POPULISMI, BREXIT JA PRESTON

Aikoinaan eräässä kapakassa 80-luvun puolivälissä istui pitkästyneen näköinen nuori mies käsi poskella ja totesi, että ”tulisipa sota, niin olisi jotain tekemistä”. Viime viikon Brexit-äänestystä miettiessäni tuli mieleen, että kyllä Britanniassa on varmaan aika käynyt monella pitkäksi. Sellaisen benjihypyn päätti maan kansa tehdä, ettei tulevaisuudessa jännitys ihan heti heiltä ole loppumassa.

Sattumalta olin juuri Brexit-äänestyksen aikaan Lontoossa. Parlamentin liepeillä oli aikamoinen mediasirkus vaalipäivänä. Seuraavana päivänä riitti Downing Streetillä pällistelijöitä sekä kaduilla, että pärinästä päätellen ilmassa. Jos happaman vaalituloksen syövyttämän David Cameronin poliittisen harakirin loppunäytelmä eroilmoituksen muodossa järkytti, saivat britit maata jalkojensa alle Buckinghamin palatsin luona. Siellä tutut punanuttuiset karvalakkimiehet marssivat kuten aikaisemminkin. Viestittivät, että imperiumi on voimissaan, rummut pärisevät ja Union Jack liehuu.

Sen verran vaalituloksia selailin, että huomasin Lancashiren kreivikunnan olleen tukevasti EU:sta irtautumisen kannalla. Kun kaihomieli olen, niin Englanti aina herkistelee minut muistelmaan 90-lukua ja asumistani Lancashiren alueen pääkaupungissa Prestonissa. Tiedättehän, että kun sitä rakentaa mielikuvia jostain, niin sitä tukeutuu aikaisempiin kokemuksiinsa. Kun mietin kuka äänesti Brexitin puolesta, niin mieleeni nousee kuva eräästä Prestonin aikaisesta vuokraisännästäni. Paul ei tahtonut maksaa veroja, joita Preston City Council keräsi. Se kävi selväksi kun hän kärtti minua ilmoittamasta osoitettani millekään taholle, joka keskustelee viranomaisten kanssa. Hän ei myöskään voinut hyväksyä kadun varren punatiilisen rivitalon toiseen päähän asettautunutta aasialaista perhettä. Päätteli, että hänen asunto-omistuksensa samasta rivistöstä menettää arvonsa kun kadun varrelle ilmaantuu kaukaa idästä uutta väkeä. Kun sitten ohikulkija vandalisoi Paulin olohuoneen ikkunan rikki, oli hänellä jo rajattu epäiltyjen joukko. Syyllinen lymyilisi taatusti kadun toisen pään asunnossa, vaikka se jäisikin toteennäyttämättä. Paul taisi äänestää Brexitiä.

Ainakin se viime torstaina vastaani tullut heppu parlamenttitalon liepeillä, jonka kuonokopalla hillityn taistelukoiran hihnoissa luki ”Leave”, oli varmasti äänestänyt Brexitiä. No, nyt olin hieman populistinen ja loin valmiita mielikuvia. Anteeksi. 

Brexit-kampanjan yhteydessä on tainnut nousta esille sana populismi. Sitähän politiikassa toki pitää sopivasti annosteltuna ollakin. Ilman sitä on vallan nahka liian öljytty, että sitä kravattiotteella voisi politiikan molskilla heitellä. Liialla populismilla voi kuitenkin olla vaaralliset seuraukset. Olen huomannut, että tehokkainta on populismi, jossa vihjaillaan kansallisen identiteetin katoamisesta ja tarjotaan uutta johtajuutta kansan ohjaamiseksi kohti valoa tai kunniakasta menneisyyttä. Populismissa kannattaa aina käyttää tarinaa rappiosta eli asioiden huonontumisesta. Jos historiasta ei yksiselitteisesti löydy ns. parempaa aikaa, niin sitten se vaikka keksitään. Populismi venyttää totuutta valheen puolelle. Kunniakas menneisyys, mihin pitää suunnata, kaivetaan esille vaikka luolapiirros kerrallaan. Niinhän toimivat esimerkiksi natsit, jotka rakensivat Saksassa 1930-luvulla mytologian ylväästä menneisyydestä, jonka tilkkeeksi kelpasivat kanteleet Suomesta, päänympärysmitat Tiibetistä ja legendat Atlantiksesta. Näin etäältä tuoksuteltuna esimerkiksi USA:n presidenttivaaleissa taitaa olla härskiintyneen populismin imelä tuoksu. Rappiotarina ja myyttinen menestyksellinen menneisyys oli havaittavissa myös Brexit-kampanjassa.

