DUUNAREITA OOMME KAIKKI

Näin vuoden lopun kunniaksi olen ottanut vapauden nostaa valopäiden blogiin hieman erilaisen aiheen, joka kumpuaa henkilökohtaisesta yhteiskunnallisesta tarkkailusta. Samalla voidaan hyräillä joululaulun sävelessä, että duunareita oomme kaikki – ja samanlaisten paineiden alla jokainen – oli työnantaja sitten ravintola, kauppakeskus, siivousfirma tai valtion virasto. Olkoon tämä myös solidaarinen kädenojennukseni harmaissa toimistoissa ahertaville tovereille.

Mikä yhdistää palvelualojen työntekijää ja julkisen sektorin virkamiestä? Molemmat joutuvat tämän tästä asiakkaiden tunteenpurkausten kohteeksi, ja ne purkaukset eivät usein ole positiivisia. Nykyään Suomessa on lähes virkamiesvihamielinen ilmapiiri: Iltapäivälehdet lietsovat byrokratiavihaa, huippupoliitikko haluaa vähentää kymmeniä tuhansia virkamiehiä ja keskustelupalstat kiehuvat, kun joku virkamies on sääntelyllään estänyt mattimeikäläistä myymästä Lasolia tuopissa niemennotkoon perustamassaan pop-up-ravintolassa.

Mitä virkamiehet sitten tekevät? Tai mitä he eivät tee? Ainakaan he eivät säädä lakeja tai asetuksia, vaikka tällainen harhakäsitys tuntuu usein elävän. Virkamies valmistelee, valvoo ja toteuttaa, mitä poliitikot ovat säätäneet. Jos tulokset eivät miellytä, syytä poliitikkoa. (Pari sanaa voisi toki sanoa myös vastenmielisestä poliitikko-vihasta, mutta jätetään se toiseen kertaan.)

Aivan kuten siivooja tai työmaaruokalan keittiössä ahertava keittäjä, myöskään virkamiehen työ ei ole kovin näkyvää – kunnes jokin menee pieleen. Auta armias, se on sitten välittömästi kolmas maailmansota! Tuttua huttua meille pamilaisille.

Todellisuudessa suomalainen virkamies kuuluu maailman vähiten korruptoituneimpien ja kaikkein tehokkaimpien joukkoon. Otan esimerkin omasta ammatillisesta lähipiiristäni. Opetushallitus on tämän vuoden aikana uudistanut todella tehokkaasti ja niukkenevilla resursseilla kaikkien suomalaisten ammatillisen perustutkintojen perusteet 1.8.2015 voimaan astuvan lainsäädännön mukaiseksi. Se ei ole ollut mikään pikkuhomma, voin sanoa. Ilman korkeaa ammattitaitoa ja venymistä se ei olisi onnistunut. Aikapaineet, kapenevat resurssit – voi voi miten tuttua useille pamilaisille...

Uskallan väittää, että virkamies ja palvelualan työntekijä ovat enemmän samassa veneessä kuin tajuammekaan. Molemmat ovat eturintamassa ottamassa vastaan asiakkaiden palautetta, ja varsinkin verkkokeskustelussa molemmat saavat niskaansa lukuisia ansaitsemattomia syytöksiä. Muistetaan tämä yhtä lailla käydessämme Valintatalossa kuin Verotoimistossa, ja olkaamme solidaarisia toisillemme!

Mikko Laakkonen

LÄÄKECOCKTAIL JOKA TEKEE RAMMAKSI

Kuten lehdistä on käynyt ilmi Palkansaajien tutkimuslaitos (PT) julkaisi keskiviikkona todella mielenkiintoisen selvityksen ”Suomalainen palkkataso EU-vertailussa”. Sen mukaan Suomen matalapalkkaiset pärjäävät eurooppalaisessa vertailussa varsin siedettävästi. Tosin vertailu oli tehty vain kokoaikatyössä olevien välillä, joten valokeilassa on vain osatotuus.

Matalapalkkapalveluissa Suomessa ansaitsee paremmin kuin esimerkiksi Saksassa, Ranskassa, Itävallassa ja Britanniassa. Itse asiassa vain Tanskassa ja Norjassa on selkeämmin Suomea paremmat bruttopalkat matalapalkkapalveluissa. Henkselit kannattaa jättää kuitenkin paukuttelematta, koska Suomessa bruttopalkan ostovoima jää useampaa maata heikommaksi.

PT:n mukaan Suomessa kokoaikatyötä tekevistä 15 prosenttia on matalapalkkaisia (2/3 mediaanitulosta). Vain Tanskassa ja Ranskassa heidän osuutensa on pienempi. Saksassa matalapalkkaisten osuus on tyrmistyttävä 23 prosenttia. Saksaa suurempi matalapalkkaisten osuus on vain Latviassa sekä Liettuassa.

Matalapalkkatyötä tietoisesti lisäämään pyrkineessä Saksassa on työttömyysaste laskenut vuoden 2005 tasosta (11,2 %) merkittävästi (v.2013, 5,3 %). Työllisyysastekin on maassa parantunut (69,4 ->77,1). Kääntöpuolena on se, että Saksassa palkat jakautuvat tätä nykyä hyvin epätasaisesti.

Saksa on siis käyttänyt matalapalkkatyötä vipuna työllisyyden parantamisessa. Saksassa on kuitenkin tapahtunut paljon muutakin. Työehtosopimusten piirissä on tätä nykyä vain noin 55 prosenttia palkansaajista. Alhaisimman palkkatuloluokan työntekijöistä työehtosopimusten piirissä on vain 33 prosenttia. Korkeimmassa palkkatuloluokassa heitä on tuplasti enemmän. Saksassa palkansaajien järjestäytymisaste oli vuonna 2011 alle 20 prosenttia.

Saksan sopimusjärjestelmä on pahoin rapautunut ja erityisen paljon siitä on koitunut harmia pienipalkkaisille työntekijöille. PT:n tutkimuksen julkaisutilaisuudessa puhuneen saksalaisen Institute of Economic and Social Research – tutkimuslaitoksen tutkija Torsten Schulten mukaan Saksassa esimerkiksi vähittäiskaupan alalla työehtosopimusten piirissä on vain 40 prosenttia alan työntekijöistä. Majoitus- ja ravitsemisalan työntekijöistä työehtosopimusten piirissä on enää 36 prosenttia.

Työehtosopimusten kattavuuden hupeneminen on Schultenin mukaan yhteydessä matalapalkkatyön lisääntymiseen. Samanaikainen järjestäytymisen heikentyminen on johtanut huonompiin palkkoihin. Kokonaisuudessaan palkkaliukumat olivat Saksassa kroonisesti negatiivisia vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä ja yksityinen kulutus on kehittynyt samana aikana tahmeasti.

Saksan malli on ollut lääke mitä EU:n talousnikkarit ovat tarjoilleet kaikille eurokriisimaille. Työehtojen sopiminen pitää hajauttaa, sopimusten kattavuudesta tinkiä ja ylipäätänsä ay-liikkeen roolia kaventaa palkanmuodostuksesta päätettäessä. Siinä sellainen lääkecocktail, että palkansaajalta taju lähtee ja elvytys annetaan potilaan taskut tyhjentämällä.

Antti Veirto

Käy tutustumassa Saksan palkkoihin, neuvottelujärjestelmään ja talouden kehittymiseen:

http://www.boeckler.de/pdf/p_wsi_disp_191.pdf

JOUSTOJA TYÖMARKKINOILLE? KUKA NIITÄ TODELLISUUDESSA HALUAA JA ONKO SIINÄ JÄRKEÄ?

Eri tahot ovat vaatimassa lisää joustoja Suomen työmarkkinoille. Helposti syntyy mielikuva, että kaikille vaadituille joustoille olisi jokin rationaalinen tai Suomen kansan ilmaisema tarve. Todellisuudessa monesti sellaisten ehdotusten takana saattaa olla äänekäs vähemmistö puhumattakaan siitä, että niille olisi minkälaisia järkiperusteita.

Parhaillaan työmarkkinajärjestöt käyvät neuvotteluita lakko-oikeuksien rajaamisesta. Hieman kyseenalaiseksi neuvottelutarpeen aiheesta tekee tieto, että vain 22 prosenttia suomalaisista aikuisista kokee lakko-oikeuksien rajoittamisen tarpeelliseksi (TNS Gallup 2014). Voiko tarvetta hirveästi kokeakaan, kun Suomessa käytiin vuonna 2013 vain 121 työtaistelua, joka on merkittävästi vähemmän kuin vaikkapa vuonna 2005 (365) tai vuonna 1980 (2 238).

Ammattiryhmittäin eniten halukkuutta lakko-oikeuksien rajoittamiseen TNS Gallupin tekemän kyselyn mukaan näyttää olevan johtavassa asemassa olevilla, yrittäjillä ja maatalousyrittäjillä. Huomioitavaa on, että ajatusta noissakin ryhmissä kannatti vain alle puolet. Työntekijöistä vain noin joka kymmenes ja toimihenkilöistä joka viides kokee, että lakko-oikeuksia voisi rajoittaa. Voi kysyä kenen hanke on lakko-oikeuksien rajoittaminen.

Kokoomuksen kannattajista 49 prosenttia olisi valmiita lakko-oikeuksia kaventamaan. Kokoomuksessa halukkuus olikin selvästi muiden puolueiden kannattajia suurempaa. Keskustapuolueen kannattajista joka kolmas katsoi, että lakko-oikeuksia voisi rajoittaa. Persujen kannattajista (16 %) hieman useampi kuin Vihreiden (13 %) kannattajista näki rajoittamisen mahdolliseksi. Vasemmistopuolueille aihe oli kaikista kipein kun heidän kannattajista vain noin 5 prosenttia näki, että lakko-oikeuksia voisi rajoittaa.

Joustokeskustelussa on myös nostettu esiin vaatimus irtisanomissuojan heikentämisestä Suomessa. Suomessa kun joidenkin mielestä irtisanominen on vaikeaa ja kallista. OECD:n vertailussa suoja Suomessa yksilöllistä ja kollektiivista irtisanomista vastaan on keskimääräistä alhaisempi ja esimerkiksi merkittävästi muita pohjoismaita heikompi.

Minua viisaammat ovat maavertailussa havainneet, että irtisanomissuojan heikentäminen lisää työllisyyden vaihtelua ja vähentää selvästi reaalipalkan ja tuottavuuden korrelaatiota. Lienee kysymys siitä, että työntekijöitä on helpompi laittaa pihalle ja siitä syntyvän ilmapiirin ansiosta maksaa työntekijälle hänen tuotoksensa arvosta pienenevä siivu. Ei ihan fiksulta tuokaan kuulosta.

