ISLINGTON GREEN JA LUKEMATTOMAT KIRJAT

Aamuinen lukuhetkeni Helsingin Sanomien parissa sai jälleen takahampaani pureskelemaan aamupalaa normaalia kiivaammin ja teekin hävisi kupista kuin ajatus. Matti Apunen oli kirjoittanut kolumnin.

Englannissa nuoret ovat aikaisempia sukupolvia suvaitsevampia. Eilen televisiossa tutkija totesi, että äskettäin roihuja aiheuttanut islaminvastaisuus ei ole maassa vahvoilla. Maassa vallitsee niin vahva suvaitsevaisuuden ilmapiiri, etteivät yksittäiset toimijat heiluta tätä kansalaisten perusarvoa. Apunen viittasi kolumnissaan hieman tämän aihepiiriin suuntaan kun siteerasi The Economist -lehden analyysia asennetutkimuksesta. Sen mukaan nuoret saarivaltiossa ovat muuttumassa liberaaleiksi. Nuoret kuulemma pitävät valtion perustehtävänä yksilön vapauksien takaamista.

Vuonna 2011 Lontoon kaduilla nuoret mellakoivat. Jokainen saattoi tehdä halutessaan mellakoiden syistä omat analyysinsa. Niiksi saattoi löytää vaikkapa turhautumisen, tyhjyyden tai puhtaan vandalismin. Itse olen asioista ymmärtämättömänä yrittänyt rakentaa kuvaa mellakoiden asetelmasta Lontoon Islington Greenillä sijaitsevan Waterstone-kirjakaupan kohtalon kautta. Kirjakauppa nimittäin säilyi koskemattomana kadulla, jolla muiden liikkeiden ikkunat oli kivitetty rikki ja tavarat varastettu. Ryöstäjiksi muuttuneille mellakoitsijoille kelpasi etupäässä elektroniikka ja vaatteet. Kirjakauppa sai olla rauhassa. Kysymys ei ehkä ole ollut kirjojen koskemattomasta arvostuksesta vaan ennen muuta siitä, että niillä ei ollut minkäänmoista arvoa. Eräät ovat huvittaneet itseään sillä mielikuvalla, että kysymys on lähinnä siitä, etteivät mellakoitsijat osanneet lukea. Se olisi tragedia, jossa nuoria ympäröivä yhteiskunta saisi mennä peilin eteen. Englannissa kirjakaupan kohtaloa pidettiin myös merkkinä siitä, että kirjojen kuluttaminen on keskiluokkaistunut. Oli miten oli, kirjakauppa seisoi joka tapauksessa koskemattomana.

Itse opiskelin Englannissa 90-luvun puolivälissä. Hieno maa, jossa kaltaiselleni pikkukaupungin pojalle oli paljon uutta. Yksi ihmetys oli ihmisten suuri tarve suojata omaisuuttaan. Näytti siltä, että jokaisen asunnon ulkoseinässä oli hälytin ja autot ulvoivat kadun varsilla omistajiaan kaivaten. Jotenkin syntyi silloin kuva, että siellä oli Suomea korkeampi tarve suojautua ympäristöä ja kanssaihmisiä vastaan.

Apunen sanoo aamuisessa kolumnissaan, ettei hyvinvointivaltiota rakennettu sen varaan, että ihmiset luottavat toisiinsa. Apunen näkee hyvinvointivaltion vaativan ihmisiä luottamaan virkamiehiinsä. Kuitenkin Richard Wilkinson ja Kate Pickett selvityksessään Tasa-arvo ja hyvinvointi osoittavat kuinka Suomen, Norjan, Tanskan ja Ruotsin kaltaisissa maissa ihmisten keskinäinen luottamus on keskimäärin merkittävästi vahvempaa kuin esimerkiksi Isossa Britanniassa tai Yhdysvalloissa. Eli voisi luulla, että hyvinvoinnin tasaamisesta huolehtiva valtio tuottaa ihmisten keskinäistä luottamusta.

Apusen mainitsemalla sosiaalisella pääomalla ja siihen liittyvällä yhteisöllisyydellä on myös ihmisten keskinäisen luottamuksen kannalta merkitystä. Kuitenkin talousliberalismi näyttää luovan ihmisten välille keskinäisiä taloudellisia eroja, jotka puolestaan aiheuttavat nimenomaan myös sosiaalisen pääoman hupenemista ja keskinäistä epäluottamusta. Hyvinvointivaltio huolehtii tehokkaasti tulonjaosta ja siten hellii ihmisten keskinäistä luottamusta.

Antti Veirto