KAIKKI TÖIHIN – MUTTA MILLÄ KEINOILLA?

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen VATT:n työvoiman tarpeiden ennakointitutkimuksen mukaan tulevina vuosina oppilaitoksista valmistuvat nuoret eivät riitä täyttämään kaikkia avautuvia työpaikkoja. VATT:n mukaan edessä on keskimäärin 16 000 työntekijän vuosittainen vaje aina ensi vuosikymmen loppuun, vaikka valmistuneiden opiskelijoiden työllistymisprosentti arvioitaisiin erittäin ruusuisesti noin 90 prosenttiin.

Vaje ei sinänsä ole mikään yllätys. Siihen, miten se täytetään, on ainakin kahta koulukuntaa. Toinen, tällä hetkellä enemmän niskan päällä oleva koulukunta, painottaa erityisesti työttömien piiskaamista töihin ja työperäisen maahanmuuton kasvattamista: heikennetään työttömyysturvaa sekä poistetaan työperäisen maahanmuuton tarveharkinta ja byrokraattinen työehtojen ennakkovalvonta. Ajatuksena on, että kun työtön vain tarpeeksi yrittää ja tinkii omissa vaatimuksissaan, niin kyllä hän työllistyy.

Toinen koulukunta, johon yleensä lukeutuu myös suomalainen ay-liike, lähtee koulutus- ja tukinäkökulmasta. Sen sijaan, että piiska viuhuu ja työttömän pitäisi työskennellä elämiseen riittämättömällä palkalla, tulee työtöntä tukea esimerkiksi omaamisen ylläpidossa ja uudistamisessa, jolloin hänestä tulee myös tuottavampi työntekijä.

Emme halua jättää kymmeniä tuhansia ”rakennetyöttömyyteen” tuomittuja oman onnensa nojaan. Yleensä ajatellaan, että rakennetyöttömyys ei alene taloudellisten suhdanteiden paranemisen myötä, vaan vaatii muita toimia, kuten työvoimapoliittista koulutusta ja realistisia mahdollisuuksia siirtyä työn perässä uudelle paikkakunnalle. Ajatus, että rakennetyöttömyys saataisiin ratkaistua vain alentamalla palkkoja, on asioiden yksinkertaistamista. Yritys ei halua palkata edes alehintaan henkilöä, jonka osaaminen on täysin vanhentunutta tai olematonta, kuten esim. pitkäaikaistyöttömillä usein on.

Sen sijaan että työmarkkinoita heikennetään rakenteellisesti, pitää panostaa siihen, että aiemmin epäkurantista työvoimasta tulee jälleen kuranttia. Se voi aluksi hieman maksaa, mutta on pidemmän päälle järkevin ratkaisu. Näin Suomi menestyy työllä eikä halpatyöllä, mikä on tosiasiassa esimerkiksi Saksan ns. menetyksen taustalla. EU/ETA-alueen ulkopuolisen työvoiman rekrytointiin tulisi olla mahdollisuus, kun tarve on todellinen ja työehdot on asiallisesti etukäteen valvotut.

Meillä on työvoimareserviä, josta ammentaa, jos pelaamme korttimme oikein. Sellaisen työvoiman, jolla ei oikeasti ole realistisia mahdollisuuksia työllistyä, piiskaaminen epätoivoiseen työnhakuun on lähinnä huono-osaisten kiusaamisesta. Julkisen vallan tulisi tukea työvoiman kysyntää suhdannekuopassa ja ”rakennetyöttömiä” siirtymään aidosti takaisin työmarkkinoille – erityisesti osaamisen uudistamisella ja kehittämisellä.

Mikko Laakkonen

YHTEISKUNTASOPIMUKSESTA JA MUITA MÄTÄKUUN JUTTUJA

Kyökkifilosofiset mietelmäni jatkuvat yhteiskuntasopimuksen tavoittelun innoittamana. Näille mietelmille on mitä otollisin ajankohta vuodesta. Onhan nyt mätäkuu.