Jos lakko-oikeuksia nykyisestä aletaan rajoittaa, niin eikö se ole työelämän sääntelyn lisäämistä eli jäykkyyksien tuottamista ja kansalaisten toimintaoikeuksia rajoittavaa. Ehkä ajatus onkin, että lakkojen ympärillä lisääntyvä sääntely halutaan kompensoida irtisanomisen sääntelyä vähentämällä. Molemmissa kärsijänä on työntekijä.

Etelärannan pomo Ilpo Kokkila totesi pari kuukautta sitten, että Suomi on ulkoilmamuseo. Kohta näin valitettavasti viimeistään on. Tällä menolla meillä pääsee katselemaan ihka eläviä palkansaajia joiden oikeudet ovat 1800-luvulta.

Antti Veirto

PS. Katsopa kuvasta miten lakko-oikeuksien rajoittamishalut menevät tuloluokittain.

ESIMIEHET OVAT TYÖELÄMÄN AMOREITA

Työelämässä on yhdestä asiasta liikuttava yksimielisyys. Esimiestyöllä on suuri merkitys työyhteisöjen ja yrityksien menestymiselle. On valitettavaa, etteivät kaikki palkansaajat voi kokea kuten ne noin 70 prosenttia kaupan palkansaajista, joita esimies kohtelee ystävällisesti ja oikeudenmukaisesti Työterveyslaitoksen Esimiehenä kaupan alalla -tutkimuksen mukaan. Kaikilla työntekijöillä tulisi olla oikeus nauttia hyvästä esimiestyöstä ja kaikilla yrityksillä tulisi olla hyvät esimiehet ylläpitämässä työntekijöiden sitoutumista yritykseen ja menestykseen.

Kuten joku on osuvasti todennut, työhönsä sitoutunut työntekijä on työssään antamassa, ei ainoastaan saamassa. Tuollainen asetelma syntyy vain niin, että yritys osoittaa olevansa sitoutunut työntekijäänsä ja tarjoaa hänelle mahdollisuuden hyödyntää kykyjänsä. Sitoutunut työntekijä pitää tärkeänä omaa menestystään työssä ja hän edistää myös yrityksen menestymistä.

Yritysten kehitystrendeistä ”saarnaava” yhdysvaltalainen Geoff Colvin esittää, että eniten onnistumisen kokemuksia ja oppimista ihmiset kokevat silloin kun he pääsevät käyttämään mahdollisimman hyvin omia kykyjään riittävän haasteellisessa tehtävässä. Colvin on sitä mieltä, että silloin taloudelliset kannusteet eivät ole niin merkityksellisiä kuin yleisesti tahdotaan uskoa. Itse asiassa odottavat palkkiot voivat olla suoritusta haittaavia. Tehtävään keskittymisen sijaan ihminen alkaa toimia vain palkkio mielessään. Tärkeintä tekijälle on tekemisen kiinnostavuus, mielekkyys ja merkitys. Sisäinen motivaatio on ulkoista motivaatiota oleellisempaa.

Colvin varoittaa, että työn tuloksien kontrollilla ja valvonnalla on tutkimuksien mukaan luovuutta vahingoittavia seurauksia. Luovuuteen voidaan rohkaista motivoinnin ja palautteen avulla. Sen vain pitää olla rakentavaa, kannustavaa ja ei missään nimessä yksilön persoonan piirteitä arvostelevaa. ETLA:n toimitusjohtaja Petri Rouvinen on todennut, että Suomi voi suojautua teknologisoitumisen ja globalisaation haasteilta koulutusta kehittämällä. Sen lisäksi hän mainitsee, että tärkeää on myös intohimo ja rakkaus omaan tekemiseen.

Rouvisen ajattelua jatkamalla näen, että esimiehet ovat usein työelämän Amoreita. He voivat auttaa syntymään intohimon ja rakkauden tekemiseen. Geoff Colvinin huomiot edustavat sitten niitä esimiehen nuoliviinistä löytyviä Amorin nuolia.

TEMin toteuttaman työolobarometrin mukaan Suomessa työn ja työnteon mielekkyyden balanssi on ollut negatiivinen koko 2000-luvun ajan. Ihmiset näkevät, että olemme niiden suhteen menossa heikompaan suuntaan. Intohimo on sammumassa. Olemme menettämässä niitä vahvuustekijöitä, joilla Suomi voisi saavuttaa hallituksen asettaman tavoitteen Euroopan parhaasta työelämästä 2020 ja selviytyä käsillä olevista rakennemuutoksista ilman, että työelämän laadussa maksetaan siitä liian kallista hintaa.

Kuten PAMin ekonomisti Sampsa Hamarila on todennut, palvelualojen työvoimavaltaisuudesta johtuen työntekijöiden hyvinvointiin satsaamalla voidaan saavuttaa merkittäviä tuottavuushyötyjä. Hyvinvointiin puolestaan keskeisesti vaikuttavat hyvät vaikutusmahdollisuudet työhön. Yritysten pitää antaa esimiehille tarvittavat välineet ja rooli työntekijöiden sitouttamisessa. Intohimoisen rakkauden pitää roihuta.

Enpä olisi tätä aamulla herätessäni uskonut, mutta päätän blogitekstini toteamukseen: Rakkaudella Suomi nousuun!!

Antti Veirto

Tutustu Esimiehenä kaupassa hankkeeseen osoitteessa: www.ttl.fi/esika

TYÖTTÖMYYSTURVAN LEIKKAAMINEN PUDOTTI TRAPETSITAITEILIJAN!

Työttömyyden hoidossa keinot ovat monet. Isossa Britanniassa vuonna 1995 työvoimaviranomaisille annettiin oikeus mm. vaatia työttömältä ulkonäön tai tarvittaessa käyttäytymisen kohentamista työllistymisen edistämiseksi. Itse muistan kuinka samoihin aikoihin legendaarinen Lahden työvoimatoimiston johtaja Väinö Pässilä ehdotti paikallisessa lehdessä, että työttömien palveluista pitäisi periä asiakasmaksu. Seuraavana päivänä eräs työtön jätti neuvontaan viisi penniä.

Epäilemättä koko työttömyysturvan maksamisen historian Suomessa on käyty keskustelua työttömyysturvan etuustason ja etuuden keston vaikutuksista työttömyyden kestoon. Työttömyysturvaa onkin tasaisin väliajoin uudisteltu pyrkimyksenä tehdä siitä mahdollisimman tehokkaasti työllistymiseen ohjaavaa. Viimeisimmät työttömyysturvauudistukset tehtiin kuluvan vuoden alussa. Nyt alle kolmen vuoden työhistorialla on mahdollista saada aikaisemman 500 päivän sijasta 400 päivää ansiosidonnaista päivärahaa. Sanktioita myös tiukennettiin niin, että päivärahaa voidaan lyhentää 100 päivällä työttömän kieltäytyessä työllistymistä edistävästä palvelusta. Tasapainon löytämiseksi samanaikaisesti työssäoloehtoa lyhennettiin eli päivärahalle pääsyä siltä osin helpotettiin. Työttömille tuli myös 300 euron suojaosa, jonka voi ansaita kuukaudessa ilman sen vaikuttamista työttömyysturvaa vähentävästi.

PAMin keväisen jäsenkyselyn mukaan työssäkäyvistä jäsenistämme oli 22 prosenttia valmiita korkeintaan harkitsemaan työttömyysturvan leikkaamista, vaikka Suomen talous ajautuisi vakaviin ongelmiin. Kyselyyn vastanneista työttömistä sitä oli valmis korkeintaan harkitsemaan 9 prosenttia. Innostusta työttömyysturvan roplaamisen sallimiseen ei siis ole ja hyvä niin.

Työttömyysturvan tason ja keston säätelyn vaikutukset eivät ole yksiselitteisiä työttömyyden pituuteen. OECD:n mukaan työttömyysturvan korvaustason lasku laskee myös työttömyysastetta ainakin keskimääräisessä OECD-maassa. Toisaalta Johanna Alatalo ja Heikki Räisänen toteavat TEM-analyysissään (10/2009), että tutkimuksien perusteella korvaustason laskun sijaan etuuksien keston rajoittaminen nopeuttaisi työllistymistä ja pienentäisi työttömyyden kustannuksia. Alatalo ja Räisänen myös kertovat, että aktiivisen työvoimapolitiikan aktivointitoimilla työttömille aikaansaatu ”uhka” on havaintojen mukaan lyhentänyt työttömyyttä keskimäärin kolme viikkoa. Tosin Suomessa tehdyissä tutkimuksissa on havaittu, että pitkään työttöminä olleilla, työmarkkinatukea saavilla tällainen ”uhka” ei toimi (TEM 7/2009). Kun asiat ovat kyllin pahasti, niin uhkat menettävät merkityksensä.

Jos työttömyyspäivärahan keston rajaaminen lyhentää työttömyysjaksoja ja toisaalta tarveharkintaiselle työmarkkinatuelle putoaminen heikentää aktiivisen työvoimapolitiikan ”uhkan” vaikutuksia, niin eikös siinä ole jonkinlainen looginen pussinperä? Erityisesti korkean työttömyyden aikana päivärahan keston lyhentäminen kasvattaa riskiä päätyä työmarkkinatuelle ja nostaa samalla työttömän riskiä päätyä vyöhykkeelle jossa hän ei tunne uhkia, koska kaikki on jo menetetty.

Työttömyysturvan keskeinen dynaaminen merkitys on nimenomaan selvitä säällisellä tavalla välivaiheeksi tarkoitetusta työttömyydestä matkalla kohti uutta työtä. Suomessa sinun ei onneksi tarvitse työttömyyden myötä ”mäjähtää” suoralla pudotuksella kadunpintaan vaan turvaverkko pyrkii palauttamaan sinut takaisin työelämän trapetsille. Trapetsilla tasapainoillessa tosin kannattaa aina välillä vilkaista alas ja huolehtia, ettei kukaan keljuilija vedä sitä verkkoa alta.

Antti Veirto

RUOTSI OPETTAA (VIRHEIDEN KAUTTA)

Politiikkanörttinä en malta olla kommentoimatta hieman länsinaapurin viime sunnuntain valtiopäivävaaleja. Ruotsin vaaliteemat heijastunevat jollain tavalla Suomenkin ensi kevään eduskuntavaaleihin, joten ottakaamme opiksi parista asiasta.

