MIKSI HARVAT HALUAVAT PUHELINMYYJÄKSI?

Jos haluaa työllistyä, on edelleen varminta hakeutua sosiaali- ja terveysalalle. TEM:n ammattibarometrin arvion mukaan "työvoimapula-aloihin" Suomessa kuuluvat mm. hammaslääkärit, kuulontutkijat ja puheterapeutit, lastentarhanopettajat, sairaanhoitajat, sosiaalityön erityisasiantuntijat, suuhygienistit, yleislääkärit, yli- ja osastonhoitajat sekä ylilääkärit ja erikoislääkärit.

Selkeästi pamilaisia työvoimapula-aloja on vain yksi: puhelin- ja asiakaspalvelukeskusten myyjät. Puhelinmyyjistä on siis pulaa.

Puhelinpalvelualaa ja yhteiskeskuksia varten on olemassa PAMin ja työnantajaliitto PALTAn solmima työehtosopimus, joka periaatteessa takaa vähimmäispalkat. Suurin probleema on, että TES ei ole yleissitova. Työnantajaliittoon kuuluvat yritykset eivät siis kata yli puolta alan työvoimasta. Näin ollen villit puhelinmyyntiyritykset voivat käytännössä tarjota minkälaista palkkaa tahansa, ja usein palkkoihin liittyy erilaisia provisiojärjestelyitä. Ala ei siis takaa erityisen varmaa toimeentuloa. Voisikohan tällä olla jotain tekemistä sen kanssa, että koko ala on päätynyt työvoimapula-alaksi?

Siinä missä sote-ala tarvitsee kipeästi työvoimaa johtuen todellisesta kysynnän kasvusta, puhelinpalvelualalla kyse on palkkojen surkeudesta. Järjestäytymisaste tuskin sekään on järin korkea. Jos järjestäytyminen olisi paremmalla tolalla, voisivat työntekijät organisoida työtaistelutoimenpiteitä, jotka puolestaan luultavasti kannustaisivat työnantajia liittymään työnantajaliittoon ja tulemaan työehtosopimuksen piiriin, mikä taas nostaisi rakenteellista palkkatasoa. Tässäpä tehtävää myös liitolle.

Tilanne on oikeastaan aika paradoksaalinen: puhelinmyynti on ala, jossa on kieli- ja vuorovaikutustaidot ovat oleellisia. Siksi esim. työperäisellä maahanmuutolla ei kovin nopeasti saada työvoimapulaa ratkaistua. Työvoimapulaa on ihan oikeasti, mutta se ei kannusta työantajia parempaan palkkakehitykseen.

Ehkäpä selitys löytyy itse palkanmuodostumisesta. Kun palkkaus perustuu vahvasti provisioon, myös yrittäjäriski siirtyy merkittävästi työntekijälle. Työnantajille on ihan ok, että alalla on huonosta palkasta johtuvaa työvoimapulaa, kunhan myynnin volyymi on edes jotakuinkin hyvä. Parempi olisi tietenkin, että myyntiä olisi enemmän, mutta jos se vaatii korkeampia palkkoja ja muita epämiellyttäviä työnantajavelvoitteita, niin ei kiitos, emme vaivaudu.

Alan kasvun ja kehityksen näkökulmasta tämä ei ole kovin hyvä tie. Puhelinpalvelualan työnantajien tulisi olla kunnianhimoisempia: tarvitaan koulutettua ja ammattitaitoista työvoimaa, vakaampaa toimeentuloa, aitoja kasvunäkymiä. Tällainen uusi toimintaympäristö pudottaisi tehokkaasti kilpailusta ne yritykset, jotka ovat alun alkaen perustaneet bisnesideansa ainoastaan palkkojen dumppaukselle.

Mikko Laakkonen

UUTTA TIETOA ULKOMAALAISTAUSTAISTEN TYÖSSÄKÄYNNISTÄ SUOMESSA

Ulkomaalaistaustaisten miesten työllisyysaste on lähes sama kuin suomalaissyntyisten miesten. Sen sijaan ulkomaalaistaustaisten naisten työllisyysaste on merkittävästi suomalaissyntyisiä naisia heikompi. Korkea-asteen koulutuksen saaneilla ulkomaalaistaustaisilla naisilla on merkittävästi suomalaistaustaisia korkeakoulutuksen saaneita naisia alhaisempi työllisyysaste (-21 %). Miehillä ei vastaavia eroja ole. Itseasiassa perusasteen varassa sinnittelevillä on ulkomaalaistaustaisilla miehillä korkeampi työllisyysaste kuin suomalaistaustaisilla.

15 - 29-vuotiaiden ulkomaalaissyntyisten naisten joukossa on merkittävä NEET-nuorten ryhmä. Viidennes ikäluokasta ei ole työssä, opiskelemassa tai varusmiespalveluksessa (=NEET).

Kannattaa tutustua tänään julkaistuun "Ulkomaista syntyperää olevien työ ja hyvinvointi 2014"- tutkimukseen.

http://tilastokeskus.fi/uutinen/pitkaan-suomessa-asuneet-ulkomaalaistaustaiset-tyollistyvat-hyvin

TUOKIOPALOJA TYÖTTÖMYYDESTÄ JA TYÖVOIMAN KÄYTÖSTÄ

ELÄMME parhaillaan pimeintä vuodenaikaa. En kuitenkaan rohkene valittaa. Katsos, kun aikoinaan oli pimeä keskiaika, joka muutaman kuukauden sijaan kesti muutaman vuosisadan. Pimeän keskiajan jälkeen alkoi tulla valoisampi keskiaika. Suomeen valo tuli orjalaivojen keulalyhdyissä. Novgorodin kauppiaat kävivät hakemassa täältä ihmisiä kaupattavaksi vieraisiin maihin.

SUOMESSA oli vielä viime vuosisadan alkuvuosikymmeniä pestuumarkkinoita. Ne olivat saaneet alkunsa jo 1600-luvulla. Maaseudun työväki asetti työpanoksensa myyntiin syksyisin pestuumarkkinoilla, joilla tilalliset heitä katsastivat omiin tarpeisiinsa. Pestuumarkkinoilla tehdyt sopimukset olivat sitovia ja siten sopimuksesta irtaantuminen vaikeaa. Mikäli pestattu ei työpaikalleen ilmaantunut, hänet haettiin tarvittaessa virkavallan toimesta töihin. 1800-luvun lopulla pestuumarkkinoista seuranneisiin kohtuuttomuuksiin alettiinkin kiinnittää huomiota. Aikalaislehdissä niitä verrattiin orjamarkkinoihin. Pestuumarkkinat siirtyivät historiaan vähitellen 1900-luvun alun vuosikymmeninä, samalla kun työn välittämistä alettiin säädellä valtion toimesta. Sääntelyn tarvetta tuotti ennen muuta se, että kaupunkeihin ja etupäässä Helsinkiin oli syntynyt monenkirjavia yksityisiä työnvälitystoimistoja. Niiden vaatimat palkkiot saattoivat pahimmillaan olla 10 prosenttia välitettävänä olevan työn vuosiansioista. Monien eri asioiden, ei vähiten työväestön vaatimusten, summana vuonna 1917 työnvälitysasetus kielsi yksityisen työnvälitystoiminnan ilman julkisen vallan erikseen myöntämää lupaa. Sääntelyä tarvittiin kohtuuttomien sopimusehtojen kitkemiseksi.

ENNEN 1970-lukua työttömyyttä hoidettiin lapiolinjalla eli työllisyystöillä. Lopulta tekninen kehitys teki työllisyystöiden käyttämisestä tuottamatonta. Asia kuvautuu osuvasti Työn uudet jutut – kirjoituskilpailuun 90-luvun puolivälissä osallistuneen kokemuksissa työllisyystöistä:
”Jäin kuusikymmentäluvun lopulla työttömäksi, ja kun kotona asustelin, vanhemmat alkoivat hermostua. Työllistämistyötä löytyi Hartolasta. Asuttiin parakissa ja kuri oli kuin armeijassa. Illat pelattiin korttia. Kaverinikin menetti yleensä tilin jo etukäteen. Lisäksi meni ”sukunauris” eli perintötaskukello kortilla. Päivällä peiteltiin tienpenkalla isoja kiviä ja kantoja. Seuraavana päivänä katerpillari oli kaivanut ne esiin ja sama työ alkoi uudestaan. Muutaman viikon kuluttua olin niin täynnä työllistämistyötä, että löin lapion santaan ja lähdin kotiin”.

VUONNA 1968 Suomessa oli työttömiä 89 000. Ensimmäisen kerran vuositasolla Suomessa oli yli 100 000 työtöntä vuonna 1977. Pelle Miljoona & N.U.S niihin aikoihin julkaisi punkrallin ”Olen työtön”. Myös Hector lauloi ”Ei mittään” eli työttömän arkiviisun vuonna 1978. Kun Suomessa oli ensi kerran yli 200 000 työtöntä vuonna 1992 tai kun 400 000 meni rikki 1994, ei aiheesta enää mieleenpainuvia sikermiä taidettu säveltää. Työttömyys arkipäiväistyi.

SUOMEEN kotoutuminen ei ole homma helpoimmasta päästä. Maahantulijoita odottaa omituinen kieli ja sitä harvakseltaan käyttävä kansa. Talvella on sysipimeää. Pimeyden ytimeen pääsee viimeistään marras-joulukuussa. Työmarkkinat ovat monille tulokkaista kovat. Ulkomaisen työvoiman työttömyysaste oli 29 prosenttia lokakuussa 2015, kun koko Suomen työttömyysaste oli 8,7 %. Suomeen kotoutumisen vaikeudesta kertoo sekin, että kotoutumista koko elämänsä yrittäneet kantasuomalaiset lähtevät yhä useammin välittömästi eläkkeelle jäätyään kotoutumaan valoon ja lämpöön.

YHDYSVALTOJA pidetään sulatusuunina, jossa kaikki menee myönteisellä tavalla keskenään sekaisin. Sinne on perinteisesti moni hakeutunut kotoutumaan vanhalta mantereelta. Aikoinaan sinne vietiin ihmisiä väkisin muualta kuin vanhalta mantereelta. Väkisin viedyt päätyivät orjuuteen. Orjuudella ja epätasa-arvolla on pitkä varjo. US Labour Statistics kertoo, että mustien keskuudessa vähintään 99 viikkoa kestänyt työttömyys on yleisempää kuin valkoisten ja latinoiden keskuudessa. Lokakuussa 2015 valkoisten työttömyysaste oli 4,4 % ja mustien 9,2 %. Yhdysvallat ei ole kummoinen sulatusuuni.

SUOMEN kyky sulatella on nyt koetuksella. Maassa on enemmän turvanpaikanhakijoita kuin koskaan ja mittava työttömyys. Samanaikaisesti meillä on hallitus, joka tuhokapitalismille tyypillisesti yrittää kriisin varjolla iskeä pirstaleiksi kaiken entisen markkinoiden ylivallan tieltä. Nyt tarkkana siis kaikki siellä. Kinkut pitää sulattaa, apua tarvitsevat ihmiset pitää sulattaa osaksi meidän yhteiskuntaa, suvaitsevaisuuden pitää sulattaa ennakkoluulot ja ilmastosta huolehtia niin, ettei ikijää sula. Valehtelijoita ja harhaanjohtajia ei pidä sulattaa. Eikä orjakauppiaita.

Antti Veirto

TURVAPAIKANHAKIJAT TÖIHIN - MUTTA MITEN?