Työpaikkoja ja työtä Iso-Britanniassa riittää tai ainakin työttömyysaste on alhainen (5%). Työntekijöiden aseman turvaavaa sääntelyä on purettu siirtomaitaan kurittamaan harjaantuneella kädellä. OECD-maiden vertailussa työntekijöiden suoja on Iso-Britanniassa heikoimmasta päästä. Minimipalkkalaki maassa säädettiin 1990-luvun lopulla, mutta sen säädöt eivät riitä takaamaan turvattua toimeentuloa. Lontoossa saattaa nähdä kauppojen ovenpielissä tarroja, joissa yritys kertoo kuuluvansa ”Living wage employer” – yhteisöön. Sen jäsenyritykset sitoutuvat maksamaan minimipalkan ylittävää palkkaa. Kun sopimusyhteiskuntaa ei ole, on elämiseen riittävän palkan maksaminenkin alistettu julkikuvan kiillottamiselle ja yritysten hyväntekeväisyydelle. Iso-Britannia on itsenäisesti ja ilman EU:ta valinnut tiensä esimerkiksi työehtojen, palkkojen ja työntekijöiden oikeuksien polkemisessa.

Mutta muistanhan minä Prestonista myös Rachelin ja Timin, joiden vuokralaisena myös asustelin. Aivan mahtava pariskunta. Olivat ystävällisiä, avoimia ja huumorintajuisia hienolla tavalla. Tavalla, jonka vain britit osaavat.

Antti Veirto

TASA-ARVOA MYÖS KOTOUTTAMISEEN

Monesti kuulee, että Suomi on tasa-arvon kärkimaita. En väitä, etteikö näin ole, mutta paljon on vielä tehtävää. Joidenkin ihmisten mielestä feministit vaativat liikaa eivätkä osaa olla kiitollisia suomalaisesta tasa-arvotilanteesta ja tasa-arvon saavutuksista. Arvostamme jokaista tasa-arvoasiaa, joka tässä maassa on saavutettu kovalla naisten aktiivisudella. Tästä ei siis ole kyse. Kyse on siitä, miten voimme parantaa vielä entisestään Suomen, täällä asuvien ihmisten ja varsinkin maahanmuuttajanaisten asemaa yhteiskunnassa. Miten me voimme mahdollistaa, että myös maahanmuuttajanaisilla on samat oikeudet ja mahdollisuudet kuin maahanmuuttajamiehillä? Tästä tarkastelukulmasta katsottuna kaikissa yhteiskunnan osa-alueissa tasa-arvo ei toteudu. Yksi näistä osa-alueista, joka tarvitsee kipeästi tasa-arvotoimenpiteitä, on kotouttamispolku.

Valitettavasti tasa-arvokysymykset on huonosti huomioitu kotouttamispolitiikassa. Jopa kotouttamislaki on erittäin eriarvoistava. Kotouttamislain tarkoitus on tukea ja edistää maahanmuuttajien kotoutumista ja mahdollisuutta osallistua aktiivisesti ja tasa-arvoisesti suomalaisen yhteiskunnan toimintaan. Myös yksi lain tarkoituksista on edistää tasa-arvoa. Tutustumalla lain sisältöön huomataan, että lain laatimistyössä ei ole riittävästi pohdittu tasa-arvokysymyksiä ja maahanmuuttajanaisten asemaa.

Lain 12 pykälässä on kerrottu oikeudesta kotouttamissuunnitelmaan ja kotouttamissuunnitelman kestosta. Kotouttamissuunnitelma on yksilöllinen suunnitelma erilaisista kotouttamistoimenpiteistä ja –palveluista, joiden avulla tuetaan maahanmuuttajan suomen (tai ruotsin) kielen oppimista ja sopeutumista suomalaiseen elämään ja toimintaan. Kyseisessä pykälässä on kirjoitettu, että kotouttamissuunnitelma tulee laatia kolmen vuoden sisällä oleskeluluvan saannista ja tästä laatimisajankohdasta oikeus kotouttamissuunnitelmaan on enintään kolme vuotta. Tätä aikaa voi vielä pidentää enintään kahdella vuodella, perustellusta syystä. Yksi näistä perustelluista syistä on esimerkiksi äitiys- tai vanhempainvapaa.

