaa vauhtia lasketellaan kiihtyvällä vauhdilla kohti eriarvoisuutta. Äskettäin Helsingin sanomissa kirjoitettiin kuinka oikeudenkäyntikulut ovat kasvaneet kohinalla. Oikeuspoliittisen laitoksen tutkija arveli, että Suomessa ollaan tilanteessa, jossa kasvaneet kulut uhkaavat jo kansalaisten oikeusturvaa. Oikeutta ei enää ehkä uskalleta hakea, koska tappio oikeudessa romuttaisi talouden. Varakkaalla ihmisellä on siten entistäkin paremmat mahdollisuudet huolehtia oikeuksistaan kuin köyhemmällä. Onneksi ammattiliittojen jäsenet edes saavat oman taloutensa kannalta riskittömän oikeudenkäynnin työriidoissa.

Madde sai sakkonsa ja Chrisin. Kuningaskunnassa on siis kaikki hyvin. Toivottavasti Chris maksoi muuten häät. Eivätkä ruotsalaiset veromaksajat. Toisaalta mitä se minulle kuuluu, meidäthän erotettiin Ruotsista vuonna 1808.

Antti Veirto

MUUTAMA SANA TALOUSKASVUSTA JA GLOBAALEISTA TULOEROISTA

Talouskasvun yleisimmin käytetty mittari on BKT eli bruttokansantuote. BKT perustuu arvonlisäykseen – BKT:n kasvu siis kertoo talouden tuotannon arvon noususta. Tämä kasvu voi olla sekä määrällistä että laadullista, siis tuotetaan sekä enemmän että parempia tuotteita tai palveluita. BKT on mittarina melko yksinkertainen eikä kerro esimerkiksi mitään tulonjaosta eli siitä, kuka suoranaisesti hyötyy talouskasvusta. BKT on kuitenkin suuntaa-antava mittari maiden elintasoille, ja sen avulla elintasoja ja maiden välisiä tulo- ja tuotantoeroja voidaan vertailla.

Globaalit tuloerot tuskin tulevat kenellekään yllätyksenä – rikkaat taloudet ovat valtavasti köyhiä talouksia rikkaampia. Vuonna 2011 OECD-maiden osuus maailmanlaajuisesta BKT:sta oli noin kaksi kolmasosaa vaikka näissä maissa asuu vain alle viidesosa koko maailman väestöstä. Loput neljä viidesosaa vastaavat kolmanneksesta globaalista BKT:sta.
Miksi rikkaat taloudet sitten ovat niin paljon köyhiä rikkaampia? Syitä on monia, mutta ilmiö on selvä: viimeisen 200 vuoden ajan tuloerot maiden välillä ovat kasvaneet valtaviksi. Ennen teollistumista erot olivat pienempiä — teollistuminen lienee kiihdyttänyt tuloerojen eriytymistä. Ennen kaikkea teollisessa kehityksessä jälkeen jääminen on johtanut myös talouskasvussa jälkeen jäämiseen.

Miten rikkaiden ja köyhien maiden välistä tulokuilua pystyisi pienentämään? Amerikkalaisen taloustieteilijän Robert Solow’n mukaan nimetyn kasvumallin keskeinen ajatus on se, että mitä enemmän pääomaa on, sitä vähemmän sen lisääminen lisää tuottavuutta. Idea on intuitiivinen: jos tehtaaseen, jossa on yksi kone, ostetaan toinen kone, suhteellinen tuotannon lisäys on huomattavasti suurempi kuin jos tuhannen koneen tehtaaseen ostetaan yksi kone lisää. Globaalien erojen kannalta tämän pitäisi johtaa tilanteeseen, jossa vähäisen pääoman maat eli köyhät maat kasvaisivat huomattavasti rikkaita maita nopeammin. Pääomainvestoinnit olisivat siis köyhissä maissa niin paljon tuottavampia, että mallin mukaan köyhät maat saavuttaisivat rikkaat maat.