Koulut olivat Ruotsin vaaleissa varsin kuuma puheenaihe. Opetusministerin pestiä pitänyt Liberaali Kansanpuolue lähti vaaleihin koulutuksen tärkeyttä korostaen. Ilmeisesti äänestävä kansa koki viestin lievästi ristiriitaiseksi maassa, jossa oppimistulokset ovat vanhan hallituksen aikana laskeneet kuin lehmän häntä ja yksityiset keinottelijat on päästetty koulumaailmaan takomaan voittoja valtion tukemana. Pahimmillaan tämä on johtanut koulujen konkursseihin, mikä taas on jättänyt oppilaita kirjaimellisesti ilman opetusta. Tätä ei Suomeen, kiitos vain! Ai niin, ja kansanpuolue oli pääministeripuolue kokoomuksen ohessa vaalin suurin häviäjä. Koulutuksen kanssa ei kannata pelleillä.

Ruotsidemokraatit hallitsi maahanmuuttokeskustelua ja otti suurvoiton. Ruotsin työperäinen maahanmuuttopolitiikka on Euroopan liberaaleinta. Kun työmarkkinoilla on jo valmiiksi tiukkaa, on mielestäni melko ymmärrettävää, että monet ihmiset kokevat laajan työperäisen maahanmuuton negatiivisena asiana. Turhautuminen tilanteeseen purkautui kannatuksena natsimenneisyyden omaavalle laitaoikeistopuolueelle. Tämä on suuri sääli, sillä järkevä, työmarkkinoiden realiteetit huomioonottava keskitie työperäisessä maahanmuutossa on se paras vaihtoehto – ei ääriliberaali tai rajat täysin sulkeva linja.

Päättäkäämme teksti positiivisesti. Nimittäin Ruotsin äänestysaktiivisuus: Wow, 83,3 %! Suomi pääsi eduskuntavaaleissa viimeksi yli 80 prosenttiin vuonna 1983. No, selitystä voi hakea siitäkin, että Ruotsissa äänestettiin samalla kertaa valtiopäivävaaleissa, maakäräjillä ja kuntavaaleissa. Ehkä Suomessakin voitaisiin yhdistää vaikkapa kunta- ja eduskuntavaalit? Sitten vielä presidentin virkakausi nelivuotiseksi ja samaan sykliin sekin!

Mikko Laakkonen

ONNELLISUUS – ROOPE ANKKA JA DOWNSHIFTAAMINEN

Pääsin äskettäin kuuntelemaan Turun tulevaisuudentutkimuskeskuksen kehitysjohtaja Olli Hietasen alustuksen Työn tulevaisuudesta. Hietasen perusviesti oli, että kiihtyvä muutos on menossa. Seuraavat 20 vuotta voivat muuttaa maailmaa enemmän kuin viimeiset 200 vuotta. Kukaan ei tuhat vuotta sitten osannut ennustaa, että ihmisellä on mitään nykyisen kaltaista teknologiaa. Roomalainen insinööri taisi antiikissa todeta, että hänen on vaikea kuvitella edistyksellisempää tekniikkaa kuin roomalaisilla maailman valtiailla oli silloin käytössään. Olisipa nähnyt minun Lumiani! Niin kauan kuin akku kestää (mikä ei ole pitkään), se on verraton vempele. Voittaa akveduktit mennen tullen ja selfienkin nappaan nopeammin kuin saan suuni mutrulle ja posket lommolle.

Hietasen mukaan olemme etenemässä entistä yksilöllisemmin räätälöityyn maailmaan. Pakkaukset tunnistavat käyttäjänsä ja jääkaappi seuraa ruokailutottumuksiamme sekä ruokien viimeisiä käyttöpäiviä. Huonekalut, vaatteet ja kotimme seuraavat terveyttämme ohjaten meitä terveellisiin elämäntapoihin. Kotona voit 3D-tulostimella printata tulemaan vaikkapa kypsentämistä vaille valmiin grillipihvin.

Hietanen muistuttaa, että kaikki uudet teknologiat ovat aluksi vähentäneet työvoiman tarvetta, mutta luoneet samalla uusia ja talouskasvua. Höyrykoneen keksimisen jälkeen alkoi aivan uudenlainen työllisyyden kasvun kehitysvaihe vaikka aluksi käsityöläisiä kismittikin.

Kun nykytilaa arvioidessaan Hietanen nostaa nykyisen työelämän trendeiksi leppoistamisen ja downshiftaamisen, havahdun tulevaisuuden haaveilusta hereille. Ai, tässä puhutaankin nyt keskiluokasta ja heidän valinnan mahdollisuuksistaan. Kaikille oman onnen tavoittelu työtä vähentämällä, leppoistamalla, ei ole varsinainen vaihtoehto. Se on eriarvoistuvassa Suomessa mahdollista niille, joilla on niin paljon, ettei lisäämällä muutosta huomaa. Downshiftaaminen on kuin Roope Ankka rahasäiliöllään. Sinne setelimereen on Roope Ankan hyvä hypätä ponnahduslaudaltaan. Siellä on leppoisaa uida rintaa ja selkää. Oletko sinä muuten miettinyt, miksi Aku Ankka otti Tupun, Hupun ja Lupun huollettavakseen eikä rahamies Roope? Minä vastaan, että Roope haluaa leppoistella rauhassa omassa rahameressään! Pitäköön Aku pojista huolta vaikka onkin Roopeen verrattuna varaton. Lopulta Aku onkin huomattavasti vastuullisempi kuin Roope.

Onnellisuus on tavoittelemisen arvoinen asia kaikille meille. Kaikilla pitäisi olla oikeus onneen. Se on vaatimus, joka on ajankohtainen. Viisaat sanovat, että onnellisuuden tavoittelu olisi jotenkin tälle ajalle ominaista. Onnellisuutta on kuitenkin tavoiteltu jo pitkään. Se on ollut ay-liikkeen tavoitelistalla yli sata vuotta. Jari Ehrnroot on tainnut kirjoittaa, että 1900-luvun alkupuolella ay-liike tarvitsi lisää jäseniä, johdattaakseen heidät hyvinvointiin ja onneen. Marjaliisa Hentilä kertoo kirjassaan Sovittelija suomalaisesta ay-vaikuttajasta Matti Paasivuoresta (1866–1937), joka puheissaan 1906–1907 käsitteli onnen saavuttamista. Silloin tulevaisuudesta löytyi tähtäimeen samat asiat kuin tänä päivänä.

Mikä on nykyaikaisen ay-liikkeen rooli palkansaajan onnen tavoittelussa? Monesti vapaan talouden utopioihin uskovien suusta nimitetään ay-liikettä lähinnä pahanilmanlinnuksi. Kuitenkin ay-liikkeen projektin tarve onneen auttamisessa on vahvempi kuin pitkään aikaan. Jo vuonna 2007, kun Suomessa meni kohtuullisen hyvin, peräti 53 prosenttia suomalaisista koki, että ”ennen ihmiset olivat onnellisempia kuin nykyään” (EVAn arvopankki). Vuonna 2005 saman lähteen mukaan piti 84 prosenttia suomalaisista tärkeänä tai erittäin tärkeänä onnellisuuden osatekijänä turvattua perustoimeentuloa ja 75 prosenttia pysyvää ja varmaa työpaikkaa. Ne olivat suomalaisille tärkeämpiä kuin esimerkiksi uuden kokeminen tai mielenkiintoiset harrastukset. Ihmiset kaipaavat siis elämään varmuutta, jonka varaan palkansaajan ja hänen läheistensä onni on rakennettu.

Antti Veirto

OPPIVELVOLLISUUSIKÄ YLÖS, KÄYTÄNTÖÄ OPISKELUUN

Tiedätkö, kuinka moni suomalainen suorittaa hyväksytysti oppivelvollisuutensa? Vastaus on helppo muistaa: 99,9 prosenttia. Käytännössä oppivelvollisuutensa laiminlyövien määrä lasketaan vuosittain joissain kymmenissä nuorissa.

Oppivelvollisuuden suorittaminen on suomalaisilla selkärangassa. Tältä pohjalta on täysi syy olettaa, että myös vuoden pidempi oppivelvollisuus tulisi ylivoimaiselta enemmistöltä suoritettua varsin mallikkaasti, mikä taas tarkoittaa sitä, että kokonainen ikäluokka saisi alleen vähintään yhden vuoden ammattikoulu- tai lukio- (tai niihin valmistavia) opintoja. Tästä näkökulmasta oppivelvollisuusiän nosto on erinomaisen tervetullut uudistus.

No, nyt kun koko ikäluokka viimeistä myöden on saatettu peruskoulun jälkeisiin opintoihin, miten jengi saadaan pysymään siellä koko tutkinnon suorittamisen ajan – siis myös sen pakollisen ekan vuoden jälkeen? Oppivelvollisuusiän noston kriitikot ovat ihan oikeutetusti huomauttaneet, että vaikka noin 4 000 nuorta ei jatka ollenkaan peruskoulun jälkeisiin opintoihin, valtava ongelma ovat myös 2. asteen opintonsa keskeyttävien määrä, joita ainakin ammatillisella puolella on noin 10-15 % opiskelijoista.

Pointti on siinä, että tarvitsemme kahta asiaa: 1) että yksikään nuori ei jää tyhjän päälle peruskoulun jälkeen, mihin oppivelvollisuuden nostaminen vastaa tehokkaasti sekä 2) erityisesti ammatillista koulutusta, joka yhdistää koulussa istumisen ja käytännön työssä tapahtuvan opiskelun tavalla, joka motivoi myös niitä, jotka oppivat parhaiten nimenomaan käytännön kautta.

Ykköskohta on opetusministeri Kiurun ansiosta toteutumassa, ja kakkoskohtaa kehitetään monipuolisesti ammattiliittojen tuella koko ajan. Myös oppisopimuskoulutuksen tehokkaampi käyttö nuorten kouluttamiseen on ollut ay-liikkeen agendalla. Kaikissa tilanteissa on tärkeää muistaa nuoren oppijan reilu asema ja opetuksen laatu työpaikalla.

Itse asiassa oppivelvollisuuden soisi periaatteessa kattavan koko 2. asteen opinnot. Tämä lienee kuitenkin aikamoista utopiaa. Sen verran suuren sodan pelkkä yhden vuoden nostokin vaikuttaa saaneen aikaan.