Ennen Pariisin terrori-iskuja suurin paniikki Suomeen vyöryvistä turvapaikanhakijoista alkoi jo pikku hiljaa laantua. Nyt tragedian jälkimainingeissa kannattaa muistaa, että esimerkiksi Irakista tai Syyriasta Eurooppaan saapuvat ihmiset pyrkivät nimenomaan pois terrorismin uhan alta. Turvapaikanhakijoiden määrän kasvu tuskin sinänsä lisää terrorismin uhkaa. Fanaatikot ovat löytäneet ja löytävät jatkossakin tiensä perille joka tapauksessa.

Suomen kannalta peruskysymykset eivät ole muuttuneet: miten majoitamme kymmenettuhannet turvapaikanhakijat, miten tunnistamme maahan jäävien ihmisten osaamisen ja taidot, miten tuemme heitä työllistymään, miten kotoutumisessa kaiken kaikkiaan onnistutaan?

Koska vuotuinen nettomaahanmuutto tulee uusien turvapaikanhakijoiden myötä vähintään tuplaantumaan, on kotoutuminen Suomeen aloitettava niin pian kuin mahdollista, mielellään siis jo ennen varsinaisen turvapaikkapäätöksen saamista. Tämä silläkin uhalla, että osa hakijoista tulee myöhemmin saamaan kielteisen päätöksen. Koska varsinainen kotoutumiskoulutus on tarkoitettu jo oleskeluluvan saaneille, olisi työ- ja elinkeinoelämällä mahdollisuus kantaa kortensa kekoon jo varhaisemmassa vaiheessa.

Tällä hetkellä turvapaikanhakijalla on mahdollisuus työskennellä kolmen tai kuuden kuukauden jälkeen maahantulosta riippuen siitä, onko hänellä pätevää henkilöllisyystodistusta. Näitä karenssiaikoja voisi ensinkin hieman lyhentää.

Lisäksi työnantajat näyttäisivät yhteiskunnallista vastuuta ja kaukonäköisyyttä palkkaamalla turvapaikanhakijoita. Tässä kohtaa työnantajat yleensä vetoavat työn tuottavuuteen: sellaista työtä ja palkkaluokkaa ei olekaan, mihin kielitaidottoman ja kouluttamattoman turvapaikanhakijan voisi laittaa.

Voisiko ratkaisu olla erillinen työmarkkinaosapuolten neuvottelema sopimus? Koululaisille tarkoitettuja Tutustu ja tienaa -sopimuksia on jo pitkään neuvoteltu useilla aloille. Niistä voisi ottaa mallia. Voitaisiin puhua vaikka turvapaikanhakijoille suunnitellusta "suomalaiseen työelämään perehdyttämisen mallista".

Turvapaikanhakija saisi hallitulla tavalla suomalaista työkokemusta ja tuottavaa tekemistä. Työantaja voisi esitellä alaansa ja loisi potentiaalista tulevaisuuden työvoimaa. Työstä maksettaisiin yhteisesti sovittu asiallinen korvaus ja puheet ilmaistyövoimasta voitaisiin haudata. Työelämään tutustuminen edistäisi kotoutumista ja luultavasti myös hälventäisi ympäröivän yhteisön mahdollisia ennakkoluuloja turvapaikanhakijoita kohtaan. Nehän haluavat tehdä töitä eivätkä vain löysäillä veronmaksajien piikkiin!

Mukana olisi vahva sosiaalinen ja kotoutumista edistävä elementti yhdistettynä oikeasti tuottavaan työhön. Ymmärrän hyvin, että monet eivät suhtaudu erillissopimusten tekoon erityisellä innolla. On täysin tiedossa, että Tutustu ja tienaa -harjoittelijoiden osalta asiat eivät ole aina menneet kuten Strömsössä. Tietenkään erillissopimuksen pohjalta työskenteleviä turvapaikanhakijoita ei saisi palkata korvaamaan pysyvää henkilöstöä. Korostankin, että tässä on kyse ideasta, jota tulisi analysoida tarkkaan ja sen jälkeen arvioida sen käyttökelpoisuus.

Fakta kuitenkin on, että mitä nopeammin maahanmuuttaja pääsee suomalaisille työmarkkinoille, sitä paremmin hän pidemmän päälle kotoutuu Suomeen. Sama sääntö pätee tietenkin myös turvapaikanhakijoiden kohdalla. Virallinen kotoutumisjärjestelmä on ajoittain jäykkä ja valtavien määrällisten paineiden alla. Työelämän toimijoilla voisi nyt olla näytön paikka!

Mikko Laakkonen

POHJOLAN PATRIARKAATTI (OSA 2.)

Sukupuolittain tarkasteltuna näyttää siltä, että keskustapuolueen kannattajien joukossa naisten ja miesten näkemys sukupuolten tasa-arvon toteutumisesta on lähimpänä toisiaan.

Pääministeripuolue keskustaa syyskuussa kannattaneiden naisten näkemys sukupuolten tasa-arvon toteutumisesta Suomessa oli keskimäärin positiivisempi, kuin pääoppositiopuolueita kannattaneiden miesten.

TYÖSSÄKÄYNTI JA LÄHEISHOIVA

Väestöliiton perheystävällisesti töissä (Paras syy) hanke kiinnittää huomiota tärkeään asiaan. Yhä useampi hoitaa työnsä ohessa läheistään tai läheisiään.

Työterveyslaitoksen Työ- ja terveys Suomessa - kyselyn mukaan vuonna 2012 maassamme oli peräti 700 000 työssäkäyvää, jotka työnsä ohessa hoivasivat läheistään korkean iän, sairauden tai muun elämän itsenäistä selviytymistä rajoittavien tekijöiden vuoksi. Määrä oli kasvanut merkittävästi vuodesta 2009.

Jyväskylän yliopiston tekemän kyselyn mukaan vuonna 2013 kaupan alan työntekijöistä 45 prosenttia osallistui läheistensä, kuten esimerkiksi omien tai puolison vanhempien, hoivaamiseen.

Helsingin yliopisto julkaisi äskettäin tutkimuksen työssäkäynnistä ja läheis- ja omaishoivasta. Tutkimukseen liittyvän kyselyn tuloksista käy esimerkiksi ilmi naisten miehiä heikompi työmarkkina-asema työn ja perhe-elämän yhteensovittamisessa, jossa pienten lasten hoivaamisen prosessiin linkittyy vähemmän keskusteltu aihe omaishoitajuudesta. ( Helsingin yliopiston tutkimus: https://www.tsr.fi/c/document_library/get_file… )

Työn ja omaishoivan menestyksellistä yhteensovittamista hakeville yksi mahdollisuus tasapainon löytämiseen on osa-aikatyö. Suomessa on tätä nykyä 300 000 osa-aikatyöntekijää. Heistä yli 90 000 on sitä vastentahtoisesti. Lasten tai omaisten hoivan takia osa-aikatyössä on alle 10 prosenttia osa-aikatyöntekijöistä. Jos tuosta erottaisi vain omaishoivan takia osa-aikatyössä olevat, niin lienee maksimissaan se olisi 15 000. Se on aika pieni osuus 700 000 työssäkäyvästä.

Osa-aikatyössä lasten ja muiden läheistensä hoivan takia suhteessa useimmiten ovat sellaisissa ammateissa toimivat kuten asiantuntijat, sairaanhoitajat ja ylipäätänsä terveydenhuollon tehtävissä olevat, julkissektorin johtajat. Löytyy ammatteja, joissa osa-aikatyötä tehdään ainoastaan sen vuoksi, että sitä tarvitaan lasten tai läheisen hoivaamiseen. PAMin edustamilla aloilla osa-aikatyöstä yli 40 prosenttia on vastentahtoista ja vain 3 prosenttia läheisen tai lasten hoivaamiseen tarvittua.

Antti Veirto

www.parassyy.fi

NIIN KANSA VASTAA KUIN PERUSTULOSTA KYSYTÄÄN

Enemmistö suomalaisista aikuisista kannattaa syyperusteista sosiaaliturvaa sen korvaavan perustulon sijaan. Yllättääkö?

KELA juuri äskettäin julisti, että perustuloa kannattaa 69 prosenttia suomalaisista. Minä en ole yllättynyt KELAn saamista tuloksista. Jos minulta kysyttäisiin mitä tuumin siitä, että kaikille Suomessa pysyvästi asuville taattaisiin automaattinen perustulo, niin saattaisin vastata ”Tosi Jees!!”. Eihän siinä aseteta mitään hintaa perustulolle. Tosin luotan suomalaisiin niin paljon, että ne ymmärtävät tätä nykyä, ettei Suomen taivaalta sada dieselvolkkarin pienhiukkasten, rännän, rakeiden ja muiden vitsauksien lisäksi suinkaan rahaa. Hillot pitää vuolla perustuloon jostain tolpasta.

TNS Gallup kysyi PAMin toimeksiannosta suomalaisilta syyskuussa suhtautumista perustuloon ja syyperusteiseen sosiaaliturvaan. Suomalaisista syyperusteista sosiaaliturvaa kannattaa 46 prosenttia ja sen korvaavaa perustuloa 39 prosenttia. Hallituspuolueiden kannattajien keskuudessa syyperusteinen sosiaaliturva saa suuremman kannatuksen kuin pääoppositiopuolueissa. Ammattiryhmistä syyperusteinen sosiaaliturva kelpasi parhaiten johtavassa asemassa oleville, ylemmille toimihenkilöille ja työntekijöille.

Toisin kun KELAlta meiltä ei tarvitse lypsää kysymyksiä millä tulokset saatiin. Kysymys meni nähkääs näin: ”Seuraavaksi kysymys, jossa pyydämme sinua valitsemaan tarveharkintaisen sosiaaliturvan ja perustulon välillä. Kumpi alla olevista vaihtoehdoista vastaa paremmin omaa käsitystäsi.” Kysymyksen vaihtoehdot olivat:
1) Kannatan perustuloa, jossa ehdoitta maksettaisiin kaikille ihmisille perustoimeentulo, joka korvaisi nykyisen syyperusteisen sosiaaliturvan
2) Kannatan syyperusteista sosiaaliturvaa, jota maksetaan ihmisille erilaisissa tilanteissa, kuten esimerkiksi työttömyyden, vanhemmuuden tai sairauden ajoilta
3) En osaa sanoa

Kysymys piti siis sisällään perustulon puolesta usein esitetyn ajatuksen byrokratian vähentämisestä. Yleisesti esillä olleet perustulomallit eivät toki byrokratiaa sinällään vähentäisi. Niiden ensisijaisena tavoitteena on työn vastaanottamiseen liittyvien kannustinloukkujen deaktivoiminen. Esimerkiksi alle 16-vuotiaan vammaistukea hakevat sairaan lapsen vanhemmat tai vaikkapa kuntoutusrahaa hakeva nuori tai hoitotukea hakeva eläkeläinen saisivat edelleen esittää viranomaisille samat perustelut tuen saamiseksi kuin aikaisemminkin. Syyperusteinen sosiaaliturva ja perustulo on syytä pistää vastakkain myös siksi, että kuten KELA ehätti jo ilmoittamaan, niin korkeampi perustulo tarkoittaisi ansiosidonnaisten etuuksien leikkaamista. KELA on myös lehtitietojen perusteella ehdotellut opiskeluiden muuttamista maksulliseksi perustulon seurauksena. Suomen nuorisolla kun ei olisi motiiveja valmistua perustulon vuoksi. Alkaa kuulostaa lähinnä mielipuoliselta. Suomalaisen koulutuksen maksuttomuudesta luovuttaisiin perustulon seurauksena!