Näin ei selvästikään ole käynyt. Pääomainvestoinnit saattavat olla pääomaköyhissä maissa tuottavampia, mutta maat eroavat kuitenkin myös muilla tavoilla huomattavasti. Pääoman lisäksi muun muassa koulutus, väestönkasvu ja erityisesti teknologinen kehitys vaikuttavat kasvuvauhtiin. Mikäli eroja muilla kuin pääoman tasolla ei olisi, köyhät taloudet olisivat saattaneet saavuttaa rikkaat maat nopeammin tai saavuttaisivat niitä paraikaa – kyse olisi kuitenkin hitaasta ilmiöstä. Talouskasvuun vaikuttaa niin moni tekijä, että kasvun ennustaminen pitkällä aikavälillä on vaikeaa. Nämä kasvuun vaikuttavat tekijät vaikuttavat samalla myös toisiinsa ja monimutkaistavat syy-seuraussuhteita ja kasvukehityksen kokonaiskuvaa. Tämän vuoksi ei myöskään ole olemassa yhtä ainoata vastausta siihen, miten köyhien maiden taloudet saataisiin kasvuun ja maiden väliset tulo- ja tuotantoerot kaventumaan.

Aino Kalmbach
korkeakouluharjoittelija

KAUPPA SE ON JOKA KANNATTAA - JA OSTOSKÄRRYJEN KEKSIMINEN

Kauppa on iso toimiala. Se työllistää Suomessa noin 300 000 henkeä. Isoja ovat myös päivittäistavarakaupat ja itsepalvelutavaratalot. Kaupan kasvua on edistänyt esimerkiksi viivakoodin käyttöönotto. Erityisesti minua, jonka perheessä pyritään ostamaan kerralla koko viikon päivittäistavarat viikonloppuisin, lämmittää kuitenkin viivakoodia enemmän toinen kaupan käymistä tehostanut keksintö. Nimittäin ostoskärryt.

Ostoskärryt kehitti Sylvan Goldman. Yhdysvalloissa vuonna 1898 syntynyt ranskalais-liettualaisten vanhempien poika kasvoi vähittäiskaupan parissa, kun isä ja äidin veljet tekivät töitä alalla. Sylvan ei tarpeettoman pitkään kouluja käynyt, vaan sukelsi niin sanotusti bisnekseen. Veljensä kanssa he alkoivat menestyä vähittäiskaupan yrittäjinä. Kauppaa tehdessään Sylvan totesi, että oli suuri kärsimys nähdä kun itsepalvelukaupoissa asioivilta naisilta kädet loppuivat kesken kamppailussa ostoskorien ja lapsukaisten kanssa.

Sylvan otti käyttöön ensimmäiset kehittämänsä ostoskärryt Humpty Dumpty -kauppaketjussaan vuonna 1937. Renkailla varustetun metallirungon päälle saattoi asettaa pari kappaletta ostoskoreja. Aluksi asiakkaat vierastivat kärryjen työntelyä. Kun pienen odottelun jälkeen kärryjen käyttö todenteolla yleistyi, olikin Goldman jonkin ajan kuluttua tehnyt miljoonansa kärryjen keksijänä.

Nykyiset kauppiaat saavat kiittää Sylvan Goldmania loistavasta keksinnöstä. Tätä nykyä kärryyn mahtuu mättämään kaikkea tarpeellista ja tarpeetonta. Niiden koko on vuosien saatossa kasvanut. Se on kasvanut samaa vauhtia kuin kauppojen neliöt ja hyllyillä olevan tavaran määrä.

http://en.wikipedia.org/wiki/Sylvan_Goldman

Antti Veirto

OLITKO VAPPUMARSSILLA?

Itseltäni jäi vappumarssi tänä vuonna väliin. Selitykseksi vedän pakan pohjalta selityksistä alhaisimman: lapsikortin. Helsingin kantakaupungin pölyt ja pakokaasut olisivat olleet kuukauden ikäiselle tyttärelleni ehkä liikaa. Aatteellisen agitaation olen luonnollisesti aloittanut jo kotona.

Mielestäni on erittäin kiinnostavaa pohtia marssimisen luonnetta ja tarkoitusta 2010-luvulla. Olen antanut itseni ymmärtää, että marssijoiden määrä on ollut jo pidemmän aikaa hienoisessa laskussa. Historiallisesti vappumarssin voidaan ajatella kuvanneen työväenliikkeen vahvuutta. Liikkeen nykytilaa marssiminen kuvaa tänäkin päivänä, mutta ehkä hieman eri tavalla kuin aikaisemmin.