Mikko Laakkonen

IRTISANOMISET HORJUTTAVAT MONIN TAVOIN

PAMin huhtikuisen jäsenkyselyn mukaan taloudellisten huolien määrä on lisääntynyt PAMin jäsenistössä kahdessa vuodessa 5 prosenttiyksikköä. Erityisesti lapsiperheitä talouden tilanne huolettaa. Lähes kolmannes pamilaisista, joilla on alaikäisiä lapsia, kokee melko suuria tai vakavia taloudellisia ongelmia. Kaikkiaan 77 prosenttia vastaajista kokee jonkin asteisia taloudellisia huolia.

PAMin jäsenkyselyyn vastanneista joka neljäs työskentelee yrityksissä, jotka ovat viimeisen vuoden aikana irtisanoneet henkilöstään tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Heistä peräti 60 prosenttia kokee, että johdon suhtautuminen alaisiinsa on kehittynyt huonompaan suuntaan. Jos vastaajan työnantaja on irtisanonut tuotannollisista ja taloudellista syistä viimeisen vuoden aikana, kokee vastaaja muita useammin oman työskentelymotivaationsa ja työn mielekkyyden heikentyneen samalla aikajaksolla. Samalla heidän uskonsa yrityksen johdon arvostukseen henkilöstöä kohtaaan on merkittävästi heikompi kuin muilla vastaajilla. Irtisanomiset vaikuttavat niiltä välttyvien työntekijöiden tunnelmiin monin eri tavoin negatiivisesti.

Vastaajista peräti 36 prosenttia pelkäsi jäävänsä itse työttömäksi ja 69 prosenttia uskoi yleisen työllisyystilanteen Suomessa jatkavan heikentymistään. Huoli oman työpaikan säilyttämisestä on myös huomattavasti muita yleisempään tuotannollisista ja taloudellisista syistä tapahtuneita irtisanomisia todistamassa olleiden vastaajien keskuudessa.

Edellä esitetyt tiedot on saatu PAMin jäsenkyselystä joka toteutettiin huhtikuussa 2014. Kyselyyn vastasi 2 805 liiton jäsentä.

Antti Veirto

SITÄ SAA MITÄ TILAA

Ajattelin kesäloman kynnyksellä sivistää itseäni joutilaisuuden ja laiskuuden opeilla. Erehdyin tarttumaan Paul Lafarquen kirjoitukseen nimeltään Oikeus laiskuuteen. Ei olisi pitänyt.

Marxin vävypoika kuvaa kirjoituksessaan 1800-luvun arvomaailmaa ja työläisille varattua roolia. Lafarque siteeraa aikansa taloustieteilijöitä, jotka kehottavat työmiehiä huudoillaan ”tehkää työtä, tehkää työtä, että kansallisrikkaus kasvaisi!”. Hänen mukaansa yleinen käsitys oli, että mitä enemmän ihmiset tekevät työtä sitä paremmin heidät pidetään kurissa. Lafarque lainaa 1700-luvun lopun kirjoitusta ”An essay on trade and commerce”, jonka mukaan seitsemän kahdeksatta osaa kansasta kuuluu luokkaan, jolla on joko aivan vähän tai ei lainkaan omaisuutta ja tuota joukkoa ei pidä rohkaista kuvittelemaan olevansa vapaita tai riippumattomia.

Laskettuani Lafarquen käsistäni ajattelin, että ei jumalauta, nyt jotain vähän kevyempää! Suuntasin historian kirjojen pariin ja kuinka ollakaan sivujen selailu johdatti minut jälleen 1800-luvulle. Vuosituhannen asetelmat vyöryivät sieltäkin silmilleni. Kirja kertoi, että 1800-luvulla tehtailijoiden lähimpänä pyrkimyksenä oli pusertaa palvelukseensa ottamistaan irti niin paljon kuin näistä suinkin heltisi saadakseen rahoilleen kunnollisen koron. Rikkaat olivat sitä mieltä, etteivät köyhät työläiset tarvinneet lainkaan vapaa-aikaa. Köyhien liika vapaa-aika olisi vaarallista sekä köyhille itselleen että yhteiskunnalle. Köyhyys lisääntyi ja varallisuus kasvoi. Tehtailijoille nousi komeat huvilat ja köyhille omat kaupunginosat.

Käänsin myös historiankirjani kannen kiinni. Ajattelin, että nyt on paras keskittyä hyvinvoivaan nykyisyyteen ja jättää 1800-luvun työläisten synkät kohtalot historian kirjan kansien väliin. Nappasin sormiini Hesarin ja taas todellisuus vyöryi silmille. Otsikossa luki ”Palvottu talousguru Tomas Piketty väittää, että olemme kohta taas 1800-luvulla: Pieni perinnöillä ja koroilla elävä eliitti hallitsee yhteiskuntaa” (HS 11.5.2014). Piketty väittää, että länsimaiset yhteiskunnat ovat kierteessä jossa varallisuus kasaantuu.

Rauhoittelin mieltäni sillä, että onhan meillä toisin kuin 1800-luvulla demokratia ja kansalaisilla yhtäläinen äänioikeus. Eihän tämä nyt ihan hulluksi voi mennä. Sitten tulivat eurovaalit ja todellisuus taas koputti olkapäätäni. Äänestysprosentti oli Suomessa 40,9 eli 59 prosenttia äänioikeutetuista jätti äänensä käyttämättä. Koko EU-alueella äänestysprosentti oli 43. Ei tarvitse raharuhtinaiden enää esittää, että äänioikeutta pitäisi rajata. Äänioikeutetut luopuvat oikeutensa käytöstä ihan itse.

Katsoin TNS-Gallupin syksyllä 2013 keräämästä paneeliaineistosta, ketkä ilmoittavat jättävänsä äänestämättä. Kuten ennakkoon pelkäsin, työväenluokkainen äänestäjä kaikista todennäköisimmin jättäisi vaalilipun täyttämättä. Pienituloinen jättäisi suurituloista todennäköisemmin äänestämättä, työläinen jättäisi johtajaa ja toimihenkilöä todennäköisemmin äänestämättä. Voi hyvää kesäpäivää vaan!!

Nyt ovat kesälukemiset edelleen hakusessa. En tiedä mihin nyt ryhtyisi suuntaamaan kun Oikeus laiskuuteen oli niin karua tekstiä ja historian opuskin niin synkkä puhumattakaan nykyisyyden näköaloista. Hyllystä pistää silmään vanha kunnon Dickensin Oliver Twist. Jospa sillä sitten kesälomalla aloittaisi…

Antti Veirto

EUROOPAN UNIONIN HYÖDYT

Viime kesänä ajoimme autolla Euroopan ympäri. Sukulaisia on lähes jokaisessa Euroopan unionin valtiossa, joten on aina yhtä helppoa vain päättää, mitkä valtiot ja kaupungit tällä kertaa kiinnostavat, ja yksinkertaisesti ilmoittaa kiinnostavissa kohteissa asuville sukulaisille, että nyt olisimme tulossa. Autolla matkustaminen on mielenkiintoista ja elämyksellistä, sillä joka kerta löydämme ja huomaamme kaikenlaista uuttaa ja kiinnostavaa.

Viime kesänä tapahtui jotain aivan odottamatonta, johon emme olleet varautuneet – tai jonka emme edes ajatelleet voivan tapahtua. Olimme pikkuserkkuni luona Sveitsissä Zürichissä, kun yllättäen eräällä matkalaisella alkoi tulla voimakkaita ylävatsankipuja. Mukana olleesta lääkelaukusta löytyi Suomesta ostettuja kipulääkkeitä, jotka sairastava otti. Lääkkeet eivät kuitenkaan auttaneet ja jouduimme viemään hänet päivystykseen.

”Suomesta?! Onko teillä Euroopan unionin sairaanhoitokorttia?”, kysyi kaupungin sairaalan vastaanottovirkailija. ”Meillä on passi mukana, riittääkö?”, kysyin epätoivoisesti, vaikka tiesin jo vastauksen. Vastaanottovirkailija selitti ystävällisesti, että jos meillä ei ole unionin sairausvakuutuskorttia, niin meidän on maksettava vakuudeksi 10 000 euroa, jotta sairastava voidaan kirjata heille potilaaksi ja hänelle voidaan tehdä tarvittavat tutkimukset. Lopuksi virkailija kertoi, että saamme rahamme takaisin takautuvasti Suomessa.

Eurooppalaisella sairaanhoitokortilla henkilö saa EU- ja Eta-maissa sekä Sveitsissä välttämättömän sairaanhoidon jäsenmaan julkisesta sairaanhoitojärjestelmästä samoin ehdoin kuin jäsenmaan omat kansalaiset. Myös matkassamme ollut sairastava olisi saanut äkilliseen ja arvaamattomaan sairastumiseensa tarvitsemansa hoidon samalla hinnalla ja tavalla kuin maassa asuvat henkilöt, jos hän olisi hakenut Kelalta kyseisen asiapaperin ennen lähtöämme.

Tällä kertaa tarvitsimme siis uuden suunnitelman. Meillä on toinen serkku, joka asuu Itävallassa. Hänen lähipiiriinsä kuuluu lääkäreitä. Soitimme hänelle, ja hän lupasi järjestää tarvittavan pääsyn lääkärin vastaanotolle. Meillä oli sattuneesta syystä kiire, mutta onneksi Euroopan unionin myötä jäsenmaiden väliset rajatarkastukset on poistettu ja rajanylitykset tapahtuvat vaivattomasti.

Saavuttuamme perille saimme onneksi huomata, että kaikki tarvittava oli sairaalavuode mukaan lukien järjestetty. Potilaalla todettiin vatsalaukun tulehdus ja hän sai siihen lääkityksen. Viikon päästä jatkoimme matkaamme.

Vielä 1980-luvun alussa autolla matkustaminen Euroopan ympäri oli monimutkaisempaa: tullitarkastukset ja jokaisen maan omat valuutat hidastivat matkailijaa. Vasta vuonna 1985 Hollanti, Belgia, Luxemburg, Ranska ja Saksa allekirjoittivat Schengen-sopimuksen rajamuodollisuuksien poistamisesta. Käytännössä tämä sopimus tarkoittaa sitä, että ihmiset voivat ylittää Schengen-sopimukseen liittyneiden maiden väliset rajat ilman tarkastuksia maarajoilla, lentokentillä ja satamien kautta. Nyt Keski-Euroopassa jäsenmaasta toiseen siirtymisen huomaa oikeastaan vain tien laidalle pystytetystä kyltistä, joka kertoo valtiosta toiseen siirtymisen tapahtuneen. Toki, jos autossa on navigaattori päällä, se ilmoittaa uusista muuttuneista nopeusrajoitteista.