Kuten KELAn höpinöistä koulutuksen maksulliseksi muuttamisesta voidaan myös päätellä, perustulon pelätään passiiviseen oleiluun maksettavana etuutena aiheuttavan ihmisten muuttumista passiiviksi. Pelko lisääntyvästä syrjäytymisestä ei liene ihan aiheeton. Kyllähän perustuloa muistuttavissa nykyetuuksissa on tuollaisia piirteitä. Tutkimusten mukaan vaikkapa perhevapaat ja lasten kotihoidon rahallinen tukeminen vähentää esimerkiksi maahanmuuttajataustaisten äitien osallistumista työmarkkinoille ja heikentää heidän kotoutumista.

Maahanmuuttajat ovat muuten mielenkiintoinen ja ajankohtainen ryhmä, joiden asemaa perustulokeskustelussa ei ole suuremmin esillä pidetty. Aikaisemmista tutkimuksista tiedetään, että maahantuloa motivoi enemmän maan työllisyystilanne kuin maassa maksettavat sosiaalietuudet. Toisaalta pakolaisuuden yhteydessä on maahan pyrkimiselle toisenlaiset kannustimet kuin työn perässä muutettaessa. KELAn tutkimuksista käy ilmi, että erityisesti pakolaismaista tulleille maksetaan vuosittain kantaväestöä ja muita maahanmuuttajaryhmiä suurempia summia etuuksia. Vuonna 2011 pakolaismaista tulleille maksettiin 6 500 euroa etuuksia asukasta kohden ja kantaväestölle 2 500 euroa (pl.työeläkkeet). Aina pitää kuitenkin muistaa, että kaikkiaan Suomessa maksetuista sosiaalietuuksista (työttömyysturva, asumisen tuet, opintotuki, perhe-etuudet ja eläke-etuudet) vain 5 prosenttia maksetaan maahanmuuttajille. Perustulomalleista käytävää keskustelua leimaa hieman monoliittinen tulevaisuuden kuva, jossa ei perustulolla toteutettavan sosiaalivakuutuksen riskejä juurikaan pohdita.

Suomessa touhutaan nyt niin paljon. Pienen ihmisen varoitus kuitenkin kuuluu; kun puretaan innolla kannustinloukkua, ei huomata takaoikealla vaanivaa polkumiinaa.

Antti Veirto

NÄYTÄ TAITOSI!

Näyttötutkinnot ovat suomalaisen koulutusjärjestelmän salainen ase. Salainen ikävä kyllä siksi, että niin harvat tietävät, mistä näyttötutkinnoissa on kyse ja miten niitä voi hyödyntää.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan näyttötutkinto on osaamisen todentamisen ja osoittamisen väylä. On epäoleellista, miten osaaminen on hankittu. Oli kyse sitten vuosien työkokemuksesta tai luonnonlahjakkuudesta, jos hanskaat loistavasti vaikka kokin ammattitutkinnon kriteerit, voit muutaman tutkintotilaisuuden kautta saada kouraasi täysin pätevän ammatillisen tutkinnon.

Jos taas olet kuten allekirjoittanut, vailla käytännössä mitään luonnollista lahjakkuutta, järjestävät oppilaitokset armollisesti myös "tutkintoon johtavaa koulutusta". Osaaminen voidaan hankkia myös tätä kautta - ja ei muuta kuin tutkintotilaisuuteen.

No, toki koko prosessi alusta loppuun on hieman monimutkaisempi, mutta näyttötutkintojen perusidea on edellä mainittu. Ideaalimaailmassa myös jokaiselle opintielle lähtijälle tehdään tutkintotilaisuuden järjestävän oppilaitoksen toimesta perinpohjainen henkilökohtaistaminen, jossa nimen omaan tsekataan hänen osaamisen tasonsa ja puutteensa suhteessa tavoitteena olevaan tutkintoon. Tarvitsetko lisäosaamista jossain tutkinnonosassa? Miten se olisi järkevintä hankkia?

Jouhevasti homma toimii myös silloin, kun työnantaja ymmärtää lähteä tanssiin mukaan. Hyviä kokemuksia löytyy esimerkiksi kaupan alalta, jossa työantajayritys on mahdollistanut myynnin ammattitutkinnon suorittamisen työntekijän omia töitä tehden. Tutkintotilaisuudet järjestetään omalla työpaikalla todellisissa työelämän tilanteissa, ja jos jonkinlaista valmistavaa koulutusta tarvitaan, sekin voidaan järjestää omalla työpaikalla oppisopimuspohjalta. Sujuvampaa järjestelmää ammatillisen tutkinnon suorittamiseen työn ohessa on vaikea keksiä.

Työelämän koulutusneuvojien ja luottamusmiesten haasteena on saattaa tieto näyttötutkintojen potentiaalista työnantajien korviin. Yt-lainsäädäntö edellyttää vuosittaisten henkilöstö- ja koulutussuunnitelmien tekemistä. Kun henkilöstökoulutus suunnitellaan ja toteutetaan pykälien mukaan, saa työnantaja koulutuksen myötä tuottavampien työntekijöiden lisäksi myös lisäverohyödyn.

Kaiken kaikkiaan ajat eivät ole aikuiskoulutukselle parhaat mahdolliset. Hallitus leikkaa aikuiskoulutustuesta sievoisen siivun poistamalla siitä valtion kustantaman perusosan ja tekemällä siitä lainamuotoista. Kannattaako leikata juuri siitä tuesta, joka tuo työmarkkinoille kaikkien peräänkuuluttamaa dynaamisuutta? Tällä hetkellä pari tonnia tienaavan duunarin ansiosidonnainen aikuiskoulutustuki on noin 1 200 euroa kuussa. Voin vannoa, että perusosan (705,20 €) vähentäminen tuosta summasta käytännössä lopettaa pieni- ja keskituloisten omaehtoisen kouluttautumisen. Dynaamiset työmarkkinat vaativat mahdollisuuksia sujuvaan alanvaihtoon. Nyt hallituksen toiminnan tulokset uhkaavat olla sataprosenttisen päinvastaiset.

Mutta lopetetaan positiiviseen sävyyn. Jos et ymmärtänyt allekirjoittaneen yritystä avata näyttötutkintojärjestelmää, onneksi toiset ovat tehneet senkin paremmin ja viihdyttävämmin.

Mikko Laakkonen

ROBOTIT VIE MUN TYÖPAIKAN

”Työ ja työpaikat muuttavat luonnettaan radikaalisti seuraavien vuosikymmenten aikana. Robotisaatio, digitalisaatio ja automatisaatio ovat muuttaneet maailmaa niin paljon, että kenenkään ei pian tarvitse tehdä töitä. Suorittavakin työ siirtyy halpatyövoiman maihin, ja ne, jotka töitä tekevät, tekevät työnsä etänä.”

Kuulostaako tutulta? Työmarkkinoiden muutoksista on puhuttu jo aikoja, ja esitetyt tulevaisuudenkuvat vaihtelevat utopioista dystopioihin. On vaikea hahmottaa, kuinka nopeasti ja millä laajuudella uusi teknologia tulee muuttamaan työelämää. Kuka hyötyy, ja kuka häviää?

Uusien teknologioiden vaikutus työelämään on luultavasti pienempi kuin villeimmät skenaariot ennustavat. Muutokset voivat hyvinkin olla positiivisia ja muuttaa työtä ja työmarkkinoita parempaan suuntaan. Työmarkkinoiden polarisaatiokehitys – töiden jakautuminen ”hyviin” ja ”huonoihin” töihin – ei myöskään välttämättä jatku enää nykyisissä määrin.

Kuten nykyinen työmarkkinoiden murros, myös teollinen vallankumous muutti maailman ja työmarkkinat aivan toisenlaiseksi. Silti edelleen suurin osa työikäisistä käy töissä ansaitakseen elantonsa. Erona digitalisaation tuomassa murroksessa on se, että se ei korvaa pelkästään rutiininomaista suorittavaa työtä, kuten teollinen vallankumous. Digitalisaation ja robotisaation myötä myös aivotyötä vaativat rutiininomaiset tehtävät voidaan automatisoida.

On kuitenkin hyvin paljon ihmisten tekemää työtä, joita robotit eivät pysty korvaamaan. Nykyään – ja todennäköisesti vielä pitkälle tulevaisuuteen – robotit pystyvät toteuttamaan ihmisten heille antamia tehtäviä. Robotit eivät siis pysty itse keksimään ongelmaa ja ratkaisua siihen, vaikka ratkaisu ja ongelma olisivatkin ihmiselle hyvin ilmeisiä. Esimerkiksi jätteidenlajittelu tai siivoaminen on robotiikan kannalta hyvin haastavaa, sillä niihin liittyy monimutkaisten ympäristöjen havaitsemista ja niissä toimimista. Samalla tavalla ihmisten välisen vuorovaikuttamisen toistaminen ja imitoiminen on haastavaa koneelle. Ei siis ole lainkaan ilmeistä, että robotit pystyisivät lyhyellä aikavälillä syrjäyttämään ihmistyön.

Korvaamisen sijaan robotit ja automatiikka tulevat todennäköisesti yhä laajemmissa määrin täydentämään ihmisten tekemää työtä. Ihmisten työ taas tulee olemaan robottien ja automaattisten prosessien ohjailu ja suunnittelu. Osa työstä katoaa, mutta erityisesti uusi teknologia synnyttää varmasti paljon uudenlaista työtä, jota nyt ei välttämättä pysty vielä edes kuvittelemaan. Tämä johtuu siitä, että uudenlaiset tuotantoprosessit synnyttävät uusia tuotteita ja palveluita, joiden ympärille syntyy yhä uusia tuotteita ja markkinoita.

Esimerkiksi verkkokauppa nimensä mukaisesti ei olisi mahdollisia ilman Internetiä. Samalla postimyynti on vähentynyt. Uskaltaisin väittää, että verkkokauppa ja Internet kokonaisuudessaan ovat luoneet ja luovat edelleen kuitenkin paljon enemmän uutta työtä kuin mitä postimyynnin vähentyessä on hävinnyt. Samalla tavalla teollisen vallankumouksen ja tuotannon koneellistumisen myötä syntyi paljon uutta työtä, sillä syntyi uudenlaisia tuotteita ja niiden myötä uudenlaiset markkinat, joilla tarvittiin työtä ja työntekijöitä. Työ ja työpanoksen tarve ei siis häviä, vaikka tuotantomenetelmät muuttuisivat.

Avainasemassa muutoksessa on tietysti se, että työvoimaa ohjataan ja koulutetaan uudenlaiseen työhön vanhan työn hävitessä. Tämä edellyttää toimivaa työttömyysturvajärjestelmää sekä kouluttautumisen mahdollistamista ja siihen kannustamista kaikissa ikäryhmissä.

Aino Kalmbach

POHJOLAN PATRIARKAATTI JA VIIKINKILAIVA

Viimeisimmässä Tilastokeskuksen Tieto & Trendit – lehdessä oli artikkeli, joka käsitteli nais- ja miesjohtajien perheellisyyttä. Artikkeli kertoi kuinka perheen ja johtajuuden yhdistäminen on miehille naisia helpompaa. Artikkelissa myös todettiin kuinka suomalaisyritysten ylimmässä johdossa naisten osuus on suhteellisen pieni (ks.http://tietotrendit.stat.fi/mag/article/135/ ). Me kaikki myös tiedämme kuinka naisille Suomessa maksetaan keskimäärin noin 17 prosenttia pienempää palkkaa kuin miehille. Ja vaikka kuinka asiaa on tutkittu ja käännelty, niin aina löytyy selittämätöntä palkkaeroa naisten vahingoksi.