Muutama vuosi sitten tutkin gradussani erästä ammattiliittoa (joka ei ollut PAM) viimeisen 30 vuoden ajanjaksolla. Samassa ajanjaksossa suomalainen yhteiskunta on kokenut melkoisen rakennemuutoksen: talous on avautunut, hyvinvointivaltio on kaventunut ja kilpailukyky on noussut lähestulkoon kaikkea määrittäväksi käsitteeksi. Kaksi jälkimmäistä ilmiötä ovat selvästi olleet ay-liikkeen toiveiden vastaisia, talouden avaamiselle osaksi globaalikapitalismia näytettiin aikoinaan vihreää valoa, mutta enemmänkin käytännön pakosta kuin suurella innolla.

Voitaneen siis sanoa, että ay-liike on ollut kriittinen kilpailukyky-yhteiskuntakehitystä kohtaan. Probleema onkin kritiikin uskottavuus. Ay-liikkeen yhteiskuntapoliittiset saavutukset ovat kiistattomat. Sen institutionaalinen luonne on avannut ovet niihin pöytiin, jossa tärkeät päätökset tehdään. Monissa maissa, joissa ay-liike on pysynyt marginaalisempana, myös kyseiset ovet ovat pysyneet kiinni.

Strategia on siis ollut tehokas, mutta miten tästä eteenpäin? Ajan henki ei nimittäin ole työntekijäystävällinen, ja ay-liikkeen perinteinen institutionaalinen reitti on jatkuvasti yhä haastavampi. Samaan aikaan ollaan kuitenkin edelleen niin paljon osa ”hallitsevia rakenteita”, että se vie terää myös epäinstitutionaaliselta yhteiskuntakritiikiltä. Se on vähän kuin itseään kritisoisi.

Palataan vappumarssiin. Veikkaan, että tämä sama ristiriita institutionaalisen vallankäytön ja sen kritiikin välillä syö yleistä intoa osallistua esimerkiksi vappumarssille. Olisiko toisennäköinen työväenliike sitten parempi? Pitäisikö esimerkiksi ay-liikkeen olla jotenkin radikaalimpi, vaikka se faktisesti johtaisi heikompaa edunvalvontaan? Vai olisivatko pidemmän aikavälin tulokset paremmat, jos emme olisi niin naimisissa vallitsevien yhteiskuntarakenteiden kanssa?

Mene ja tiedä. Kuten kunnon blogistin kuuluukin, keskityn hurskasteluun, ja jätän vastausten antamisen toisille, kuten lukijoille. Sinänsä haaste on kyllä aiheellinen asettaa: Hyvä lukija, minkälainen tulevaisuuden ay-liikkeen pitää olla?

Mikko Laakkonen

PALKANKOROTUS KAUPASSA TULEE TAKAISIN KULUTUKSEN KAUTTA!

Ruotsissa Kaupan alalla sovittiin hiljattain merkittävistä palkankorotuksista, jotka nostavat työntekijöiden palkkoja 1700 kruunua kolmen vuoden aikana. Ruotsin valtiovarainministeri Anders Borg on patistellut myös Suomen työmarkkinaosapuolia tekemään reippaita korotuksia palkkoihin, jotta kulutuskysyntä saadaan turvattua. Ajatus ei suinkaan ole tuulesta temmattu.

Kaupan alan palkankorotusrasitteen voisi määrittää laskemalla toimialan palkkojen ja henkilösivukulujen osuuden liiketoiminnan tuotoista. Kaupan alalla tämä osuus on 8 % (Kaupan tilinpäätöstilasto 2011).

Toisin sanoen Kaupan alalla voisi odottaa 20 prosentin palkankorotuksen kasvattavan hintatasoa noin 1,6 prosenttia.

Kysymys kuuluu, mitä tapahtuu kysynnälle, jos hinnat nousevat 1,6 prosenttia? Vastaus riippuu siitä, miten hinnan muutos vaikuttaa kysyntään. Tämä riippuu luonnollisesti tuoteryhmästä, mutta esimerkiksi elintarvikkeissa prosentin hinnan korotus pienentää kysyntää alle 0,4 prosenttia (Ks. esim. Elintarvikkeiden ja ravintolapalveluiden kysyntä Suomessa - PTT 2006).

Jos oletetaan koko kaupan kysynnän pienenevän 0,5 prosenttia hintojen noustessa prosentin verran, laskee Kaupan alan kysyntä 0,8 prosenttia 20 prosentin palkankorotusten aiheuttaman 1,6 prosentin hinnan nousun vaikutuksesta.