Matkailijaa helpottaa myös euroalueen yhteinen valuutta. Se tuli käyttöön vuonna 2002. On huomattavan yksinkertaista tehdä ostoksia eri rahaunionin maissa maksaen samoilla kotimaan euroilla. Enää ei tarvitse kantaa laskinta mukana ja selvitellä etukäteen valtioiden valuuttojen kursseja. Muista EU-jäsenmaista ostetuista tavaroista ei myöskään tarvitse maksaa kotimaassa tullimaksuja. Matkustaessa ja tavaroita ostaessa jokainen unionin kansalainen huomaa konkreettisesti EU:n muodostaman yhteisen sisämarkkina-alueen hyödyt: ihmiset, tavarat, palvelut ja raha voivat todella siirtyä jäsenmaasta toiseen ongelmitta.

Tulevaisuuden isoja kysymyksiä on unionin yhteisen politiikan tiivistyminen esimerkiksi sosiaalivakuutuksen osalta. Nekin muutokset on tehtävä ihmisten etua ajatellen. Pääoman vaivatonta siirtymistä tärkeämpää on se, että unionin alueella taataan jokaiselle oikeus tarpeelliseen tukeen ja sitä kautta hyvinvointiin.

Egëzona Kllokoqi

TYÖTTÖMYYS TYRMÄÄ – VAIN PUOLET NOUSEE KANVEESISTA

Työttömyys jatkaa kasvuaan. Suomessa oli maaliskuun lopussa 315 700 työtöntä työnhakijaa. Se oli lähes 29 000 enemmän kuin vuosi sitten. Myös PAMilaisilla aloilla tilanne on alkanut kehittymään todella huolestuttavaan suuntaan. PAMin keväisen jäsenkyselyn ennakkotietojen mukaan 25 prosenttia jäsenistämme työskentelee yrityksissä, joissa on viimeisen vuoden aikana irtisanottu henkilöstöä tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Ennakkotietojen mukaan kolmannes jäsenistämme kertoo, että heille työtä tarjoavan yrityksen taloudellinen tilanne on viimeisen vuoden aikana heikentynyt.

Työ- ja elinkeinoministeriön tietojen mukaan esimerkiksi erilaisiin myyjän tehtäviin oli maaliskuussa hakeutumassa 14 167 työtöntä. Se on enemmän kuin koskaan vastaavana ajankohtana vuodesta 2006 tarkasteltuna. Sama tilanne on kokkien ja tarjoilijoiden tehtävien kohdalla. Myös tuoreimmat tiedot PAMin työttömyyskassan ansiopäivärahan hakijoista on samansuuntaisia. Työttömyys on kasvanut kuukausitasolla nyt poikkeuksellisen korkeaksi vuosituhannen alusta alkavalla tarkastelujaksolla.

Aikanaan Tilastokeskuksen Pekka Myrskylä selvitti mitä työttömäksi jääville tapahtuu. Uusista vuoden 2000 työttömistä vain 51 prosenttia oli työssä vuonna 2008. Heistä 17 prosenttia oli edelleen työttömänä ja 21 prosenttia eläkkeellä. Loput olivat opiskelemassa tai tekemässä jotain yksilöimätöntä, muuttaneet maasta tai kuolleet. Tyrmistyttävintä on huomata, että kerran työttömäksi jääneistä vain puolet oli löytänyt tiensä takaisin työelämään.

Juhana Vartiaisen viimeaikaisiin esityksiin on harvoin voinut yhtyä. Nyt kuitenkin siihen tilaisuus tarjoutui kun hän viimeisimmässä Suomen Kuvalehdessä (SK 19/2014) Tanskan mallista kirjoittaessaan totesi, että ”…Suomessakin olisi viisasta siirtää erityisesti nykyisiin yritystukiin kuuluvia julkisia resursseja ihmisten työmarkkina-aseman tukemiseen”. Tuloksellisen työvoimapolitiikan hoitamisen näkökulmasta Suomessa on tehty viime vuosina nurinkurisia uudistuksia. Palveluverkoston harventaminen ja verkkopalvelun merkityksen korostaminen ovat eittämättä parantaneet hallinnon näkökulmasta tehokkuutta ja sitä mitä Matti Vanhasen hallitus tarkoitti aloittaessaan valtion tuottavuusohjelman. Kaikkia palveluita ei kuitenkaan voida tuloksellisesti hoitaa ruudun käppyröitä tuijottaen.

Keskustelin äskettäin erään tuttavani kanssa hänen tuoreista kokemuksistaan työ- ja elinkeinotoimiston palveluista. Hän totesi, että toistaiseksi ainoassa virkailijatapaamisessa oli TE-hallinnon virkailija etupäässä avautunut kroonisesta hallinnon aliresursoinnista. Työnhakijan asiat oli nopeasti kirjattuna. ”Nettisivuilla nähdään”-toivotus taitaa olla se, jolla suomalaiset työnhakijat jätetään tätä nykyä yksinpurjehdukselle työmarkkinoiden ristiaallokkoon.

Suomessa on pontevasti astuttu kohti aktiivista työvoimapolitiikkaa. Muun muassa työssäkäyntialueiden laajentaminen, ammattisuojan kaventaminen, työhön osoitusten lisääminen ja sanktioiden tiukentaminen ohjaavat työnhakijoita yhä tiukemmin kohti työmarkkinoita. Samalla kun meillä liputetaan aktiivisen työvoimapolitiikan puolesta, työvoimapalveluiden resursointi ontuu. Ymmärrän toki, että työttömät kaipaavat kukin erilaista palvelua. Toiset hoitavat työnhakunsa itsenäisesti ja toiset kaipaavat tukea. Kuitenkin väistämättä tulee mieleen, että viime vuosina työvoimahallinnossa asiakkaat ovat olleet sivuroolissa kun hallintoa on kevennetty ja tehostettu.

Pitkäaikaistyöttömyys oli maaliskuussa lisääntynyt vuodessa 27 prosenttia eli yli 18 000 työttömällä. Kasvuprosentti on ollut korkeampi vain 2010 ja sitä ennen 90-luvun alussa. Tilanne ei siis näytä kovin hyvältä. Päätöksentekijöiltä vaaditaankin nyt halua panostaa työttömyyden hoitoon. Kun Suomessa oli maaliskuun lopussa 315 700 työtöntä, niin heistä ehkä 161 000 on kahdeksan vuoden päästä työelämässä!? Ei voi olla näin. Työvoimapalveluita pitää resursoida nyt!

Antti Veirto

NUORISTA NOUSEE HUIPPUOSAAJIA

Vietin viime viikolla kolme päivää Lahdessa Taitaja2014-kilpailussa. Taitaja on ammattitaidon SM-kilpailu, jossa toisistaan mittaa ottavat ammatillisten oppilaitosten parhaimmisto yli 40 lajissa.

Jos olet epäilevä, kyyninen tai muuten nuorisoon uskosi menettänyt, suosittelen vierailua. Itse koin erittäin inspiroivaksi nähdä nuoria oman alansa huippuosaajia, energisiä ja motivoituneita ihmisiä näyttämässä taitojaan yleisön edessä – kovan paineen alla.

Tuloksia voi katsastaa vaikka kuvasta tekstin alla. Kondiittori-lajin lopputulokset ovat näyttävimmästä päästä. Taitaja-lajeista noin kolmasosa on palvelualoja; löytyy puhdistuspalvelualaa, kokkia, tarjoilijaa, catering-alaa, kukkasidontaa, somistajaa ja vaikka mitä…

Aidosti inspiroivaa oli myös seurata erityistukea tarvitsevien oppilaiden TaitajaPlus-lajeja. Olen henkilökohtaisesti äärimmäisen ylpeä siitä, että PAM on lukuisten muiden lajien ohessa sponsoroimassa myös näitä plus-lajeja. On selvää, että oikeus tuoda työn kautta panoksensa suomalaisen yhteiskunnan kehittämiseen kuuluu kaikille – myös niille, jotka tarvitsevat siihen erityistukea.

Palvelualojen vetovoiman ja houkuttelevuuden kannalta ammattitaitokilpailujen rooli on oleellinen. Kilpailun henki toki on, että kaikki eivät nouse huipulle, mutta kaikki voivat tuntea ylpeyttä ammatistaan ja osaamisestaan – ja juuri siihen Taitaja osuu ja uppoaa. Tämä voi kuulostaa kornilta naminami-puheelta, mutta satun uskomaan siihen ihan oikeasti.

Ensi vuonna Taitajat pidetään Turussa. Olit sitten opiskelija, koululainen, työelämässä tai työelämän ulkopuolella, yritä käydä paikalla. Tuskin poistut paikalta ilman kasvavaa uskoa nuoriin ja kunnioitusta heidän ammattitaitoaan kohtaan.

Mikko Laakkonen

Taitaja2014: http://www.taitaja2014.fi/
TaitajaPlus: http://www.taitaja2014.fi/fi/kilpailut/taitajaplus
Taitaja2015: http://www.taitaja2015.fi/

LUOTTAMUSTA VAILLA?

Näin aprillipäivän jälkeen palaan sinisilmäisenä ihmisenä lempiaiheeseeni eli luottamukseen. Kuten Charles U. Larson toteaa kirjassaan Persuasion; Reception and Responsibility (2013) useat tutkimukset osoittavat, että yksilöiden rehellisyys on heikentynyt. Ikään kuin joka päivä on aprillipäivä.

Yksilöiden käsitykset rehellisyydestä ja eettisestä toiminnasta ovat muuttuneet. Akateemisessa ja taidemaailmassa tulee vastaan plagiointiskandaaleja, yritystoiminnassa paljastuu epärehellisyyttä ja vedätystä ja ihmissuhteissa sorrutaan pettämiseen. Julkisessa keskustelussa sanoilla yritetään kääntää musta valkoiseksi. Irtisanomiset ovat yhteiskuntavastuuta ja menojen leikkaukset ovat palveluiden parantamista. Tehostaminen on asiakaslähtöisyyttä.

European Social Surveyn tuoreimman aineiston mukaan ihmisten keskinäinen luottamus on vahvinta Pohjoismaissa. Ihmiset luottavat toisiinsa ja siihen, että ihmiset pyrkivät olemaan oikeudenmukaisia ja avuliaita. Pohjoismaissa näyttäisi vahvinta keskinäinen luottamus olevan Tanskassa. Suomi on hyvänä neljäntenä.