Sipilän hallitus on näyttänyt olevan hieman hitaasti tasa-arvolle lämpenevä kuten konservatiivihallitukselta odottaa saattaakin. Muistamme kuinka hallitusohjelman paljastuttua meiltä tasa-arvoasioista huolta kantavilta tassilta ryystetty kahvi meinasi karata väärään kurkkuun. Hallitus kun ei ollut juurikaan tasa-arvoa esille nostanut ohjelmaansa kirjoittaessaan. Olemme hallituksen muutaman toimintakuukauden aikana olleet todistamassa todellista salamasotkua, jossa on liikuttu tempoillen edestakaisin kuin Särkänniemen Viikinkilaivassa. Naisvaltaiset palvelualat ovat olleet hallituksen kynsissä monessa kohtaa niitä, joille on työnnetty suurinta vastuunkantamista hallituksen määräämien loikkien ottamisesta.

TNS Gallup kysyi viime kuussa PAMin toimeksiannosta suomalaisilta aikuisilta mitä mieltä he ovat väitteestä ”Naisten ja miesten tasa-arvo toteutuu Suomessa kaiken kaikkiaan hyvin”. Kävi ilmi, että erityisesti Keskustan ja Kokoomuksen kannattajat selkeästi muita useammin ajattelivat väitteen kanssa samansuuntaisesti. Myös ammattiryhmissä johtajat, maatalousyrittäjät ja kotiäidit/-isät oltiin muita enemmän sitä mieltä, että sukupuolten välinen tasa-arvo toteutuu meillä kaiken kaikkiaan hyvin.

Kunhan ei nyt tänne Suomeen mitään Pohjolan patriarkaattia ryhdytä perustamaan. No, onneksi STM aloitti ministeri Rehulan johdolla valmistelemaan hallituksen tasa-arvo-ohjelmaa. Toivottavasti tuo ohjelma pysyy tässä Viikinkilaivassa mukana.

Antti Veirto

KENELLE OVET AUKEAVAT?

Kaikkien puolueiden kannattajat ovat aivan erinomaisen tyytyväisiä niiden kauppojen aukioloaikoihin, joissa he useimmiten asioivat. Kaikista suomalaisista 92 prosenttia ovat tyytyväisiä kauppojensa aukioloihin. Kenelle Suomen istuva hallitus on siis aukioloaikoja oikein vapauttamassa, kun ei ainakaan puolueidensa kannattajien enemmistön tai kansalaisten tarpeisiin?

Kovin kaksinen ei ole myöskään eri puolueiden kannattajien innostus siihen, että juhlapyhinä kuten jouluna ja pääsisäisenä, isot tavaratalot ja hypermarketit pitäisivät ovensa auki. Kenelle Suomen istuva hallitus on siis avaamassa isot kaupat juhlapyhinä kun ei ainakaan puolueidensa kannattajien enemmistön tai kansalaisten tarpeisiin?

Myöskin ammattiryhmittäin tarkasteltuna näyttää tyytyväisyys kauppojen aukioloaikoihin olevan kaikilla korkealla tasolla. Tosin opiskelijat jostain syystä hieman poikkeavat muiden ammattiryhmien rintamasta.

Hallitus on perustellut aukiolojen vapauttamista esimerkiksi sillä, että näin kaupat pystyvät paremmin kilpailemaan verkkokaupan 24 tunnin palveluita vastaan. Kuitenkin päivittäistavaroiden ostamiseen verkkokauppaa käyttää vain 8 prosenttia suomalaisista. Yleisin syy sille, että ei käytä verkkokauppaa päivittäistavaroiden ostamiseen on se, että haluaa asioida kaupassa itse.

Hallituksen korvat ovat auki lähinnä elinkeinoelämän äänille. Tiedetään, että kauppakamarit ovat olleet asian suhteen aktiivisia. Kansan tarpeiden pohjalta he eivät toimi. Elinkeinoelämä ja hallitus lienen olettavat, että tarjonta synnyttää tarpeet. Näin meitä ohjaillaan asiakkaina.

Antti Veirto

KUPLIIKO?

Hei vaan kaikille, ja tervehdys täältä ay-kuplasta. Nyt kuplii. Mites teidän kuplissa? Jos seuraa verkkokeskusteluita, niin monella kuplii ja jossain tosi pahastikin.

Sosiaalinen media ja netti tarjoavat jokaiselle meille mahdollisuuden olla oman elämänsä tähtireporttereita ja (saanko tämän sanoa?) Göbbelsejä. Jokainen voi teoriassa luoda sen viraalin ilmiön, joka nopeasti liikuttaa tuhansia sosiaalisen median seuraajia. Arvostan toki ihmisten kekseliäisyyttä enkä voisi viedä arvoa keneltäkään vloggarilta tai bloggarilta. Kuitenkin näin 80-luvun permamentit muistavana sanon, että silloin tuskin olisi kukaan osannut kuvitella, että turhanpäiväisellä hölötyksellä jonain päivänä saattaisi ansaita elantonsa.

Palataan (saanko tämän sanoa?) Göbbelsiin. Hän oli natsien propagandaministeri eli nykykielelle käännettynä viestintäjohtaja. Natsithan kokivat ay-liikkeen vastustajakseen niin kuin kaikki muutkin, jotka olivat heidän kanssaan eri mieltä tai muutoin vääränlaisia. Göbbels järjesti natsipuolueen toimesta vappuna vuonna 1933 ”kansallisen työn päivän”. Göbbels organisoi suuren kokoontumisen, johon saapui runsain mitoin työväkeä vapaaehtoisesti sekä pakotetusti. Kokoontumista seuraavana päivänä natsipuolueen sotilaat valtasivat ay-liikkeen toimistot ja pidättivät siellä kaikki virkailijat. Ay-liikkeen jäsenet liitettiin automaattisesti natsien oman työläisjärjestön (DAF) jäseniksi. Göbbels iski parilla propagandamanööverillä Saksan vapaan ay-liikkeen polvilleen ja raivasi tilaa edustamalleen totalitarismille. Ei ollut nettiä ja sosiaalista mediaa, mutta oli ihmisiä, jotka kyselemättä seurasivat. Se oli natsikupla.

Ay-liikettä mollataan ajoittain hyvinkin rankasti. Jotenkin niitä mollauksia on vaikea saada mitenkään järkevään perspektiiviin. Joutuu miettimään, että kuinka oikeistolaisia ja uusliberaaleja tai siis ”uusuusliberaaleja” ajatuksia niiden takana on. Uusliberalisti Milton Friedman muistaakseni kirjoitti aikanaan, että hän ymmärtää ammattiyhdistyksen tarjoavan jäsenilleen hyödyllisiä palveluita kuten neuvontaa ongelmatilanteissa ja edustamista neuvotteluissa sekä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Vapauden ystävänä Friedman arvosti myös järjestäytymisen vapautta (vaikka olikin hieman ristiriitaisesti diktaattori Pinochetin talouspoliittinen neuvonantaja). Harvoin noin sivistyneesti kuulee enää kenenkään Suomessa ay-liikkeen ulkopuolella ammattiyhdistyksestä sanovan.

Yhteiskuntasopimuksen ympärillä on käytetty retoriikka, jolla vedotaan siihen suomalaiseen identiteettiin, joka syntyi 1939 - 1945 käytyjen sotien myötä. Joku poliitikko hallituspuolueista on tainnut esimerkiksi sanoa, että ”kaveria ei jätetä” pitäessään kädessään sitä yhteistä hiiltä, johon odottaa jokaisen puhaltavan. Ja todellakin yhteiskuntasopimusajattelun takaa paljastuu sodassa todettu realiteetti. Eturintamassa olivat sodassakin tavallisen kansan eli työläisten ja pientilallisten pojat. Eliitti seurasi tapahtumia turvallisen välimatkan päästä ja huolehti retorisesti ”yhteisen taakan”- mielikuvan synnyttämisestä. Niin se menee. Tarkastelehan vain ympäristöäsi ja koita löytää eliitin edustajia yhteisen taakan kantajista.

Antti Veirto

KAIKKI TÖIHIN – MUTTA MILLÄ KEINOILLA?

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen VATT:n työvoiman tarpeiden ennakointitutkimuksen mukaan tulevina vuosina oppilaitoksista valmistuvat nuoret eivät riitä täyttämään kaikkia avautuvia työpaikkoja. VATT:n mukaan edessä on keskimäärin 16 000 työntekijän vuosittainen vaje aina ensi vuosikymmen loppuun, vaikka valmistuneiden opiskelijoiden työllistymisprosentti arvioitaisiin erittäin ruusuisesti noin 90 prosenttiin.

Vaje ei sinänsä ole mikään yllätys. Siihen, miten se täytetään, on ainakin kahta koulukuntaa. Toinen, tällä hetkellä enemmän niskan päällä oleva koulukunta, painottaa erityisesti työttömien piiskaamista töihin ja työperäisen maahanmuuton kasvattamista: heikennetään työttömyysturvaa sekä poistetaan työperäisen maahanmuuton tarveharkinta ja byrokraattinen työehtojen ennakkovalvonta. Ajatuksena on, että kun työtön vain tarpeeksi yrittää ja tinkii omissa vaatimuksissaan, niin kyllä hän työllistyy.

Toinen koulukunta, johon yleensä lukeutuu myös suomalainen ay-liike, lähtee koulutus- ja tukinäkökulmasta. Sen sijaan, että piiska viuhuu ja työttömän pitäisi työskennellä elämiseen riittämättömällä palkalla, tulee työtöntä tukea esimerkiksi omaamisen ylläpidossa ja uudistamisessa, jolloin hänestä tulee myös tuottavampi työntekijä.

Emme halua jättää kymmeniä tuhansia ”rakennetyöttömyyteen” tuomittuja oman onnensa nojaan. Yleensä ajatellaan, että rakennetyöttömyys ei alene taloudellisten suhdanteiden paranemisen myötä, vaan vaatii muita toimia, kuten työvoimapoliittista koulutusta ja realistisia mahdollisuuksia siirtyä työn perässä uudelle paikkakunnalle. Ajatus, että rakennetyöttömyys saataisiin ratkaistua vain alentamalla palkkoja, on asioiden yksinkertaistamista. Yritys ei halua palkata edes alehintaan henkilöä, jonka osaaminen on täysin vanhentunutta tai olematonta, kuten esim. pitkäaikaistyöttömillä usein on.

Sen sijaan että työmarkkinoita heikennetään rakenteellisesti, pitää panostaa siihen, että aiemmin epäkurantista työvoimasta tulee jälleen kuranttia. Se voi aluksi hieman maksaa, mutta on pidemmän päälle järkevin ratkaisu. Näin Suomi menestyy työllä eikä halpatyöllä, mikä on tosiasiassa esimerkiksi Saksan ns. menetyksen taustalla. EU/ETA-alueen ulkopuolisen työvoiman rekrytointiin tulisi olla mahdollisuus, kun tarve on todellinen ja työehdot on asiallisesti etukäteen valvotut.