Tällöin pitää myös kysyä, miten 20 prosentin palkankorotus Kaupan alalla vaikuttaa yksityisen kulutuksen kasvuun ja tätä kautta palveluiden kysyntään?

Kaupan alan työntekijöiden osuus kaikista palkansaajista oli vuonna 2012 keskimäärin 12,1 prosenttia (Tilastokeskus työvoimatutkimus).

Jos tulonjakotilastosta otetaan 2006 osalta kotitalouksien keskinäiset kulutussuhteet ja suhteutetaan se 2011 kotitalouksien määrään, saadaan tulokseksi, että 61,3 % kotitalouksien kulutuksesta tulee palkansaajakotitalouksista.

Nyt oletetaan osa-aikaisen myyjän säännöllisen työajan ansion olevan vuoden 2009 tapaan 57 % kokoaikaisen säännöllisen työajan keskiansiosta. Lisäksi jos palkkojen keskinäinen suhde on osa-aikaisilla koko kaupan alalla sama kuin myyjillä, saadaan laskennalliseksi koko Kaupan alan keskipalkaksi 2277 eur/kk. Tällä tulotasolla kun huomioidaan progressio (kunnallisveroprosentilla 19,5) 20 % palkanlisäys kasvattaa nettotuloja n. 12,9 prosenttia, eli tulon lisäys laskennallisella Kaupan alan keskimääräisellä tulotasolla on 0,65 euroa kutakin palkankorotus euroa kohti.

Lopuksi päästäänkin arvioimaan kaiken taustoituksen jälkeen asian pihviä, eli suuruusluokkaa siitä, kuinka paljon 20 prosentin palkankorotus Kaupan alalla lisää kokonaiskysyntää. Tätä voitaisiin siis hahmotella seuraavasti.

20 % x 0,65 (käteen jäävä lisäraha) x 0,121 (Kaupan osuus kaikista palkansaajista) x 0,613 (palkansaaja kotitalouksien osuus kulutuksesta) = 0,96 prosenttia!!!

Toisin sanoen lopputulema on se, että koska Kaupan alalla palkkojen osuus liikevaihdosta on pieni ja palkansaajien määrä suuri, suuretkaan palkankorotukset eivät vaikuta negatiivisesti alan kysyntään koska hinnat nousevat maltillisesti ja alan työntekijät kuluttavat Kaupan tuotteita entistä enemmän. Toisin sanoen jos Kaupan alalla nostetaan palkkoja 20 prosenttia, hintojen noston negatiivinen vaikutus kysyntään on samansuuruinen kuin Kaupan alan työntekijöiden lisääntynyt kulutus, vaikka palkankorotuksesta päätyisikin 16 prosenttia säästöön eikä kulutukseen. Tällöin yritysten absoluuttinen voitto pysyisi samana ja liikevaihto kasvaisi. Ainoastaan suhteellinen kannattavuus heikkenisi.

Mitä tässä vielä odotellaan? Ei muuta kun palkat reippaasti ylös ja yksityinen kulutus kasvuun!

Anonymous

THATCHER JA VAPAUDEN KAUPPIAAT

Äskettäin edesmennyt Margaret Thatcher totesi 1980-luvulla, että ”… you know, there's no such thing as society”. Hän johti siitä ajatuksen, että lopulta on olemassa vain yksilöitä, joiden ennen muuta pitää itse huolehtia itsestään. Sen jälkeen perheistään ja edelleen naapureistaan. Huolehdi itsestäsi, älä odota jonkun muun huolehtivan.

Minä en juuri Thatcherista mitään muista. Ehkäpä ison huiviin verhotun tukkalaitteen ja kukkamekon. Vai oliko se sittenkin Pokka pitää -sarjan Hyacinth Bucket? Joka tapauksessa, sellainen mielikuva minulla on, että Thatcher inspiroi paljon 80-luvun englantilaisia poptaitelijoita. Ehkäpä niin, että mitä keljummat vallanpitäjät, sitä elinvoimaisempi kulttuuri. Onneksi syntikoihin oli virtaa.