Lakipykälä ja –kirjoitus näyttävät siltä, että maahanmuuttajanaisten asema on huomioitu tällä lisäajalla ja tasa-arvokysymysten huomioimisesta voidaan jopa nostaa hattua. Näin ei kuitenkaan ole! Käytännössä maahanmuuttajanainen, joka saa useamman kuin yhden lapsen, putoaa kotouttamistoimenpiteiden piiristä. Viisivuotinen oikeus kotouttamissuunnitelmaan on aivan liian lyhyt aika monille maahanmuuttajanaisille. Jos biologista naisten raskausaikaa ja lasten kasvatusta voisi ulkoistaa, ehtisivät maahanmuuttajanaiset käyttää oikeutensa kotouttamistoimenpiteisiin. Koska tämä ei ole mahdollista, ja koska moni maahanmuuttajanaisista haluaa usean kuin yhden lapsen, on kotouttamislaki epätasa-arvoistava.

Tähän ongelman on herätty monissa kunnissa. Onneksi esimerkiksi Helsingin kaupungin tietokeskuksen mukaan helsinkiläisille maahanmuuttajaäideille on alettu myöntää oikeutta kotouttamissuunnitelmaan lain viiden vuoden enimmäisajan ylittyessäkin.

Maahanmuuttajien kotoutumisesta puhutaan paljon, mutta keskustelusta unohdetaan, että kyse on usein erityisesti maahanmuuttajanaisten kotoutumisongelmista ja heidän sopeutumisestaan tähän yhteiskuntaan. Maahanmuuttajanaisten kotoutumisasiat on nostettava esiin paljon paljon nykyistä selvemmin. Lisäksi on löydettävä pysyviä ratkaisuja yhteiskunnan rakenteiden muuttamiseksi, jotta voisimme tukea maahanmuuttajanaisten kotoutumista nykyistä tehokkaammin. Samalla parannetaan heidän asemaansa. Hyvin kotoutunut maahanmuuttajaäiti pystyy tukemaan lapsiaan paremmin sekä koulunkäynnissä, kasvatuksessa että aktiiviseksi kansalaiseksi tulemisessa. Tällöin maahanmuuttajalapset ja –nuoret eivät tarvitsisi niin paljon yhteiskunnan tukea kasvatuksessa ja koulukäynnissä.

Tästä johtuen tarvitaan kipeästi tasa-arvoista kotouttamislakia, joka huomioi paremmin ja laajemmin maahanmuuttajanaisten aseman kotouttamistoimenpiteissä. Joskus kuulin erittäin fiksun sanonnan ”You educate a man; you educate a man. You educate a woman; you educate a generation.” Tämä pätee myös kotouttamisessa ja kotoutumisessa!

Egëzona Kllokoqi-Bublaku

KIKY JA LUOTTAMUKSEN TIIMALASI

Kiky voi kirvellä päätä kuin kesäfestarit kahden viikon jälkeen sitä toista päätä. Antibiootiksi pitää saada nyt sitä luvattua talouden kasvua ja työtä vailla oleville töitä. Sopimus oli tarpeen, että edes jokin pätkä tulevaisuudesta on näkyvillä. Ei millään sopimuksella mustia joutsenia voi pakottaa pysymään piilossa, mutta nyt niitä ei ainakaan työmarkkinapullalla esiin houkutella. (Musta joutsen on siis se lintu, jota ei pitänyt olla olemassa, kunnes se sitten olikin olemassa. Se oli sellainen ennakoimaton yllätys.)

Minun mieltäni on puolestaan alkanut kirvelemään tuo ammoinen euroon siirtyminen. Suosin jälkiviisautta, tuota viisauden lajeista turhanpäiväisintä. Siksi voin sanoa, etteivät ainakaan minun silmäni olleet täysin auki Suomen siirtyessä eurohuumassa vuosituhannen vaihteen jälkeen euroon. Vuonna 2001 EKP:n pääekonomisti Otmar Lessing kirjoitti Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa, että ”yhteiskunnan eri intressiryhmien tulee osallistua sopeuttamiseen”, pohtiessaan yksittäisen kansantalouden kykyä hallita talouden häiriöitä euro-aikana. Jos Suomessa asiantuntijat humun keskellä yrittävät huomautella, että valuuttakurssijouston poistuminen muuttuu ongelmaksi, ellei työmarkkinoiden jaloista ala löytymään niveliä, niin sitä ei kuultu. Ay-liikekin kuittasi eurotulevaisuuden luottavaisena. Tai en minä sitä tiedä oliko luottavainen, mutta kuittasi ainakin. Pitää muistaa, että euro oli poliittinen päätös. Ei mikään välttämättömyys esimerkiksi talouden näkökulmasta.