Meillä on työvoimareserviä, josta ammentaa, jos pelaamme korttimme oikein. Sellaisen työvoiman, jolla ei oikeasti ole realistisia mahdollisuuksia työllistyä, piiskaaminen epätoivoiseen työnhakuun on lähinnä huono-osaisten kiusaamisesta. Julkisen vallan tulisi tukea työvoiman kysyntää suhdannekuopassa ja ”rakennetyöttömiä” siirtymään aidosti takaisin työmarkkinoille – erityisesti osaamisen uudistamisella ja kehittämisellä.

Mikko Laakkonen

YHTEISKUNTASOPIMUKSESTA JA MUITA MÄTÄKUUN JUTTUJA

Kyökkifilosofiset mietelmäni jatkuvat yhteiskuntasopimuksen tavoittelun innoittamana. Näille mietelmille on mitä otollisin ajankohta vuodesta. Onhan nyt mätäkuu.

Ranskalainen valistusajan ajattelija Rousseau kirjoitti vuonna 1762 teoksen Yhteiskuntasopimuksesta. Se lämmitti hänen aikalaisiaan. Erityisesti Genevessä, missä se hävitettiin roviolla. Kirja on kuitenkin myöhemmin ollut innoittajana historian eri vaiheissa. Kirjan sisältöä on hyödynnetty monien kuvainkaatajien toimesta. Ja muutostahan Suomeenkin ajetaan yhteiskuntasopimuksella.

Tulkitsemalla Rousseaun yhteiskuntasopimuksen sisältöä keppihevosohjastajan tavoin, sanon hänen nähneen, että kaikkien osapuolien tulee luopua sopimuksen synnyttämiseksi asemistaan. Kaikki antautuvat yhteistahdolle ja nousevat poteroistaan. Suomessa tosin on käynyt selväksi, että osalta uhkaillaan myönnytyksiä ja osalta niitä anellaan housunpolvet riekaleina.

Ei kuulosta reilulta. Epäreiluille sopimuksille yksi luonteenomainen piirre on se, että toinen osapuoli käyttää mahdollisesti omaamaansa taloudellista valtaa toisen taivutteluun. Toinen osapuoli voidaan ostaa, mutta toisaalta myös taloudellisella vallalla painostaa sopimukseen. Myönnän toki, että sopimus on aina ilmaus yhteisymmärryksestä. Se ei kuitenkaan takaa, että sopimus olisi reilu. Itse asiassa Suomen hallituksen taktiikka muistuttaa minua niistä riskeistä, joita pahimmissa tapauksissa hallituksen peräänkuuluttamassa työpaikkakohtaisessa sopimisessa voi vastaan tulla. Toisella osapuolella on taloudellista valtaa, jota käyttämällä hän voi taivutella toisen osapuolen luopumaan oikeuksistaan ja asemistaan.

Osa niistä, jotka ovat saaneet neuvoteltua itselleen reiluimmat johtajasopimukset ja eläke-edut ovat viimeaikoina suunnanneet Portugaliin. Ehkä myös portviinin, mutta varmasti ginin perässä. Nimittäin tulonjakoa kuvaava Ginikerroin kertoo, että tulot jakautuvat Portugalissa Suomea merkittävästi epätasaisemmin. Rikkaat eläkeläiset ajattelevat karistaa Suomen lumihiutaleet takin liepeistään ja sujahtaa veroilta turvaan tulonjaoltaan säälimättömämpään Portugaliin.

Muistutan nyt kuitenkin kaikkia Portugaliin lähteneitä miljonäärejä, että European Social Surveyn mukaan suomalaisista 92 prosenttia tuntee olonsa turvalliseksi kävellessä yksin illalla asuinalueellaan. Portugalissa 76 prosenttia. Kyllähän meille on rakennettu yhteiskuntaa ihan tarkoituksellisesti ja niin, että kaikilla olisi ainakin kohtuullisen hyvä olla. Siihen tarvitaan niitä veroja. Verotus ei yleisesti ottaen ole niin rajua, että se tekisi rikkaasta köyhän tai tulonjaon kautta rikkaan rahoilla köyhästä rikkaan. Valitettavasti näiden eläkemiljonäärien joukkopako osoittaa vain karulla tavalla tutkimustulokset todeksi siitä, että ihminen vaurastuessaan alkaa kuvitella yhä enenevässä määrin ansainneensa asemansa yksiselitteisesti omalla erinomaisuudellaan ja irrallaan ympäristöstään. Solidaarisuus korvautuu epäkiitollisuudella ja ylimielisyydellä sekä myötätunnon puutteella.

Jos yhteiskuntasopimusta halutaan, niin pitää pyrkiä reiluuteen. Jos ei pyritä reiluuteen, niin ei puhuta yhteiskuntasopimuksesta.

Antti Veirto

INTERGALAKTISET TYÖLLISYYDENHOITOMENETELMÄT

Mökkeilykausi menossa. Itikat inisevät, marjat kypsyvät ja yhteiskuntasopimus muhii suomalaisen yhteiskunnan kivisessä pellossa. Kokoomuksen kansanedustaja Juhana Vartiainen avaa ilmatiiviin avaruuspukunsa ja kertoo tuoreimmassa Suomen Kuvalehdessä (SK27), kuinka hän arvioi työttömyyttä rakettitieteellisin ekonometrisin menetelmin. En nyt kyllä vaikuttunut. Isäni toi minulle 70-luvulla matkoiltaan tuliaisina mustekynän, joka oli kuulemma samanlainen kuin kosmonauteilla. Ei se kestänyt arkikäyttöä. Olen myös joskus maistanut astronauttien käyttämää kuivaruokaa. Luoja paratkoon, että se muuten tarttui kurkkuun!

Konkreettisempi Vartiainen on kun kertoo, rakettitieteellisten menetelmien esittelyn sijaan, että hänen näkemyksensä mukaan Suomessa on kiristettävä työn vastaanottovelvoitteita, lyhennettävä työttömyysturvan kestoa ja jarrutettava ammattiliittojen palkkavaateita. Hänen mukaansa näitä työmarkkinareformeja tarvitaan, mikäli työttömyyttä oikeasti halutaan alentaa.

Vartiaisen tavoin ajattelevat kaipaavat uudistuksia työttömyysturvaan, koska näkevät ylipäätänsä sosiaaliturvan tuottavan niin sanottua moraalikatoa. Moraalikato syntyy tämän ajattelun mukaan kun työttömyyden kohdalla taloudellisista riskeistä osa on katettu työttömyysvakuutuksella eli ennen muuta ansiosidonnaisella työttömyysturvalla. Moraalikato johtaa siihen, että työntekijät eivät riittävällä tarmolla välttele riskejä eli työttömyyttä ja ennen muuta pitkittyvää työttömyyttä. Moraalikato liitetään vakuutuksiin, eli kun olet vakuutuksella kattanut osan taloudellisista tappioistasi, et ole kiinnostunut välttämään vahinkoja. Halutessaan voi nähdä Kreikan nykyisessä kriisissä moraalikatoa useilla osapuolilla eli lainarahaa helleeneille syytäneillä pankeilla ja helleeneillä itsellään. Tieto siitä, että joku pelastaa saa käyttäytymään holtittomasti. Toisaalta, autovakuutus ei saa meitä törmäilemään vastuuttomasti liikenteessä, vaan rohkaisee meitä ajamaan. Ajamisen järjestämiseen tarvitaan kuitenkin hyvää sääntelyä eli liikennesäännöt. No, nyt taas harhauduin tarinoissani. Syynä täytyy olla Suomen suven helle. Hah..nyt olin jo ironinen.

Tiedetään, että riskien ottaminen esimerkiksi työpaikkoja vaihtamalla on hyvin suotavaa talouden dynamiikan ja luovan tuhon ylläpitämiseksi (vrt. autolla ajaminen). Riittävä työttömyysturva ei sido työntekijöitä jähmeästi paikoilleen ”pelaamaan varman päälle” vaan rohkaisee katsomaan ruohikon vihreyttä aidankin takana. Oleellista varmaan olisikin kannustaa ihmisiä liikkumaan työhön sekä työstä että työttömyydestä, ottamaan riskejä. Riskien ottamista helpottaa myös se, että työttömyysturvan lisäksi on olemassa jotkin yhteisesti sovitut pelisäännöt eli työlainsäädäntö ja työehtosopimukset.

Monet asiantuntijat ja muut päivystävät tietäjät ovat huomauttaneet kuinka paradoksaalisesti Suomessa samanaikaisesti työttömyyden lisääntymisen kanssa avoimien työpaikkojen määrä on lisääntynyt. Kuluvalla vuosikymmenellä näin jossain määrin näyttää tapahtuneen. Luonnollisempaa olisi, että avoimien paikkojen määrän kasvaessa työttömyys alenee. Kun työttömyys ei alene avoimien paikkojen lisääntyessä, katsotaan työttömyys, tai ennen muuta sen liikkumaton osa, rakenteelliseksi. Ongelmat työttömien osaamisessa tai jähmeässä liikkumisessa työn perässä ovat syitä, joilla rakenteellista työttömyyttä on ainakin selitetty. Työ- ja elinkeinoministeriö on arvioinut vuonna 2013 rakennetyöttömyyden osuudeksi työvoimasta 6,1 prosenttia. Rakenteelliseen työttömyyteen liittyen Tilastokeskus arvioi, että esimerkiksi vuonna 2012 peräti neljällä työttömällä viidestä oli taustalla jokin työllistymistä heikentävä rakenteellinen tekijä (ikä yli 55v., ei perusasteen jälkeistä koulutusta, toistuvat työttömyysjaksot, ei työllinen useaan vuoteen, työkokemus katoavalta toimialalta, asuu taantuvalla alueella).

En voi olla väittämättä, että avoimeksi tulevien työsuhteiden laadulla on myös merkitystä siinä kuinka työvoima liikkuu kohti avoimia työpaikkoja. Olen niin vanhanaikainen, että uskon sosiaalipolitiikan ja ennen muuta sosiaaliturvan tehtäväksi suojella työntekijöitä epäedullisilta työn teettämisen muodoilta ja tavoilta. Tätä asetelmaa nyt halutaan purkaa, kun työntekijöiden suojelu on muuttumassa hyvää vauhtia toissijaiseksi yrityksien tarpeiden tyydyttämiseen nähden. Niin kauan kuin esimerkiksi nollatyösopimukset ovat laillisia, kohtuuttomien työn teettämisen muotojen annetaan ruokkia rakenteellista työttömyyttä. Totta kai joidenkin yrittäjien tai ainakin heidän edunvalvojiensa silmissä niin nollatyösopimukset, pitemmät koeajat, löyhemmät irtisanomisperusteet, paikallinen sopiminen olisivat sitä parasta työelämää nykysuomessa. Jo nyt nollatyösopimuksilla työskentelevistä isoin osuus on 1-10 hengen yrityksien palkkalistoilla.

Fakta on, että avoimena olevat vakituiset kokoaikaiset ja pitkäaikaiset määräaikaisuudet täyttyvät nopeammin kuin osa-aikaiset ja lyhyet työsuhteet. Siis tahdon sanoa, että rakenteellista työttömyyttä osaltaan kasvattaa tarjolla olevien työsuhteiden laatu. Jos yksinomaan tuijotetaan avoimien työpaikkojen määriä, niin tämä laatuelementti unohtuu täysin. Yhtälailla kun työvoimahallinnon asiakkaita eli työttömiä nykyään segmentoidaan työllistymispotentiaalin ja palvelutarpeen mukaan, pitäisi avoimemmin tiedottaa siitä miten avoimet työpaikat jakautuvat niiden laadun (tuntimäärän, palkkausmuodon, työsuhteen keston yms.) perusteella. Rakenteellisen työttömyyden synnyn tarkastelulle tulisi yksi elementti lisää.