Ranskalainen valistusajan ajattelija Rousseau kirjoitti vuonna 1762 teoksen Yhteiskuntasopimuksesta. Se lämmitti hänen aikalaisiaan. Erityisesti Genevessä, missä se hävitettiin roviolla. Kirja on kuitenkin myöhemmin ollut innoittajana historian eri vaiheissa. Kirjan sisältöä on hyödynnetty monien kuvainkaatajien toimesta. Ja muutostahan Suomeenkin ajetaan yhteiskuntasopimuksella.

Tulkitsemalla Rousseaun yhteiskuntasopimuksen sisältöä keppihevosohjastajan tavoin, sanon hänen nähneen, että kaikkien osapuolien tulee luopua sopimuksen synnyttämiseksi asemistaan. Kaikki antautuvat yhteistahdolle ja nousevat poteroistaan. Suomessa tosin on käynyt selväksi, että osalta uhkaillaan myönnytyksiä ja osalta niitä anellaan housunpolvet riekaleina.

Ei kuulosta reilulta. Epäreiluille sopimuksille yksi luonteenomainen piirre on se, että toinen osapuoli käyttää mahdollisesti omaamaansa taloudellista valtaa toisen taivutteluun. Toinen osapuoli voidaan ostaa, mutta toisaalta myös taloudellisella vallalla painostaa sopimukseen. Myönnän toki, että sopimus on aina ilmaus yhteisymmärryksestä. Se ei kuitenkaan takaa, että sopimus olisi reilu. Itse asiassa Suomen hallituksen taktiikka muistuttaa minua niistä riskeistä, joita pahimmissa tapauksissa hallituksen peräänkuuluttamassa työpaikkakohtaisessa sopimisessa voi vastaan tulla. Toisella osapuolella on taloudellista valtaa, jota käyttämällä hän voi taivutella toisen osapuolen luopumaan oikeuksistaan ja asemistaan.

Osa niistä, jotka ovat saaneet neuvoteltua itselleen reiluimmat johtajasopimukset ja eläke-edut ovat viimeaikoina suunnanneet Portugaliin. Ehkä myös portviinin, mutta varmasti ginin perässä. Nimittäin tulonjakoa kuvaava Ginikerroin kertoo, että tulot jakautuvat Portugalissa Suomea merkittävästi epätasaisemmin. Rikkaat eläkeläiset ajattelevat karistaa Suomen lumihiutaleet takin liepeistään ja sujahtaa veroilta turvaan tulonjaoltaan säälimättömämpään Portugaliin.

Muistutan nyt kuitenkin kaikkia Portugaliin lähteneitä miljonäärejä, että European Social Surveyn mukaan suomalaisista 92 prosenttia tuntee olonsa turvalliseksi kävellessä yksin illalla asuinalueellaan. Portugalissa 76 prosenttia. Kyllähän meille on rakennettu yhteiskuntaa ihan tarkoituksellisesti ja niin, että kaikilla olisi ainakin kohtuullisen hyvä olla. Siihen tarvitaan niitä veroja. Verotus ei yleisesti ottaen ole niin rajua, että se tekisi rikkaasta köyhän tai tulonjaon kautta rikkaan rahoilla köyhästä rikkaan. Valitettavasti näiden eläkemiljonäärien joukkopako osoittaa vain karulla tavalla tutkimustulokset todeksi siitä, että ihminen vaurastuessaan alkaa kuvitella yhä enenevässä määrin ansainneensa asemansa yksiselitteisesti omalla erinomaisuudellaan ja irrallaan ympäristöstään. Solidaarisuus korvautuu epäkiitollisuudella ja ylimielisyydellä sekä myötätunnon puutteella.

Jos yhteiskuntasopimusta halutaan, niin pitää pyrkiä reiluuteen. Jos ei pyritä reiluuteen, niin ei puhuta yhteiskuntasopimuksesta.

Antti Veirto