Ay-liike kuittasi euroon liittymisen ehkä uskoen, ettei taloudessa tule näitä viime vuosina koettuja ryppyjä tai luottaen siihen, että Suomessa säilyy yhteiskunnassa eri osapuolien välillä vuosikymmenten aikana kehittynyt sosiaalinen pääoma eli luottamus, jonka voimalla talouden kuilujen yli yhdessä astutaan. Sen sosiaalisen pääoman varanto alkoi kuitenkin huveta ennen kuin euron 10-vuotissynttäreitä juhlittiin.

Elinkeinoelämän puolella alkoivat jo viime vuosikymmenen lopussa vahvat oireet siitä, että Suomessa harjoitettu tulopolitiikka aiheuttaa heille pahaa syyhyä. Polttelu on ollut niin kovaa, että keskitettyjä ratkaisuja ei työnantajaleiri olisi halunnut tehdä (toki on tehty). 

Suomalaiseen tulopolitiikkaan on liittynyt aina poliittista vaihdantaa, jossa maltillisen palkkakehityksen vastineeksi on kehitetty sosiaaliturvaa, työlainsäädäntöä, työsuojelua ja ylipäätänsä julkisin toimin ihmisten hyvinvointia. Niitä on kehitetty kolmikantaisesti elinkeinoelämän, ammattiyhdistysliikkeen ja valtiovallan kesken. Siinä on vaadittu tuota edellä mainittua sosiaalista pääomaa ja sen mahdollistamaa yhteistyötä, jolla ammattiyhdistysliike ja poliittinen vasemmisto on sitoutettu mukaan talouskasvun tavoitteisiin. Sen sosiaalisen pääoman voimalla oli 14.päivä kesäkuuta koottu paikalle kolmikannan osapuolet allekirjoittamaan kilpailukykysopimusta pääministerin luokse.

Pienillä palkankorotuksilla tai suoranaisilla palkanjäädytyksillä ellei peräti palkkaleikkauksilla, ei yksinomaan voida kannustaa työntekijäpuolta huolehtimaan yhteiskunnan vakaudesta ja talouskasvusta. Siksipä riihikuivan ohessa ja sijasta on jaettu myös sosiaalista palkkaa, joka on tarkoittanut valtiovallan toimivallassa olevin keinoin vaikkapa vuosikymmenten saatossa työajan lyhentämistä. Siirtyminen kolmikannasta liittokohtaisiin sopimuksiin, paikalliseen sopimiseen, ellei peräti ”pärstäkohtaiseen” sopimiseen, tietysti vie pohjan sosiaaliselta palkalta. Istuva hallitus ei ole enää silloin osapuolena kannustamassa pieniin korotuksiin. Ei olisi enää kolmikantaa vaan sen sijaan ehkä kaksikantaa ja ehdottomasti taloudellista valtaa käyttävien toiveissa yksikantaa.

Globalisaatio pistää suomalaisen kilpailemaan kaikkien muiden kanssa, joten kustannukset pysyvät maltillisina ilman erillistä poliittista vaihdantaakin. Elinkeinoelämä ja valtiovalta eivät sitä mielestään siis ehkä tarvitse enää kuten aikaisemmin. Sosiaalisen tasa-arvon ja yhtenäisyyden merkitys on niille toisarvoista. Yhteiseksi koetut arvot ja normit osoittautuvat alisteisiksi markkinavoimille. Aikaisemmin luodut ja poliittisen vaihdannan kautta tulopolitiikan ohessa syntyneet julkiset palvelut luovutetaan nekin markkinoiden hoidettavaksi.

Eurohuuma on vaihtunut minunkin suosimaksi jälkiviisasteluksi. Kaikki viime vuosikymmenten saavutukset ovat kuvainkaatajien mielissä jatkuvaa tappioiden ketjua, joka on vetänyt Suomen talouden karille. Tulopolitiikka on joutunut epäsuosioon ja sen mollaajat vaativat palkanmuodostukselta joustavuutta ja työelämän rakenteiden uudistamista. Uusliberalismin munkkilatinasta suomeksi käännettynä tarkoittaen siis työntekijöiden keskimääräisen aseman heikentämistä, lisää työmarkkinaepävarmuuksia sekä heikompaa sosiaaliturvaa.

Eurofestarit kirvelee ja eurobiitistä jäi lähinnä tinnitus korviin. Kilpailukykysopimus on poikkeuksellinen konstruktio, mutta myös merkki siitä, että maassa on vielä hitunen jällellä yhteisistä arvoista ja normeista. Sosiaalisesta pääomasta. Kikyssä tehtiin poliittista vaihdantaa kolmikannassa, kun palkansaajat poikkeuksellisesti leikkasivat omastaan ja hallitus lupasi veronalennukset. Kolmannen osapuolen eli elinkeinoelämän pitää huolehtia, että työntekijäpuolen ja valtion myönnytykset tulevat näkymään yritysten investointeina Suomeen ja lisääntyvinä työpaikkoina. Ilman niitä luottamuksen tiimalasi uhkaa valua tyhjäksi.   