Tehän tiedätte kuinka vuoristokiipeilijät akklimoituvat eli totuttautuvat ohenevaan ilmaan ennen varsinaista nousua vuorensa huipulle. Näin heidän elimistö saa paremmat selviytymismahdollisuudet uusissa olosuhteissa. Jos työttömyysturvaan tehtäisiin muutoksia, niin lähinnä voisi olla kysymys keston rajaamisen sijaan porrastuksesta. Kasattaisiin enemmän panoksia alkuvaiheeseen. Irtisanomista seurannut työttömyys on lähes poikkeuksetta itsessään iso shokki, jos siihen lisättään merkittävä oman talouden romahdus niin vaaditaan pikaista sopeutumista ”ohenevaan ilmanalaan”. Oma ja mahdollisesti koko perheen talous pitää miettiä uusiksi. No, onneksi ovat irtisanomisajat, joiden puitteissa järjestelyitä voi tehdä, mutta sinä päivänä kun herää työttömänä ilma on ohuempaa. Todellinen sopeutuminen ja selviytyminen alkavat siitä hetkestä. Työttömällä tulisi heti alkuvaiheessa tulla olla maksimaalinen mahdollisuus keskittyä työn hakemiseen, sillä työttömyyden alkuvaihe on otollisinta aikaa työn löytymiseen. Alkuvaiheen korkea työttömyysetuus voisi rohkaista myös liikkuvuuteen ja riskin ottoon työpaikan ja asuinpaikkakunnan vaihtamisen suhteen. Voisiko ansiosidonnaisessa olla välileirejä eli porrastuksia tai porrastus, joiden jälkeen turvantaso laskisi? Voisiko porrastusten ajoitukset sitoa esimerkiksi osoitettuun aktiivisuuteen työnhaussa? Ansiosidonnaisen kokonaiskeston leikkaamisessa ei ole pääsääntönä järkeä, mutta 500 pv:n sisällä voisi mahdollisesti olla nykyistä enemmän kannustavia etuustasoja.

Työttömyysturvan leikkaaminen ei mielestäni pureudu ratkaisevasti rakenteelliseen työttömyyteen. Jos hyväksyisi ajatuksen, että ansiosidonnainen työttömyysturva merkittävässä määrin aiheuttaa moraalikatoa niin voisi etuuden leikkaamisen ehkäistä rakenteellisen työttömyyden syntyä. Tutkimukset kuitenkin kertovat, että ansiosidonnaisen työttömyysturvan passivoiva vaikutus on häviävän pieni. Joten ratkaisut pitää hakea jostain muualta.

Minun mielestä työvoima- ja elinkeinohallinnolla on kaikki välineet työttömien asiakkaiden sitouttamiseen. Allekirjoitettava työnhakusuunnitelma pitää sisällä asiat joihin työnhakija sitoutuu ja lunastaa sitä noudattamalla työttömyysturvansa ilman katkoksia. Rakenteellisen työttömyyden syntymiseen voi yhteiskunta vaikuttaa seuraavilla keinoilla: velvoittamalla työnantajat huolehtimaan työntekijöidensä osaamisesta, huolehtimalla aikuiskoulutuksen saatavuudesta ja tukemisesta, ei tue taantuvia aloja luovaa tuhoa jarruttamalla esimerkiksi yrittäjien perintöveroja pienentämällä tai rapauttamalla yleissitovia työehtosopimuksia, huolehtimalla koulutuksen tasa-arvosta, huolehtimalla työikäisen väestön terveydestä esimerkiksi satsaamalla ennaltaehkäisevän kuntoutuksen resursseihin, ryhtymällä kaikin kuviteltavissa olevin keinoin taisteluun työelämän ikärasismia vastaan, lopettamalla sellaiset perhe-etuudet, jotka rohkaisevat siirtymään useiksi vuoksiksi työelämän ulkopuolelle, huolehtimalla, että kasvavilla alueilla on kohtuuhintaista asuntotuotantoa ja ettei vuokra-asuntokäyttöön sopivaa asuntokantaa ole tyhjillään (l. verotuskepillä kannustaa asunnon omistajia saattamaan asunnot markkinoille), palauttamalla muuttoavustukset, palauttamalla paikkakuntakalleusluokituksen. Nämä ovat raitisilmasuodattamia, ei taloustieteilijöiden Kalman suodattimia, jolla rakenteellista työttömyyttä poistetaan oikeasti, eikä heikoimpien asemaa entisestään heikentämällä.

Antti Veirto

MATEMAATTISET POJAT, SOSIAALISET TYTÖT

Miesten ja naisten eriytyminen eri tehtäviin ja sukupuolten epätasapaino johto- ja esimiestehtävissä työelämässä on merkittävä selittäjä sukupuolten väliselle palkkojen epätasa-arvolle. Tämä tuskin tulee kenellekään uutena tietona. Vähemmän kuitenkin puhutaan siitä, miten eriytyminen eri ammatteihin ja kokonaan eri toimialoille vaikuttaa sukupuolten välisten palkkojen erilaisuuteen ja erityisesti siitä, mihin tämä ero juontaa juurensa.

Tasa-ammateissa työskentelevien osuus kaikista palkansaajista on noin 13,5 prosenttia, eikä määrä ole muuttunut kymmenessä vuodessa juurikaan. Tämä siis tarkoittaa, että suurin osa miehistä ja naisista työskentelee työpaikassa, jossa palkansaajien enemmistö on oman sukupuolen edustajia. Tämä ilmenee mm. Sosiaali- ja terveysministeriön samapalkkaisuusohjelman kokonaisarvioinnista 2010—2014. Alojen väliset palkkaerot laajentuvat sukupuolten välisiksi palkkaeroiksi kun miehet ja naiset työskentelevät keskimäärin eri aloilla. Tasaisempi eri sukupuolten edustus eri aloilla – siis esimerkiksi enemmän miehiä sairaanhoitajina ja naisia insinööreinä – tasaisi myös tulonjakoa.

Keskeisin syy sukupuolten ali- ja yliedustukseen tietyissä ammattiryhmissä johtuu pitkälti siitä, että eri sukupuolet hakeutuvat eri ammatteihin. Miehet kouluttautuvat edelleen tekniikan ja liikenteen aloille ja naiset sosiaali-, terveys ja liikunta-aloille. Nämä valinnat taas ovat pitkän prosessin tulos, ja muotoutuvat pitkälti kasvatuksen ja aiemman koulutuksen myötä. Ammatinvalintaan ja omien kiinnostuksenkohteiden muotoutumiseen vaikuttaa vahvasti omat ja ympäröivän kulttuurin käsitykset naisten ja miesten töistä, eli se, että jotkin ammatit koetaan sopivammiksi naisille ja toiset miehille.

Tähän taas vaikuttaa vahvasti omat ja ympäröivän kulttuurin näkemykset naisten ja miesten kyvykkyydestä ja taidoista. Käsitys siitä, että naisilla on paremmat sosiaaliset kyvyt ja miehet ovat lahjakkaampia matematiikassa ja koneiden kanssa, ohjaa tietoisesti ja tiedostamatta ammatinvalintaa ja kouluttautumispäätöksiä. Sosiaaliset alat nähdään sopivampina naisille, ja tekniset alat miehille. Tämän myötä pojat kiinnostuvat teknisistä aloista ja tytöt sosiaalialoista. On kuitenkin epäselvää, eroavatko tytöt ja pojat luonnostaan esimerkiksi matemaattisessa lahjakkuudessa vai ovatko erot ympäröivän kulttuurin tuottamia. Siis kun lapset oppivat ajattelemaan, että pojat vaan ovat parempia matematiikassa, pojat usein myös suoriutuvat matematiikassa paremmin ja ovat kiinnostuneempia matematiikasta.

Jos matemaattinen lahjakkuus olisi synnynnäisesti ominaista pojille, poikien pitäisi pärjätä tyttöjä paremmin kaikissa maissa. Näin ei kuitenkaan ole. Tytöt pärjäävät matematiikassa nykyään varsin hyvin poikiin verrattuna, joissakin maissa jopa paremmin. Vastaavasti tyttöjen mahdolliset paremmat sosiaaliset taidot lienevät enimmäkseen erilaisen kasvatuksen ja kulttuurin vaikutuksen tulos, eikä ole mitään ”synnynnäistä” syytä, miksei poika voisi pärjätä sosiaalisia taitoja vaativalla alalla yhtä hyvin tai paremmin.

Mitä väliä on sillä, ovatko erot taidoissa ja kyvyissä synnynnäisiä vai opittuja? Mikäli näiden taitojen epätasainen jakautuminen eri sukupuolille on seurausta ympäristön vaikutuksesta, kulttuurin ja ajattelutapojen muutos voi ne myös muuttaa. Sukupuolten tasainen edustus ei ole tärkeää pelkästään tulonjaon kannalta, vaan myös tehokkuuden kannalta. Yhteiskunta hyötyisi siitä, että eri toimialat voisivat hyödyntää henkilöiden lahjakkuutta sukupuolesta riippumatta. Asenteiden muutoksessa riittää haastetta kaikilla asteilla, niin kasvatuksessa, koulussa kuin työelämässäkin. Jokaista tulisi kannustaa valitsemaan itselleen sopivin ala, oli se sitten yhteiskunnan sukupuolinormien mukainen tai ei.

Aino Kalmbach

NISKAN PÄÄLLÄ VAI NISKALENKISSÄ?

Perinteiseen tapaan en tälläkään kertaa ajatellut kirjoittaa koulutuspolitiikasta, vaan näin työllisyys- ja kasvusopimuksen lisävuoden kunniaksi palaan toiseen suosikkiaiheeseeni (joka tunnetusti herättää innostusta jokaisessa): Suomen työmarkkinapoliittiseen dynamiikkaan. Kuka on työmarkkinoilla niskan päällä? Mikä on ay-liikkeen tulevaisuus?

En usko olevani aivan yksin, jos väitän työnantajien saavuttaneen melko vahvan aseman suhteessa palkansaajiin. Ajan henki on sellainen, että työnantajien viesti äärimaltillisista palkankorotuksista ja sopeutuksen nimissä tehtävistä leikkauksista ovat saavuttaneet laajempaa yhteiskunnallista kaikupohjaa. Esimerkiksi Suomen Kuvalehden uusimman numeron (24/2015) gallupin mukaan 70 prosenttia kansalaisista hyväksyy hallituksen suunnittelemat leikkaukset, vaikka yhtä suuren osuuden mielestä ”ne eivät kohtele kaikkia suomalaisia oikeudenmukaisesti” ja ”suosivat niitä, joilla menee jo ennestään hyvin”.

Onkin mielenkiintoista katsoa muutamaa indikaattoria, joista voidaan tehdä päätelmiä viime aikojen työmarkkinadynamiikasta.

Ensinkin työttömyys. Hallitsevan talousteorian mukaan työttömyyden ei saa antaa painua alle ”luonnollisen työttömyyden” rajan, koska tällöin palkansaajien neuvotteluaseman vahvuus johtaa inflaatiota kiihdyttävän korkeisiin palkankorotuksiin. Suomessa tämän rajan katsotaan heiluvan tuolla about 6-7 prosentissa. Työttömyyttä ei siis edes haluta laskea tuon rajan alle ellei sitten lasketa itse luonnollisen työttömyyden rajaa, mikä taas tapahtuu heikentämällä rakenteellisesti palkansaajien asemaa esim. palkkoja alentamalla ja työn tarjontaa lisäämällä.