Poliitikkoihin luotetaan huomattavasti heikommin kuin esimerkiksi oikeuslaitokseen. Heikointa Social Surveyssa mukana olleista 23 maasta luottamus politiikkoihin oli Portugalissa. Vahvinta se oli Hollannissa ja toiseksi vahvinta Tanskassa. Suomi oli viidentenä. Tanskassa näyttäisivät poliittiset puolueet myös nauttivan suurinta luottamusta ja Portugalissa pienintä. Jos lisätään tarkasteluun vielä kansanedustuslaitos, niin kokonaiskuvassa näyttäisi siltä, että maansa ”systeemiin” luottavat suomalaisia enemmän sveitsiläiset, hollantilaiset, norjalaiset ja tietysti tanskalaiset.

Jos nyt olisi kilpailukykyvertailusta kysymys, niin alkaisi valtaisa päivittely siitä miksi Suomi ei ole ykkösenä. Ilma olisi sakeana niskaan satavasta tuhkasta. Tuhkasadetta tähyillen voin kysyä, että voisiko kilpailukyvyn häilymiseen näiden tuloksien perusteella joku koiranleuka todeta, että ”systeemin vika”.

European Social Surveyn aineiston mukaan tulevaisuuteen suhtaudutaan luottavaisimmin Norjassa. Täytyy toivoa, että kuokka osuisi öljylähteeseen Suomessakin. Todennäköisempää taitaa olla tosin ilmoitus kaivurin katkaisemasta kaapelista. Väitteen ”suurimmalla osalla maani kansalaisista elämä menee huonompaan, ei parempaan suuntaan” hyväksyivät useimmiten Portugalin ja Espanjan asukkaat. Suomalaisista sitä mieltä oli kolmannes vastaajista. Norjassa niin tuumi noin yksi kymmenestä. Täytyy tosin huomauttaa, että aineisto tutkimukseen kerättiin Suomen osalta pääosin 2012. Juuri nyt tilanne saattaisi olla toisenlainen.

En nyt tahdo sanoa, että Suomessa olisi joku merkittävä luottamusvaje. Kuitenkin on syytä muistaa Martti Vihannon toteamus vuosien takaa, että luottamuksen puute toteuttaa itse itseään ja johtaa vaikeasti peruutettavaan noidankehään. Luottamuksen rapautumisesta on vaikea päästä eroon, jos sellainen pääsee käynnistymään. Suomalaisen yhteiskunnan pitää huolehtia luottamuksen säilymisestä.

Antti Veirto

ps. Voiko ihmisten välinen luottamus huveta siihen, että kaikki keskittyvät vain itseluottamuksen kasvattamiseen ja vaalimiseen?

VALLANKUMOUKSEN KYNNYKSELLÄ

Teollisesta vallankumouksesta minulle tulee aina mieleen Chaplinin loistava elokuva Nykyaika ja sen tehdaskohtaus. Pakkotahtisesti pulttia kiristävä pikkumies huhkii kilpaa tehtaan hihnan kanssa. Jos meidän aikanamme eläisi joku Charles Chaplinin veroinen elokuvataiteilija, voisi lähiaikoina olla aineksia Nykyaika II:n käsikirjoittamiseen. Siinä tarinan keskiössä olisi koneiden vallankumous.

Äskettäin Elinkeinoelämän tutkimuslaitos ETLA julkaisi muistion, jonka mukaan reilu kolmannes (36%) suomalaisten ammateista tulee katoamaan tulevaisuudessa teknisen kehityksen myötä. Toinen muistion kirjoittajista Etlatiedon toimitusjohtaja Petri Rouvinen on sanonut, että seuraavien 20–30 vuoden aikana tullaan kokemaan teollistumiseen verratta murros.

Kuuliaisen robotin tuntipalkka on nykyään noin 5 euroa. Hinta on Rouvisen mukaan tullut viimeisten kymmenen vuoden aikana ryminällä alas. Kenellekään tämä ei ole yllätys. Robotin neuvotteluasema on heikko. Ellei ole tuhoajakyborgi eli tuttavallisemmin Terminator.

Mooren lain mukaisesti tietokoneiden laskentakapasiteetti kasvaa räjähdysmäisesti tehden niistä yhä halvempia ja ihmistyöstä suhteessa yhä kalliimpaa. Gordon E. Moore kehitti lakinsa mikropiireistä jo 1960-luvulla. Kaukonäköinen mies.

Rouvisen mukaan Suomessa teknologisoitumisen seurauksena haastavimmassa tilanteessa tulevat olemaan ovat yksityisellä sektorilla työskentelevät vähän koulutetut ja matalapalkkaiset sekä teollisuuden työntekijät. Perusasteen suorittaneiden osuus työllisistä on sulanut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana sitä vauhtia, että tulevaisuudessa se painuu varmasti yhä lähemmäs nollaa. Matalapalkkatyön hinta koneiden halventuessa on kallistunut. VATT:n erikoistutkija Katriina Nilsson-Hakkalan mukaan muutokset tulevat olemaan nopeita. Tulevaisuuden ammatteja ei voi nimetä.

Ihmisen ei kannata kilpailla robottien kanssa robottien vahvuusalueilla. Robotti vääntää ne pultit kireiksi Nykyaika-elokuvan pikkumiestä nopeammin. Kännykän shakkipelissäkin tulee tekoälyltä pataan.

Ihmistä tarvitaankin työmarkkinoilla jatkossa siellä, missä ihmisen ominaisuudet koneisiin nähden ovat ylivertaisia. Ihmisellä on kyky oppia virheistä ja löytää aina uusia ratkaisuja. Kuten Rouvinen eräässä tilaisuudessa sanoi, kyky palata lähtöpisteeseen. Ihminen siis selviää koneiden tuomista haasteista olemalla valmis kouluttautumaan ja oppimaan uutta. Ihminen kykenee inhimilliseen vuorovaikutukseen. Vain ihminen kykenee olemaan ihmiselle ihminen ja kone sammuu kun sen töpselin vetää seinästä.

Antti Veirto

HALUATKO TYÖLLISTYÄ? - MUISTA KOULUTTAUTUA

Näin taannoin Tilastokeskuksen statistiikkaa suomalaisten työllisyydestä koulutusasteen ja iän mukaan. Luvut laittavat miettimään työllistymismahdollisuuksia erityisesti ikähaitarin alapäässä.

Otetaan esimerkkinä vaikka kolmekymppiset – tilastot ovat vuodelta 2010, mutta ei liene syytä epäillä, että luvut olisivat sittemmin merkittävästi muuttuneet.

Arvatkaapa, kuinka moni 30v. vain peruskoulun käynyt nainen oli 2010 työllistyneenä? Vastaus: noin 42 %. Se meinaa, että 58 % - reilusti yli puolet – eivät ole työllistyneet, vaan ovat työttömänä, äitiys- tai hoitovapaalla tms. Vain peruskoulun käyneiden 30v. miesten kohdalla työllistyneiden määrä on noin 60 %. Voidaan hyvin olettaa, että esimerkiksi pienten lasten hoito kotona on peruskoulun varassa olevien naisten parissa varsin suosittu vaihtoehto.

Mutta mitä tapahtuu, jos kolmekymppisellä onkin taskussaan 2. asteen tutkinto (esim. ammattikoulututkinto)? Työllistymisaste ponnahtaa naisten kohdalla lähes 30 prosenttiyksikköä! Yli 70 % on siis työelämässä. Miesten kohdalla työllisyysaste nousee heilläkin 20 prosenttiyksikköä 80 prosenttiin. Nousu on maltillisempi kuin naisilla, mutta kuitenkin melko hurja – ja toki lähtötasokin on korkeampi.

Uskallan veikata, että em. lukuja itse asiassa painavat alas vielä ne, jotka ovat suorittaneet 2. asteen tutkintona lukion. Ylioppilaslakki on tärkeä virstanpylväs, jos halajaa esim. yliopistoon, mutta sellaisenaan työllistymisen kannalta ammattitutkinto on taatusti parempi vaihtoehto.

Pääviesti on siis tämä: Jos haluat huomattavasti paremmat mahdollisuudet työllistyä, hanki ammattikoulutus. Toki työelämästä löytyy edelleen työtä, jonka tekemiseen ei tarvita tutkintoa, mutta vaikeaksi silloin elämänsä tekee – ja vaikeammaksi se tulee jatkossa myös muuttumaan.

Mikko Laakkonen

PALKKOJEN KOROTUS PALAUTUU KULUTUKSEN KAUTTA

Ruotsissa sovittiin taannoin kaupan alalla merkittävistä palkankorotuksista, jotka nostavat työntekijöiden palkkoja 1700 kruunua kolmen vuoden aikana. Ruotsin valtiovarainministeri Anders Borg patisteli tuolloin myös Suomen työmarkkinaosapuolia tekemään reippaita korotuksia palkkoihin, jotta kulutuskysyntä saadaan turvattua. Ajatus ei suinkaan ole tuulesta temmattu.

Otetaan vaikka esimerkiksi koko kaupan ala. Kaupan alan palkankorotusrasitteen voisi määrittää laskemalla toimialan palkkojen ja henkilösivukulujen osuuden liiketoiminnan tuotoista. Kaupan alalla tämä osuus on 7,8% (Kaupan tilinpäätöstilasto 2012).

Näiden avulla saadaan laskettua, että kaupan alalla 20 prosentin palkankorotuksen voisi odottaa kasvattavan hintatasoa noin 1,6 prosenttia[1], jos palkankorotus viedään täysimääräisenä hintoihin.

Kysymys kuuluu, mitä tapahtuu kysynnälle, jos hinnat nousevat 1,6 prosenttia (eli mikä on kaupan alan kysynnän hintajousto)?

Vastaus riippuu siitä, miten hinnan muutos vaikuttaa kysyntään. Tämä riippuu luonnollisesti tuoteryhmästä, mutta esimerkiksi elintarvikkeissa prosentin hinnan korotus pienentää kysyntää alle 0,4 prosenttia (Ks. esim. Elintarvikkeiden ja ravintolapalveluiden kysyntä Suomessa - PTT 2006 tai Kotitalouksille suunnattujen palvelujen arvonlisäverokannan alentaminen – VATT 1999).