Anteeksi, harhauduin edellä huterasta juonestani. Tahdon sanoa, että Thatcherilla oli oma merkityksensä siinä, että yksilö nousi länsimaissa keskiöön. Thatcher tunnetusti pisti kaivosmiehet nielemään karvasta kivihiiltä kun antoi heidän lakkoilla itsensä lähes hengiltä ja samalla vetäisi brittiläiseltä ay-liikkeeltä jalat alta. Thatcher piti vapaista markkinoista, jossa ay-liikkeelle ei ollut sijaa ja vapaudesta ylipäätänsä. Pitää muistaa, että hänet myös valittiin valtaan vapaissa vaaleissa. Hänet valittiin siksi, että Margaret osasi myydä kansalle ajatuksen yksilönvapaudesta. Hän osasi tarjota sitä valtion tilalle.
Miten minusta tuntuu, että yksilönvapautta myydään meille edelleenkin ja joka päivä. Yksi kauppias on vain poissa.

Antti Veirto

“Semper avarus eget”

VOIKO MATKAILU JA KAIVOSTEOLLISUUS MENESTYÄ RINNAKKAIN?

Matkailun edistämiskeskuksen (MEK) vuoteen 2020 yltävän strategian mukaan Suomeen suuntautuvan matkailun vahvuus on koskematon ja puhdas luonto. Näinä kaivosbuumin aikoina tämä matkailustrategian kivijalka uhkaa vähä vähältä kovertua ontoksi.

Uuden kaivoslain (2011) myötä suuret ylikansalliset kaivosyhtiöt ovat suorastaan rynnänneet Suomeen. Maamme rankataan kansainvälisissä kaivospiireissä ykkössijalle sijoituskohteena. Täällä ei peritä louhintamaksuja ja ympäristöluvatkin heltiää suuremmitta vaikeuksitta. Tälläkin hetkellä noin 40 mineraaleja etsivää yritystä tutkii Suomen maaperää. Yli kymmenesosa maa-alastamme on varattu tavalla tai toisella kaivosteollisuudelle. Matkailuelinkeinolla alkaa olla ahtaat paikat.

Kaivokset, matkailu ja työllisyys

Kaivostoimintaa halutaan edistää vedoten sen myötä syntyviin uusiin työpaikkoihin. Ns. mineraaliklusterin kokonaisvaikutus työllisyyteen on 25 000 henkilöä. Suoraan kaivostoiminnassa heistä on noin 5900. Julkisuudessa on puhuttu kaivosbuumin synnyttävän 10 000 uutta työpaikkaa.

Varsin vaatimatonta siis, kun sitä vertaa matkailualaan. Vuonna 2007 matkailutoimialat työllistivät 130 500 henkilöä. Verotuloja kertyi noin 4 miljardia euroa vuodessa. Matkailun bruttokansantuoteosuus oli 3,8 %. MEKn strategiassa ehdotetut toimenpiteet toteuttamalla matkailutoimialat voivat vuonna 2020 työllistää 171 000 henkilöä, ne voivat tuoda verotuloja 7,5 miljardia euroa ja matkailutoimialojen osuus bruttokansantuotteesta voi olla 5,1 %.

Vertailua kaivosalan ja matkailun välillä ei voi pelkistää saatavien työpaikkojen määrään. Ratkaisevaa on niiden pysyvyys. Kuusamossa lasketaan, että 20-30 vuoden kaivosbuumin jälkeen ei enää ole mitään matkailijoille myytävää. Sen sijaan matkailu ei kuluta. 20-30 toimintavuoden jälkeen voidaan jatkaa niin kuin ennenkin.

Matkailu on mielikuvien markkinointia

Matkailubisnes on huolestunut kuinka maamme luontomaineelle oikein käy. Euroopan viimeisten erämaiden kutsu myy niin kauan kuin tämä mielikuva vastaa matkailijan kokemaa todellisuutta. Kuusamon matkailuyrittäjät katsovat, että Karhunkierros, Oulangan kansallispuisto, Rukan lähimaisema ja pohjavesialue, Kuusamon vesistöt ovat luontomatkailun perusta. Elinkeino jatkaa kukoistustaan ja kasvuaan, mutta vain ilman kaivostoimintaa. Kuusamossa uskotaan, että alat eivät voi elää rinnakkain. Ne voivat elää vain toisensa tappioksi. Samanlaista huolestumista on myös havaittavissa Levillä.