Sanomattakin on selvää, että tästä teoreettisesta lähtökohdasta ay-liike ajautuu aika pahaan välikäteen. Otammeko työttömyyden ja heikennykset? Kokonaan toinen keskustelu on tietenkin se, tulisiko koko tämä teoreettinen lähtökohta – joka on kaikkea muuta kuin ongelmaton – itse asiassa hylätä? Olemmeko kuin nyrkkeilykehän ottelija, joka on määrätty seisomaan paikallaan, kun taas vastustaja tanssii kehässä mielensä mukaan?

Yhtenä työmarkkinapoliittisena indikaattorina toimii myös järjestäytymisaste. Korkea järjestäytymisaste kertoo vahvasta ay-liikkeestä. Kyseinen luku on TEM:n mukaan pyörinyt noin reilussa 70 prosentissa viimeiset 10 vuotta. Kansainvälisesti vertailtuna järjestäytyminen on edelleen Suomessa korkealla tolalla. Voidaan hyvällä syyllä olettaa, että ilman palkansaajien suurta joukkovoimaa tuskin yhtään mitään yhteiskunnallisesti merkittävää päätettäisiin Suomessa kaksi- tai kolmikantaisesti. Korkeasta järjestäytymisasteesta kannattaa siis pitää kiinni. Ilman sitä emme ole mitään.

Kolmas mielenkiintoinen indikaattori on funktionaalinen tulonjako, josta kuulin juuri Palkansaajien tutkimuslaitoksen Pekka Sauramon herättävän luennon. Funktionaalisella tulonjaolla tarkoitetaan pottia, jonka palkansaajat saavat palkkioina tuotannosta syntyvistä tuloista. Loput menevät omistajille voittoina. Vaikka lukuun toki vaikuttavat monet tekijät, voidaan tilastoista nähdä, että palkansaajien osuus tuloista on laskenut merkittävästi sitten 90-luvun alun. Vuosituhannen viimeisenä vuosikymmenenä lasku oli erittäin jyrkkää. 2000-luvun alussa suhde polki pitkälti paikallaan. Uusimman talouskriisin myötä palkkojen suhteellinen osuus taas kasvoi hieman, kun yritykset onneksi pidättäytyivät suurista irtisanomisista, mistä pisteet heille.

Funktionaalinen tulonjaon kehitys kertoo omaa tarinaansa työnantajien ja työntekijöiden dynamiikasta. 1990-luvun alun lamassa palkansaajat olivat valmiita joustamaan palkkavaatimuksissa. Työllisyys- ja kasvusopimus kertoo samasta tässä hetkessä. Vastaan on siis tultu. Kellään, joka uskoo palkkamaltin johtavan työllisyyden kasvuun, ei pitäisi olla valittamista.

Taannoisessa PAMin liittokokouksessa puhuttiin ”työnantajahegemonian murtamisesta”. Sitkeästi korkea työttömyys ja funktionaalinen tulonjako tuntuisivat puhuvan tällaisen hegemonian olemassaolon puolesta. Järjestäytymisaste pitää ay-liikettä vahvana, mutta sen ei soisi enää ainakaan laskevan. Liiton aktiiveilta eivät työt ole loppumassa.

Mikko Laakkonen

MENESTYS EI OLE OMAA ANSIOTA

Monesti tavataan ajatella, että menestys on hyveellisyyden kruunu. Näin ei ole, vaikka yhä useampi niin tuntuu nykyään niin kuvittelevan. Edesmennyt Harwardin yliopiston poliittisen filosofian professori John Rawls on muistuttanut, että kukaan ei ansaitse suurempia luontaisia lahjojaan tai edullisimpia lähtökohtia yhteiskunnassa. Jos olet onnekkaasti saanut synnyinlahjoja johonkin erityiseen älä vain kuvittele, että nimenomaan sinä olisit ne muita enemmän ansainnut. Ei myöskään se, että on syntynyt äveriääseen sukuun ole kenenkään ansiota. Ei se tee ketään ansiokkaammaksi.

Kuvitellaan diplomi-insinööri, joka on yrittäjäksi ryhtymällä menestynyt ja tehnyt miljoonien omaisuuden itselleen. Jos kyseinen diplomi-insinööri olisi syntynyt Borneon sademetsässä piilossa elävään heimoon, ei hän olisi tehnyt miljooniaan ja esimerkiksi kännykkälaturin keksiminen ansalangan sijaan olisi ollut tyhjäntoimittamista. Menestys perustuu onneen. Menestys perustuu ympäristöön. Ei siihen, että olisi jotenkin hyvempi kuin muut.

Joku varmasti kiirehtii ajattelemaan, että kyllähän menestys perustuu myös kovaan työhön. Varmasti silläkin saattaa olla merkitystä, mutta oleellista on, ettei kuvittele siitä seurannutta menestystä liioin omana ansionaan. Harwardin yliopiston professori Michael J. Sandel toteaa, että poliitikkojen hokema ”ne jotka tekevät kovasti töitä ja noudattavat pelisääntöjä ansaitsevat päästä eteenpäin” on kyseenalainen. Sandel näkee, että mitä enemmän me pidämme menestystä omana ansionamme, sitä vähemmän tunnemme vastuuta niistä, jotka jäävät jälkeen. Mitä vahvemmin yritysmaailma menestyjineen määrittää politiikan sisältöä, sitä enemmän yhteiskunta menettää solidaarisuuttaan heikompia kohtaan.

Kun yritysmaailman edustajat ryhtyvät suoraan tai poliittisten puolueiden kautta vaikuttamaan politiikan sisältöön olemme vaarallisilla vesillä. Kansantaloustieteilijä Pirkko Lammi on aikoinaan todennut, että huono moraali on katsottu kuuluvaksi liike-elämään ja se on ikään kuin hyväksytty osaksi markkinataloutta. Yritysjohtajat voivat todeta tekevänsä kauppaa ja maailman parantaminen ei siihen kuulu. Niinpä yritysmaailman sotkeutuessa yhä vahvemmin politiikkaan olemme tilanteessa, jossa sekä liike-elämä ja talous että politiikka ovat vailla moraalia. Valtio katsotaan yritykseksi ja sitä johdetaan liike-elämän opein vailla moraalin taakkaa. Niinkö se menee?

Antti Veirto

NUORTEN TYÖTTÖMYYSASTE VOI VIEDÄ AJATUKSET HARHAAN

Minun pitää välillä nipistää itseäni, että tämän muistaisin. Eli jos minulle sanotaan, että nuorten työttömyysaste Suomessa oli maaliskuussa 27,7 prosenttia, niin muistan sen kertovan vain tilanteen työvoiman osalta. Se ei siis kerro, että 15-24-vuotiaiden ikäluokasta olisi lähes kolmannes työttömänä.

Sen jälkeen raavin kaikesta tästä pohdinnasta harmaantuvaa partaani ja muistelen, että Suomessa oli maaliskuussa 647 000 ikäluokkaan 15-24-kuuluvaa nuorta. Työvoimaan, eli työllisten ja työttömien summaan, kuului 321 000 nuorta. Sen lisäksi tämänkin luvun kohdalla koputan ohimoani, sillä työttömistä nuorista Suomessa esimerkiksi vuonna 2014 oli puolet opiskelijoita. Siinä vaiheessa nousen seisomaan tähyämään lounaan suuntaan ja totean, että esimerkiksi Saksassa ja Britanniassa vain hieman yli 20 prosenttia nuorista työttömistä oli myös opiskelijoita. Suomessa opiskelijat siis etsivät töitä ja pyrkivät töihin.

Kun olen nipistellyt, raapinut ja koputellut voin todeta, että nuoret jotka eivät ole mukana työmarkkinoilla tai kouluttautumassa ovat suurimassa syrjäytymisvaarassa olevia ns. NEET-nuoria. Heitä Suomessa on ikäluokasta 15-24-vuotta ollut alle 11 prosenttia. Monet heistäkin ovat ns. välivaiheessa, odottavat vaikkapa armeijan tai opintojen alkamista. Tulevia ongelmia koulutuksen hankinnassa ja syrjäytymisriskiä ennustaa Tilastokeskuksen ja THL:n selvitysten mukaan 16–18 ikävuosien aikana kohdattu työmarkkinoiden tai koulutuksen ulkopuolella oleminen.

Siispä lopulta päädytään nuorten työttömyysasteen 27,7 kautta tuonne 11 prosentin alle, josta edelleen pudotellaan alaspäin reilusti ennen kuin löydetään ne oikeasti yhteiskunnan ulkopuolelle luismassa olevien kova ydin.

Antti Veirto

ps. kuvasta näkyy maiden välistä vertailua NEET-nuorien osuudesta ikäluokasta 15-24.

RUUVIPENKKI

Juuri nyt kun tätä kirjoitan, julkisuudessa on tietoja, että suomalaisten palkansaajien työaikaa pitäisi lisätä 100 tuntia eli 2,5 viikkoa vuodessa tuottavuuden nostamiseksi. Tuottavuus nousisi, kun lisääntyvältä työajalta ei maksettaisi palkkaa. Palkka suhteessa työaikaan siis pienenisi. Minä en voi sanoa, että tämä olisi kokoava kädenojennus jakautuneen Suomen yhteen liittämiseksi.

Samanaikaisesti kun puuhataan työajan pidentämistä, voidaan tilastoista huomata, että vastentahtoisen osa-aikatyön määrä on Suomessa lisääntynyt. Viime vuonna vastentahtoisessa osa-aikatyössä eli osa-aikatyössä kokoaikatyön puutteen vuoksi oli Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen mukaan 12 000 palkansaajaa enemmän kuin kaksi vuotta aikaisemmin. Kaikkiaan Suomessa oli vuonna 2014 vastentahtoisessa osa-aikatyössä yli 90 000 palkansaajaa. Se tarkoittaa, että Suomessa joka kolmas osa-aikatyöntekijä on osa-aikainen vastoin omaa tahtoaan tai sanotaanko osa-aikainen jonkun toisen tahdosta. Kun on osa-aikainen jonkun toisen tahdosta pitää se sisällään ajatuksen siitä, että olet jonkun toisen vallan käytön kohteena.

SAK julkaisi viime viikolla ansiokkaan tutkimuksen vastentahtoisesta osa-aikatyöstä. Tutkimus nimeltään ”Maaginen sana: Käsipari” päästää osa-aikatyöntekijät kertomaan itse arjestaan. Vaikka tilastoista innostunkin, tekee hyvää kuunnella myös oikeita kokemuksia tilastolukujen takaa. SAK:n tutkimuksessa puhuvat ihmiset, jotka joustavat omassa elämässään pitääkseen otteen työn syrjästä kiinni. Tutkimuksesta käy ilmi miten kokoaikatyön puuttuessa pitää selviytyä jatkuvassa epävarmuudessa ja työtulojen niukkuudessa. Tarinoista käy ilmi arkinen kamppailu, joka voi tarkoittaa sitä, että talouden tasapainottamiseksi asutaan välillä pakettiautossa, rahapulassa ollaan lapsen kanssa lääkefirmojen koekaniineina, yksinhuoltajana tehdään töitä vuosikausia ilman lomaa kotona odottavien lapsien elannon turvaamiseksi ja haaveillaan vuodesta toiseen kokoaikatyöstä.