Jos oletetaan koko kaupan kysynnän pienenevän 0,4 prosenttia hintojen noustessa prosentin verran, laskee kaupan alan kysyntä 0,64 prosenttia 20 prosentin palkankorotusten aiheuttaman 1,6 prosentin hinnan nousun vaikutuksesta.

Tällöin pitää myös kysyä, miten 20 prosentin palkankorotus Kaupan alalla vaikuttaa yksityisen kulutuksen kasvuun ja tätä kautta palveluiden kysyntään?

Ensin hahmotellaan kaupan alan palkkasumman painoarvoa koko taloudessa…

Kaupan alan osuus kaikista maksetuista palkansaajakorvauksista oli kansantalouden tilinpidon mukaan viime vuonna 10,6 %. Lisäksi tulonjakotilastoista selviää, että 62 % kotitalouksien bruttotuloista muodostuu palkoista.

Tällöin saadaan kaupan alan palkkojen laskennalliseksi osuudeksi kaikkien kotitalouksien bruttotuloista 10,6% x 62% = 6,57 prosenttia.

Sen jälkeen selvitetellään sitä, mitä ansaitusta lisäeurosta jää kaupan alalla käteen…

EK.n ansiotilastosta saa laskettua suuntaa-antavasti kaupan alalle painotetun keskipalkan lokakuun 2012 palkkatietojen perusteella[2]. Kun näin laskettu keskipalkka korotetaan vielä 1,9 % yleiskorotuksella, saadaan tulokseksi 2577 eur/kk, jossa esimiehillä on reilu 11 prosentin paino.

Luvussa on huomioitu vain säännöllisen työajan ansiot, joten todellinen keskipalkka on selvästi alhaisempi, koska osa-aikaisten osuus kaupan työllisistä on 22 prosenttia (Tilastokeskus työvoimatutkimus 2012).

Jos kuitenkin lasketaan ns.”varman päälle” ja käytetään saatua 2577€/kk keskituloa, saadaan vuosituloksi 12,5 x 2577 = 32 213€. Tällä tulotasolla vuonna 2013 marginaalivero on 44,5 prosenttia. Toisin sanoen kaupan alalla ansaitusta lisäeurosta käteen jää (100% - 44,5% = 55,5%) 55,5 senttiä.

Lopuksi päästäänkin arvioimaan kaiken taustoituksen jälkeen asian pihviä, eli suuruusluokkaa siitä, kuinka paljon 20 prosentin palkankorotus Kaupan alalla lisää kulutuspotentiaalia kansantaloudessa.

Tätä voitaisiin siis hahmotella seuraavasti:

Annettu palkankorotus lisää nettotuloja seuraavasti: 0,2 (palkankorotus) x 0,0657 (kaupan alan palkkojen osuus kotitalouksien tuloista) x 0,555 (marginaalivero) x 100 = 0,72927.
Saatua lukua pitäisi nyt suhteuttaa kaikkien kotitalouksien nettotuloihin. Vuonna 2012 maksettujen tulonsiirtojen osuus kaikkien kotitalouksien bruttotuloista (eli 100%:sta) oli 23,5 %. Kotitalouksien nettotulot saadaan seuraavasti: (1 - 0,235) x 100 = 76,5.

Nyt suhteuttamalla nettomääräistä palkankorotusta nettotuloihin saadaan 20 prosentin palkankorotuksesta aiheutuva laskennallinen kokonaiskulutuspotentiaalin lisääntyminen (0,72927 / 76,5) x 100 = 0,95 prosenttia!

Toisin sanoen aloilla, joilla palkkojen osuus liikevaihdosta on pieni ja palkansaajien määrä suuri, suuretkaan palkankorotukset eivät välttämättä vaikuta merkittävästi alan kysyntään jos hinnat nousevat maltillisesti ja alan työntekijät kuluttavat kyseisen alan tuotteita entistä enemmän.

Jos oletetaan, että työntekijöiden saama tulonlisäys päätyisi täysimääräisenä kulutukseen, voisi esimerkkilaskelmassa kaupan alan kysynnän hintajousto olla n. 0,6 ja siltikin 20% palkankorotuksen aiheuttama nettotulojen lisäys riittäisi kompensoimaan palkankorotusten aiheuttaman hintojen nousun.

Työllisyyteen palkkatason selvällä nostamisella on toki pitkällä aikavälillä jonkin verran vaikutusta, kun työvoiman hinta suhteessa muihin tuotantopanoksiin muuttuu. Kuitenkin jos muutos tehdään vain muutamilla toimialalla, voitaneen olettaa osan negatiivisesta työllisyysvaikutuksesta sopeutuvan muiden toimialojen kautta.

Laskennassa käytetty hintajousto saattaa myös olla todellisuudessa suurempi, mutta toisaalta keskiansio olisi puolestaan pienempi, jos osa-aikaiset työntekijät huomioitaisiin täysmääräisesti. Tällöin myös marginaaliveroprosentti todennäköisesti olisi pienempi.

Lisääntyneet verotulot ja työnantajamaksut lisäävät myös osaltaan kulutusta suoraan (esim. tukina ja avustuksina) tai epäsuorasti (esim. erilaisten hankkeiden työllistävyyden kautta).

Jos siis esimerkiksi kaupan alalla nostetaan palkkoja 20 prosenttia, hintojen noston negatiivinen vaikutus kysyntään näyttäisi kumoutuvan lisääntyneen kulutuspotentiaalin vaikutuksesta. Tällöin yritysten absoluuttinen voitto pysyisi samana ja liikevaihto kasvaisi. Ainoastaan suhteellinen kannattavuus heikkenisi.

Toimialoilla, joilla työskentelee paljon osa-aikaisia työntekijöitä, voisi korotuksen toteuttaa myös siten, että kk-palkkaiset työntekijät saisivat valita ottavatko he korotuksen rahana vai vapaa-aikana (esim. pienempänä viikkotyöaikana). Vapautuneet tunnit voitaisiin tarjota lisätunteja tarvitseville osa-aikaisille.

[1] Tulos saadaan kaavasta [ ( [ (7,9 * 1,2) + 92,1 ] - 100 ) / 100 ] * 100 = 1,58%
[2] Painottamalla kaupan alan säännöllisen työajan keskiansioita otoskoon mukaan kaupan alalla, jolloin kaikkien kaupan alan palkkojen otoskokojen summa on 100%=2529€ =>2529€*1,9%=2577€.

Sampsa Hamarila

FAKTA: ENEMMÄN LÄÄKETIETEELLISIÄ PERUSTELUJA VAKUUTUSPÄÄTÖKSIIN

Työpuhelin soi. Soittaja on meidän jäsenemme (PAM:n jäsen), joka ihmettelee vakuutuspäätöstään. Jäsen kyseenalaistaa täysin päätöksen oikeudenmukaisuuden. Päätöksen perustelut ovat puutteelliset. Syy on yksinkertainen: ”Miten vakuutuslääkäri, joka ei ole ikinä tavannut minua, voi tietää terveydentilastani paremmin kuin minua hoitava lääkäri?”, jäsen ihmettelee. Taas yksi kansalainen monien joukossa hämmästelee samaa pulmaa, jota itse joudun pohtimaan viikoittain valitustekohetkellä.

Onhan se ollut outoa lukea vakuutushylkypäätöksiä, jossa todetaan, että asianosainen on esimerkiksi työkyvytön muusta syystä kuin itse tapaturmasta eikä etuutta enää makseta vaikka hän oli täysin työkykyinen ennen itse tapaturmaa. Riittääkö tosiaan tämä perustelu vakuuttamaan aikuisia kypsiä ihmisiä?! Nykymaailmassa edes lapset eivät usko yksinkertaisia perusteluja. Esimerkiksi kun 10-vuotiaalle serkulleni sanoin, ettei saa pelata jalkapallolla sisätiloissa ja oletin, että keskustelu loppuisi siihen. Noh, hänpä sitten haastoi lisäkysymyksillä, että miksi ei saanut, kun hän kerran on omassa kotitalossaan eikä häiritse naapureita, ja toiseksi eteisessä ei ollut särkyviä esineitä ja eteisen maton hän ottaisi pois. Ei kyllä auttanut, vaikka yritin selittää, että Messikin pelaa Barcelonassa ulkona.

Kansalaisten epäröivään asenteeseen vakuutuspäätöksiä kohtaan on jopa ministeriötasolla kiinnitetty huomiota ja Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisikin toimenpideohjelman vakuutuslääkärijärjestelmän kehittämiseksi 17.10.2012. Toimenpideohjelman idea on lisätä vakuutuslääkärijärjestelmän ja koko sosiaalivakuutusjärjestelmän läpinäkyvyyttä sekä kansalaisten luottamusta järjestelmään. Ohjelman ehdotuksia valmisteltiin viidessä alaryhmässä vuoden ajan, jossa luonnos valmistui hiljattain – tämän viikon maanantaina. Työryhmien mukaan vakuutuslääkäreiden tulisi kiinnittää juuri hylkääviin päätöksiin enemmän huomiota, sillä niukat lääketieteelliset perustelut ovat aiheuttaneet päänvaivaa sekä asianosaisille että närää hoitavien lääkärien ja vakuutuslääkärien välille.

On aivan selvää, että oikeusvaltion yksi perustehtäväelementeistä on päätösten perusteleminen. Päätösten perusteleminen kuuluu perustuslaissa ja Euroopan Unionin perustamissopimuksessa säädettyjen perusoikeuksien luetteloon, koska on nähty, että perusteleminen on tärkeää kansalaisille ja se on myös oikeusturvan olennainen ainesosa. Vakuutuspäätösten perusteleminen on tärkeää varsinkin uskottavuusnäkökulmasta: mitä perustellumpi vakuutuspäätös on, sitä uskottavampi se on ja sitä vähemmän tehdään valituksia. Vakuutuspäätöksessä on kirjattava sekä oikeudelliset että lääketieteelliset perustelut.

Egëzona Kllokoqi

MATKALLA UUDEN TIEDON ÄÄRELLE

On yllättävää, kuinka vähän maahanmuuttajien pärjäämistä työelämässä on Suomessa tutkittu. Maahanmuuttopolitiikkaan usein liittyvästä intohimoista voisi päätellä, että koko teema on kaluttu alusta loppuun ja oikealta vasemmalle jo moneen kertaan. Ainakin asiantuntijan itsevarmuudella moni esittää mielipiteensä.