Haastattelututkimuksen mukaan kauniit luonnonmaisemat, liikuntamahdollisuudet, koskenmaton erämaa ovat kolme tärkeintä syytä miksi Leville ja Ylläkselle tullaan. Kaivostoiminta nähdään erittäin tai melko kielteiseksi vaikuttaessaan juuri em. seikkoihin. Melkein puolet Ylläksen matkailijoista näkee kaivostoiminnan laajenemisen vaikuttavan negatiivisesti heidän haluunsa matkailla enää alueella. Ulkomaiset matkailijat olivat tässä suhteessa vielä kriittisempiä kuin kotimaiset. Kaivostoiminnan laajeneminen heikentää tuntuvasti Levin ja Ylläksen imagoa luontomatkailukohteena.

Sotkamo: ”kunnan tunnettavuuden kannalta matkailu on kunnan tärkein elinkeino”

Koskemattomaan luontoon suuntautuvan matkailun rinnalle eivät sovi turistienkin korviin kantautuvat uutiset vuotavista kaivoksista matkailualueiden naapurissa. Talvivaaran Kaivososakeyhtiö, joka sijaitsee noin 17 kilometrin päässä Sotkamosta ja matkailukeskus Vuokatista, on tästä ajankohtainen esimerkki. Talvivaaran kaivos on vuonna 2008 alkaneen toimintansa jälkeen vuotanut lähes vuosittain Oulujoen ja Vuoksen vesistöihin.

Sotkamon kunnan kotisivu kertoo nyt kuinka ”kuntakeskus sijaitsee luonnonkauniilla paikalla, vesistöjen ympäröimänä. Hiukan kuulut hiekkarannat, harjut ja vehreys luovat viihtyisät olosuhteet asumiseen ja lomailuun. Vuokatti taas on ympärivuotinen matkailukeskus, joka on kansainvälisestikin arvioituna monipuolisin kesät – talvet”. Matkailun merkityksestä kunnalle kotisivu kertoo, että ”kunnan tunnettavuuden kannalta matkailu on kunnan tärkein elinkeino --- Rekisteröityjä yöpymisvuorokausia on yli 600 000/vuosi. Matkailijoita käy kunnan alueella vuoden aikana noin miljoona, joka päivä keskimäärin 3500 matkailijaa. Se on todella paljon n. 10 700 asukkaan kunnassa. Matkailun tuomilla verotuloilla kunta kehittää ja ylläpitää merkittävässä määrin kunnallista palvelutuotantoa.”

Sotkamon kunnan kotisivulla ei mainita Talvivaaran kaivosta. Luontoon kaipaavia venäläisturisteja ei voida pitää kauaa tietämättöminä lähialueen avolouhoksesta, jonka strategiaan kuuluu vielä toiminnan laajentaminen.

On helppo jakaa majoitus- ja ravitsemisalan työnantajien huoli kaivostoiminnan matkailualalle aiheuttamasta uhasta. MaRa ry on esittänyt kaivoslain uudistamista siten, että muutkin elinkeinot otettaisiin huomioon kaivoslupia myönnettäessä. MaRa vaatii suojavyöhykkeitä matkailukeskusten ja kansallispuistojen ympärille sekä kaivosten ympäristölupien tiukentamista.

Meille PAMissa on ymmärrettävästi tärkeää matkailualan yritysten ja ylipäätänsä matkailun menestyminen. Kukoistava matkailusektori luo pysyviä työpaikkoja koko Suomeen, korostuneesti vielä alueille Itä- ja Pohjois-Suomessa, joita työttömyys muutoin kovasti koettelee. Kaivostoimintaa ei tulisikaan saada edistää muiden elinkeinojen kustannuksella. Jokaisen täytyy myös muistaa, että ennen muuta on kysymys puhtaasta luonnosta, jonka kokemisesta oikeus kuuluu myös lapsillemme ja tuleville sukupolville.

Mikko Vartiainen
sosiaalipoliittinen asiantuntija

Lähteet:
Tutkimusjohtaja Hannu Hernesniemi, Etlatieto Oy, Kaivosalan tulevaisuusseminaari, Kaivannaisteollisuus ry, Långvik 5.10.2011.

MEK: Suomen matkailustrategia 2020, tiivistelmä.

Matkailun näkökulmia kaivostoimintaan, Miia Porkkala, Rukakeskus Oy 24.2.2012

Metla, Jokinen &Tyrväinen 2013: Ylläksen ja Levin matkailijoiden käsityksiä kaivostoiminnasta.

”Matkailun ja kaivostoiminnan tasapainoinen kehitys”, Matkailu- ja Ravintolapalvelut MaRa ry, 30.5.2012.