Antti Veirto

PS. Minut inspiroi tähän kirjoitukseen kesä ja kesämuistot, kiky, euro sekä ennen muuta Jaakko Kianderin, Pekka Sauramon ja Hannu Tannisen artikkeli ”Suomalainen tulopolitiikka poliittisena vaihdantana: sosiaalisen pääoman ja sosiaalisen palkan kehittyminen”(Yhteiskuntapolitiikka 3/2009).

FOKUS TAKAISIN LAATUUN

Yksikkötyökustannusten alentamiseen tähdännyt kilpailukykysopimus tuo yrityksille säästöjä ja palkkakehitykseen ennakoitavuutta. Hyvä homma, toivottavasti Suomen yskivä kone saa tarvitsemansa ryypyn.

Nyt kun bulkkipuolen keskustelu on käyty ja toimenpiteet tehty, olisi hyvä siirtää fokus jälleen myös muihin kilpailukyvyn taustalla lymyäviin tekijöihin, kuten työvoiman laatuun ja osaamiseen.

Hallitus ei tutkimus- ja koulutusleikkauksillaan ainakaan helpota laadukkaan työvoiman kehitystä. Onneksi työmarkkinaosapuolilla on laajemmassa kuvassa melko yhteiset tavoitteet esim. ammatillisen koulutuksen kehittämisessä: työelämä ja työmarkkinat muuttuvat, alhaisen tuottavuuden tehtävät vaihtuvat korkeamman tuottavuuden pesteihin, ja sen myötä osaamistarpeet muuttuvat. Työntekijä- ja työnantajapuolet ovat kiky-sopan keittelyn keskelläkin tehneet hyvää yhteistyötä suomalaisen koulutuksen kehittämisessä työelämälähtöiseen suuntaan.

Työvoiman laadun ja elinikäisen oppimisen kannalta henkilöstökoulutus on tärkeässä asemassa. Siinä emme ole aina työnantajien kanssa samalla aaltopituudella. Tällä hetkellä osaamispääoma nimittäin kasautuu. Ne, joilla on jo valmiiksi hyvä pohjakoulutus, laajapohjainen osaaminen ja hyvä sosioekonominen asema, kahmaisevat suurimman osan myös työnantajien tarjoamasta osaamisen kehittämisestä. Tämä ei ole erityisen toivottava suuntaus.

TEM:n lukujen mukaan noin reilu puolet työntekijöistä (53 %) nautti viime vuonna työnantajan tarjoamasta henkilöstökoulutuksesta. Ne, jotka koulutukseen asti pääsivät, saivat sitä keskimäärin 4,4 päivää.

Lukujen sisältä löytää mielenkiintoista variaatiota: noin 2/3 ylemmistä toimihenkilöistä kävi vuoden aikana työnantajan tarjoamassa koulutuksessa (kesto yhteensä 4,7 päivää) ja alemmista toimihenkilöistä heistäkin yli puolet (56 %) saivat vastaavaa koulutusta (kesto 4,4 päivää).

Työntekijät sen sijaan jätettiin vähemmälle: 38 % ja kesto 3,4 päivää. PAMin jäsenkyselyn mukaan liiton jäsenet liikkuvat suunnilleen samoissa luvuissa. Työnantaja tarjosi koulutusta noin 40 prosentille, ja kesto oli noin 3 päivää.

Hallituksen koulutus- ja tutkimusleikkauksista johtuen pallo on yhä enemmän työnantajilla. Nyt olisi aika tsempata ja tehdä työvoiman osaamisesta ja työn laadusta jälleen määrittävä kilpailuetu sekä koti- että vientimarkkinoille. Kukaan tuskin haluaa jättää Suomen tulevaisuutta huonojen hyödykkeiden varaan, vaikka ne tuotettaisiin kuinka halvalla.

Työmarkkinoiden rakennemuutoksissa heikoimmassa asemassa ovat ne, joiden työmarkkina-asema on jo valmiiksi heikoin. Laiminlyötynä juuri heissä piilee pitkäaikaistyöttömyyden siemen, mutta toisaalta myös loistava potentiaali, jos vanha osaaminen osataan päivittää nykyaikaan.

Mikko Laakkonen