PAM on tehnyt maahanmuuttajajäsenilleen (siis niille jäsenille, jotka eivät puhu äidinkielenään suomea, ruotsia tai saamea) kyselyn parin vuoden välein. Uusin on vuosimallia 2012. Kyselystä käy ilmi oletettuja asioita, kuten että työpaikan saanti yleensä koetaan haastavaksi, kielitaito on avainasemassa ja palkanmaksuun tai työnantajan epärakentaviin asenteisiin liittyvät ongelmat eivät ole täysin harvinaisia.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin PAMiin liittyneiden maahanmuuttajien tai maahanmuuttajataustaisten henkilöiden työsuhteiden laatu on suht ok. Toki ammattiliittoon liittyminen jo itsessään kertoo, että henkilö on jossain määrin tutustunut suomalaiseen yhteiskuntaan ja työmarkkinoiden pelisääntöihin, mikä vähentää riskiä joutua hyväksikäytetyksi työelämässä.

Mutta miten saada tietoa ei-jäsenien työelämästä? He ovat kuitenkin maahanmuuttajien parissa yhä se selkeästi isompi blokki. Ja uskallan väittää, että se tieto on oleellista liiton edunvalvonta- ja järjestötyön kannalta.

Kysymys on samaan aikaan sekä helppo että vaikea. Helppo siitä syystä, että suurin vaatimus luottamusmiehelle, liiton aktiiville tai työntekijälle on jalkautua maahanmuuttajien pariin; heidän työporukoihinsa ja vapaa-ajan yhteisöihinsä. Ja vaikea juuri tuosta samasta syystä.

Kyse ei ole siitä, etteikö ay-toiminnasta oltaisi maahanmuuttajien parissa kiinnostuneita. Olen itse käynyt esimerkiksi Tuglas-seurassa puhumassa liiton toiminnasta, ja saamani vastaanotto on ollut sekä positiivista että haastavaa. Kiinnostus on ollut vilpitöntä, mutta pelkkä löysä agitaatiopuhe ei mene läpi – ja hyvä niin. On mentävä syvälle yksilön tarpeisiin ja perusteltava jäsenyyden mielekkyys. Ja se on usein aikaa vievää puuhaa. Kollektiiviseen me-henkeen perustuva jäsenyys alkaa olla harvinaista sekä maahanmuuttajien että kantaväestön parissa.

Mutta todella vaikeaksi tällaisten kontaktien luomisen tekee se, että (katsotaan totuutta silmiin) maahanmuuttajien tapaaminen tarkoittaa esimerkiksi itseni kaltaiselle perusjampalle astumista mukavuusalueen ulkopuolelle. Siinä joutuu altistumaan normaalin referenssiryhmänsä ulkopuolisille ihmisille ja uusille kulttuurivaikutteille, mahdollisesti puhumaan vierasta kieltä (ainakin sitä kuulee), selittämän asioita ilman tuttua ja turvallista työmarkkinajargonia jne. Vaivalloista alusta loppuun.

Mutta mutta, näkemällä hieman vaivaa ja luomalla kontaktit maahanmuuttajayhteisöihin luottamusmies tai aktiivi pääsee uuden tiedon äärelle. Toki hän tapaa paljon järjestäytymättömiä työntekijöitä eli potentiaalisia jäseniä, mutta tämä toinen asia on oleellisempi.

Hän alkaa saada vastauksia juuri tuohon vähän tutkittuun kysymykseen: Miten maahanmuuttajat pärjäävät työpaikoilla? Uudet työelämän ilmiöt nousevat rekisteriin. Itse törmäsin juuri tuolla Tuglas-vierailullani hyvään esimerkkiin: Henkilön kotikunta on Virossa, mutta vakituinen työpaikka Suomessa. Onko hän oikeutettu normaaliin työttömyysturvaan työttömyyden sattuessa? EU:n sosiaaliturva-asetuksen nojalla kyllä on, jos hän on samalla työtön työnhakija Suomessa. Olisinko miettinyt tätä kysymystä omaehtoisesti? Tuskin.

Ihmisille keskusteleminen voi vaikuttaa melko itsestään selvältä ratkaisulta tiedon hankinnassa. Ehkä niinkin itsestään selvästä, että se jää tekemättä.

Mikko Laakkonen

PIENI KIRJOITUS EU:STA

Äskettäin mieleeni nousi keskusteluni erään sotaveteraanin kanssa parinkymmenen vuoden takaa. Puhuimme elämästä ja sodasta sekä sodan jälkeisestä elämästä. Erityisesti havahduin nyt muistamaan sen vastauksen, jonka hän antoi kysymykseeni siitä miten hän koki muuttuneensa sodassa kun kotiuttamisen hetki koitti lähes viiden vuoden sotimisen jälkeen Inarin Kaunispäällä. ”Oli syntynyt ymmärrys siitä, että erimielisyydet pitää jotenkin muuten saada ratkaistua”, kuului vastaus.

Sama oivallettiin ympäri Eurooppaa samalla hetkellä. Sen oivalluksen seurauksena ryhdyttiin ajamaan sellaisen yhteisön synnyttämistä, jossa valtiot olisivat valmiit luopumaan riippumattomuudestaan estääkseen uudet sodat. Minusta on aivan makuasia kuka saa kunnian Euroopan Unionin syntysanoista. Minä voin uskoa, että ne tavallaan lausuttiin yhtä lailla Inarin Kaunispäällä kuin Englannin kanaalin rannalla.

Viime vuoden kevään Eurobarometrin mukaan suomalaisista yli puolet pitää EU:n merkittävimpänä saavutuksena sen jäsenmaiden keskinäistä rauhaa.

Viime vuonna Eurobarometrista kävi ilmi, että suomalaisilla on keskimäärin muita EU-kansalaisia enemmän luottamusta Euroopan Unionia kohtaan. Tosin luottamuksen alhaisuudesta kertoo se, että meistäkin vain 41 prosenttia kertoi barometrissa luottavansa Euroopan Unioniin. Suomalaisista 73 prosenttia tunsi olevansa EU:n kansalaisia joka sekin oli isompi joukko kuin EU-maissa keskimäärin.

Suomen vuoden 2009 europarlamenttivaaleissa äänestysprosentti oli 38,6 (maassa asuvilla 40,3 %). Europarlamenttivaaleissa ei ole sitten alkuinnostuksen (vuosi 1996, 57,6%) hätyytelty muiden vaaliemme äänestysprosentteja. Vajaa vuosi sitten kysyimme pamilaisilta, moniko heistä aikoo äänestää kevään 2014 vaaleissa. Silloin 42 prosenttia ilmoitti olevansa aikeissa äänensä antaa. Vastanneista 14 prosenttia tiesi tuossa vaiheessa sanoa, että äänestäminen tulee jäämään väliin. Valitettavaa on, että useimmiten äänestämättä jättämistä suunnitellut pamilainen oli myös keskimääräistä kriittisempi EU:ta kohtaan.

Joulun pyhinä tapaamani ystävä kysyi haukotellen tulevista EU-vaaleista, että ”kukas me äänestetään sinne unohdettavaksi?”. Siinä on sanoiksi puettuna haaste puolueille ja ehdokkaille. Tarvitaan ehdokkaita, jotka ravistavat unohduksen uhkan niskastaan ja herättävät kyynistyneenkin äänestäjän uurnille. Ei saa antaa kuvaa, että mennään Strasbourgiin uunipankolle makailemaan. Meidän äänioikeutettujen tehtävä on puolestaan nostaa odotukset maamme euroedustajia kohtaan kattoon käymällä sankoin joukoin toukokuussa äänestämässä.

Jatketaan alun veteraanista sen verran, että Kaunispäältä kotiutetulle ilmoitettiin, että kuljetusta ei voi järjestää. Se tarkoitti sitten useamman sadan kilometrin kävelyreissua kohti etelää kuljetuksen saamiseksi. Ei se EU:kaan lopulta niin kaukainen ole. Suhteellinen juttu.

Antti Veirto

ARKIPYHÄT VIIKONLOPPUIHIN – EI HERRANPIEKSUT SENTÄÄN!

Euroopan ulkopuolelta tuleva ystäväni ihmetteli Suomessa käynnistynyttä mietintää, jonka tavoitteena on arkipyhien siirtäminen viikonloppuihin. Hän ihmetteli sitä ennen muuta palveluiden kysynnän kannalta. Hän oli sitä mieltä, että ainakin hänen kotimaassaan arkivapaat lisäävät vapaa-ajan palveluiden ja kaupan kysyntää. Ihmiset liikkuvat ja käyttävät rahaa kokoontuessaan viettämään aikaa ystävien ja sukulaistensa kanssa.

Minusta tuttavani ihmettely on aiheellinen. Onko tässä puuhastelussa järkeä vähittäiskaupan tai matkailu- ja vapaa-ajan palveluiden kannalta?

Arkipyhien siirtelystä aloitettu keskustelu liittyy elinkeinoelämän vaatimuksiin työaikojen pidentämisestä. Niitä vaatimuksia voi hieman kummastella.

Se, että aikoinaan työntekijöille saatiin säädettyä 8-tunnin työaika, ei ollut yksinomaan palkansaajien etu. Työajan ulkopuolisen ajan eli vapaa-ajan lisääntyminen oli hyödyllistä palveluiden kysynnälle ja siten pääomalle.

Palveluiden näkökulmasta on edelleen tärkeää, että työssäkäyvillä ihmisillä on rahan lisäksi riittävästi aikaa kuluttamiseen. Teollinen yhteiskunta synnytti hyödykkeitä ihmisten hamstrattavaksi, työaikojen lyhentäminen antoi aikaa hamstraamiseen. Tämä asetelma ei ole muuttunut mihinkään.

Kun vapaa—ajan ja kulutuksen välillä on edellä kuvatun kaltainen yhteys niin ainakin osa elinkeinoista saattaa kärsiä arkipyhien siirtämisestä viikonloppuihin. Ihmettelenkin elinkeinoelämän hinkua pidentää työaikoja edes vuositasolla.

Työaikojen pidentäminen on myös omituista tilanteessa, jossa iso joukko työikäisestä väestä on kokonaan vailla työtä tai vastentahtoisesti osa-aikatyössä. Miksei näiden ihmisten työaikoja pidennetä työtä tarjoamalla?

Arkipyhien siirtämiseen liittyvä neuvottelut ovat jo käynnistyneet. Selvityksiä on luvassa. Toivottavasti niissä selvitetään arkipyhien merkitys palveluiden kysynnälle. Ettei vain käy niin, että joidenkin työaikaa lisättäessä se vähenee joiltakin toisilta.

Antti Veirto