Meitä X-sukupolven edustajia Suomessa yhdistävät kokemukset suuresta lamasta 90-luvun alussa. Osa koki sen oman tai läheisten työttömyyden kautta. Jos työttömyys ei omalle kohdalle osunut, niin ainakin se puhalsi jäätävänä iholla. Kuukausitasolla Suomessa oli pahimmillaan työvoimasta joka viides työttömänä, kuten Espanjassa juuri parhaillaan.
Toisaalta X-sukupolvi pääsi osalliseksi 80-luvun optimismista. Koulutuksen mahdollisuudet alkoivat realisoitua aikaisempiin vuosikymmeniin verrattuna aivan uudella tavalla. Ehtivimmät tarrasivat pysyvän työsuhteen syrjään kiinni ja ryhtyivät rakentamaan elämäänsä. Kunnes saapui lama. Lama toi työttömyyden lisäksi mukanaan yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kasvun. Leipäjonot konkretisoivat hyvin sen Damokleen miekan, joka suomalaisten ylle nousi 90-luvun laman seurauksena. Leipäjonot tulivat jäädäkseen 90-luvulla. Vain niiden pituudet vaihtelevat. Toiset meistä jonottavat leipää ja toiset lentokentän turvatarkastukseen lentääkseen rahoineen veroja karkuun.
Y-sukupolvea ei onneksi yhdistä työmarkkinoiden romahduksen kokemus. Toki poikkeuksellisen pitkä matalasuhdanne taloudessa ja työllisyyden heikentyminen ovat jo vuosia olleet riesana Suomessa. Teknologian käyttö ja sen läsnäolo elinympäristössä on Y-sukupolvelle yhdistävämpi kokemus kun heidän vanhemmilleen. Minä ostin ensimmäisen kännykän 1996 ja olin lähes kolmikymppinen. Nykyiset diginatiivit räpläävät kännyköitään ja tablettejaan vanhempiensa näkökulmasta turhankin tiiviisti. Vanhemmat aikaisempien vanhempien tapaan tietysti ennustavat, että räplääminen on ensisointujen tapailua nykynuorten arvojen ja työasenteiden lopullisessa rappioitumisessa.
Yhteiskuntapolitiikka-lehden (1/2016) artikkelissaan Pasi Pyöriä ja Satu Ojala Tampereen yliopistolta toteavat, että nuorten työn arvostus on vuosikymmenten varrella pitänyt pintansa. Pyöriä ja Ojala näkevät, että työmarkkinoilla on enemmän varmuutta ja pysyvyyttä kuin yhteiskunnallisesta keskustelusta voisi päätellä. Nuorten suhtautuminen työhön on vuosikymmenestä toiseen herättänyt huolestunutta päivittelyä. Aina on epäilty, että suoran selkärangan on korvannut nilviäisen lötköys. Valinnan mahdollisuuksien lisääntyminen ja yhteiskunnan vaurastuminen ovat herättäneet pelkoja, että työn merkitys vähenee ja siltä tilaa valtaavat yleinen mielen hapatus sekä turhasta valittaminen. Näin ei ole kuitenkaan tapahtunut. Eikä Pyöriä ja Ojala näe työn arvostuksen heikkenemistä lähitulevaisuudessa.
Meillä on Suomessa aivan mahtava nuoriso. Sen sijaan viime aikoina yhteiskunnallista keskustelua seuratessaan on joutunut toteamaan, että meissä aikuisissa tomppeleita on huolestuttavan paljon. Huolestuttavan paljon siinä mielessä, että aikuisten hölmöyden henki vie pian tilan nuorilta ja lapsilta imeä itseensä muutakin kuin pahansuopaisuutta ja sisäänpäin kääntyneisyyttä.
Samana vuonna kun ostin ensimmäisen kännykän, saattelin isäni viimeiselle matkalleen. Kiertokoulun käynyt ja puolivuosikymmentä nuoruudestaan sodalle uhrannut mies. Matkansa viime metreillä hänen suurin huolensa oli jälkipolvensa. ”Onhan kaikki nyt kunnossa?”, hän varmisteli sillä vuoteella, josta ei enää noussut. Kaikki oli kunnossa. Toivottavasti lapsemme voivat sanoa samoin meille.
Antti Veirto
PS. Ohessa kuva, joka kertoo miten 70-luvun alusta eteenpäin koulunsa aloittaneet ovat olleet koulutuksen suhteen eri asemassa kun aikaisemmat ikäluokat. Mahdollisuuksien ovet avautuivat aivan uudella tavalla. Naiset ovat sen hyödyntäneet miehiä paremmin.