SAK:n tutkimusta lukiessani minulle tuli mieleen Barbara Ehrenreichin vuosituhannen vaihteessa kirjoittama kirja ”Nälkäpalkalla”. Monelle teille varmaan hyvinkin tuttu teos. Muistatte varmaan, miten Ehrenreich kirjassaan kertoo kuinka hän yritti elää pienipalkkaisilla töillä Yhdysvalloissa. Ehrenreich joutuu useasti vaihtamaan työpaikkaa ja asuntoaan optimoidakseen kulujen ja menojen välisen suhteen kohdalleen. Hän kertoo kuinka työntekijöiden itsetuntoa ja aloitekykyä nakerretaan monin tavoin. Ihmetellessään omaa ja työtovereidensa ahdinkoa Ehrenreich esimerkiksi kertoo kuinka pienipalkkaisten alojen työpaikoilla on ”juttelun” kieltäviä sääntöjä, jotka vaikeuttavat epäkohtien käsittelyä työtovereiden kanssa tai muiden työntekijöiden värväämistä yhteisiin muutostoimiin esimerkiksi ammattiliittojen organisointikampanjan avulla. Ehrenreich kuvaa kuinka rajojen rikkojat saavat pieniä rangaistuksia, esimerkiksi heidän työaikojaan muutetaan yksipuoleisella päätöksellä tai jopa annetaan potkut. Työntekijät jotka eivät olleet työehtosopimuksien piirissä, voitiin irtisanoa Ehrenreichin mukaan ilman selitystä.

Myös SAK:n tutkimuksesta voi lukea osa-aikatyöntekijöiden kokemuksia siitä kuinka työtunnit eli ansiot vähenee, ellei ole valmis taipumaan työpaikan vaatimuksiin. Kautta työelämän historian tämän tyyppistä vallankäyttöä on ollut. Kuitenkin on selvää, että osa-aikatyöllä ja erityisesti nollatyösopimuksilla voidaan painaa työntekijä ruuvipenkkiin, jossa palkanmaksaja voi säädellä puristimen kireyttä kuuliaisuuden takaamiseksi ja työpaikan epäkohtien sietämiseksi. Yksittäisten työntekijöiden kohtalot ovat entistä tiukemmin heidän palkanmaksajiensa käsissä kun kaikkea voi säätää joustavasti ja yksipuoleisesti.

Kun Barbara Ehrenreich kirjoitti kirjansa ”Nälkapalkalla” 2000-luvun alussa, oli Yhdysvalloissa vähittäiskaupan järjestäytymisaste 4,7 prosenttia. Nyt USA:n vähittäiskaupan työntekijöistä liittoon kuuluu 4,4 prosenttia ja majoitus- ja ravitsemisalalla alle 3 prosenttia. Ruuvipenkki on käännetty kireäksi.

Antti Veirto

SAK:n tutkimus löytyy osoitteesta:
http://www.sak.fi/aineistot/tutkimukset/muut-tutkimukset/maaginen-sana-kasipari--tutkimus-vastentahtoisesta-osa-aikatyosta-2015-04-27

OPISKELU JA TYÖURA

Työurien pidentämisestä on riittänyt parran pärinää. Lähinnä hautakivet on jätetty nykyisille sijoilleen kun työuravuosien lisäämiseksi kiviä on käännelty. Jos ikääntyneiden työllisyysasteen alhaisuutta on päivitelty suureen ääneen, on myös nuorille heristetty sormea opintojen venyttämisestä. Kansalle on haluttu tehdä selväksi, että työelämästä lähdetään liian nuorena ja sinne tullaan liian vanhana. Syyllisiä kaikki tyynni?!

Akava huokaisi pettyneenä kun korotetun 1,9 prosentin karttuman poistaminen 53–63-vuotiailta kävi todennäköiseksi toimeenpanoa vaille valmiin eläkeuudistuksen yhteydessä. Uskomus on ollut, että akateemiset opinnot lykkäävät työelämään siirtymistä ja siksi akateemiset eivät ehdi tekemään työvuosia kuten duunarit. Akateemisten edunvalvontanäkemyksen mukaan korotettu karttuma on tähän asti korjannut tätä ”vääryyttä”. Taisipa joku puoluejohtajakin ryhtyä löpisemään, että näki siinä suuren vääryyden pyöreiden lasiensa läpi.

Itse asiassa opiskelijoiden työurat alkavat jo hyvissä ajoin ennen opintojen päättymistä. Vuonna 2010 ammatillista perustutkintoa opiskelleista 56 prosenttia, ammattikorkeakouluopiskelijoista 57 prosenttia ja ylempää korkeakoulututkintoa opiskelleista peräti 65 prosenttia oli työssäkäyviä. Näyttää siis olevan hyvin vanhakantaista ja mekaanista ajattelua, että työura alkaa vasta opiskelun jälkeen. Työurat alkavat monesti kaikilla koulutusasteilla jo ennen opintojen päättymistä.

Suomalaiset nuoret siirtyvät opintojen jälkeen työelämään eri-ikäisinä koulutustasosta riippuen. Ammatillinen perustutkinto suoritetaan keskimäärin 21-vuoden ikäisenä. Korkeammat tutkinnot suoritetaan keskimäärin 25–26-vuotiaana. Eläketurvakeskuksen tutkimusten mukaan työ ja opiskelu limittyvät nykyään hyvin voimakkaasti. Perinteinen raja, jossa opiskeluaikainen työssäkäynti on vähäistä, opiskeluiden ja työelämään siirtymisen välillä on yhä harvinaisempi. Vaikka töiden tekeminen opiskeluiden ohessa on hyvin yleistä, työn teon intensiivisyys ei näytä vaikuttavan opiskeluiden jälkeiseen työllistymiseen. Toisaalta työn teon määrällä ei näyttänyt myöskään olevan Eläketurvakeskuksen tutkimuksissa vaikutusta opiskeluiden kestoon.

Eläketurvakeskuksen tutkimusten mukaan jo 26-vuotiaalla akateemisella on karttunut muilta koulutusasteilta valmistuneita paremmin eläkettä. Ei voi sanoa siis, että nykyisellään akateeminen vasta työuransa loppupäässä kirisi kiinni duunarin aikaisemmin alkaneen työuran tuoneen eläkekarttuman. Ero akateemisen eduksi syntyy jo 26-vuotiaana. Työuran loppupään korkeampi karttuma olisi vain kirsikka akateemisen eläkekakkuun.

Antti Veirto

Julkaisuun: www.etk.fi > Tietoa ETK:sta > Julkaisut > Tutkimusjulkaisut > Tutkimukset > Tutkintoja suorittaneiden nuorten työurapolut (pdf)

KOHTUUTTOMAT KARENSSIT JA KEPLOTTELU KOEAJOILLA

Ainakin me kaikki työttömyyden joskus kokeneet sen tiedämme. Työttömyysajalle harvemmin edes ajan kuluessa tulee muistojen joukossa kultaisia kehyksiä. Pahinta työttömyydessä on se, ettei sen alkaessa läheskään aina tiedä koska se päättyy ja päättykö se onnellisesti. Päivän on vaikka aidanseipäänä tapasi sanoa äitini. Työttömille tällaista rohkaisua ei voi tarjota. Päivistä tulee helposti viikkoja ja kuukausia. Lopulta vuosia. Työttömyys ei ole millään muotoa kokemuksena erityisen suositeltava. Yhä useampi sen kuitenkin joutuu elämässään kohtaamaan.

Suomen yrittäjien ekonomisti oli taannoin televisiossa. Suomen Yrittäjät ja puolueista ainakin Kokoomus haluaisivat pidentää työsuhteiden alussa olevia koeaikoja. Ekonomisti tyynnytteli epäilijöitä todeten jotenkin niin, ettei usko kenenkään palkkaavaan työvoimaa irtisanoakseen sen koeaikana. Jos joku näin uskoo, niin usko ei ole tiedon väärti. On nimittäin yrityksiä, jotka palkkaavat uutta työvoimaa purkaakseen heidän työsuhteensa koeaikana. Ainakin osalta palkkaamistaan. Koeaika on kuin karsintakierros, jonka aikana osa pudotetaan pois ja osa jatkaa koeajan jälkeen. Näissä tapauksissa yritys siis tietää jo palkatessaan, että kaikki eivät jatka koeajan jälkeen.

Mikäli työntekijän työsuhde puretaan koeaikana ja hän joutuu hakemaan työttömyysturvaa, on työntekijälle tiedossa melkein poikkeuksetta karenssia eli etuudeton jakso. Koeaikapurku katsotaan lähes poikkeuksetta työntekijän aiheuttamaksi työsuhteen päättymiseksi. Ongelmalliseksi asian tekee se, että toisin kuin työsuhteen irtisanominen, koeaikapurku ei edellytä työnantajalta työsuhteen päättämisen perustelemista. Koeaikapurkua ei juuri kannata riitauttaa, sillä harvemmin siinä on menestymisen mahdollisuuksia. Olen myös ymmärtänyt, ettei riitautusilmoitus työvoimaviranomaiselle suinkaan takaa sitä, että etuus tulisi maksuun.

Koeajan pidentäminen tarkoittaa siis konkreettisesti työntekijöiden riskien kasvattamista. Eikä siis pelkästään siten, että työsuhde voi päättyä kuin seinään ilman ennakkovaroituksia aikaisempaa pidemmällä jaksolla. Riskien kasvattaminen tarkoittaa myös sitä, että TE-toimistolla vaanii karenssilausunto onnetonta työttömäksi hakeutuvaa työntekijää.

Itse asiassa voisin näin ”epäoikeusoppineena” sanoa, että on perusoikeuksien vastaista rangaista työttömäksi joutuvaa siitä, että hän ei ole kelvannut hänet palkanneelle työnantajalle vaikka työnantajan intressit koeaikapurkuun voivat olla hyvinkin itsekkäät. Jos koeaikoja pidennettäisiin, jota ei todellakaan pitäisi tehdä, pitäisi työntekijöiden oikeusturva suhteessa työttömyysturvaetuuteen taata nykyistä paremmin.

Vuoden 2014 alussa tuli voimaan politiikkamuutos. Työvoima- ja elinkeinohallinto tehosti työtarjousten tekemistä työttömille työnhakijoille. Olen aktiivisen työvoimapolitiikan kannattaja, joten sinällään hyväksyn ajatuksen avoimien työpaikkojen tarjoamisen lisäämisestä työttömille. Viime vuoden lopussa ilmestyi analyysi (TEM 61/2014) siitä, miten työtarjousten käytön lisäys on tuottanut tulosta. Sen mukaan nuorten kohdalla havaitaan positiivisia vaikutuksia, vaikka muutoin teho on jäänyt työttömyyden keston lyhentymisen osalta kokonaisuudessaan heikoksi. Analyysissä ei käydä läpi sitä, onko työtarjousten tekemisen tehostaminen lisännyt karenssien määriä. En löytänyt Työttömyysturvan muutoksenhakulautakunnan sivuilta tilastoja vuodelta 2014, että olisin saanut selkoa valitusten määrien mahdollisesta muutoksesta. Sen kuitenkin tiedän, että PAMin työttömyyskassalle tuli viime vuoden viimeisellä vuosineljänneksellä 20 prosenttia enemmän karenssilausuntoja TE-hallinnolta kuin vuotta aikaisemmin.

Suomalaisen yhteiskunnan pitää huolehtia, ettei aktiivisen työvoimapolitiikan, tai koeajoilla pelleilyn kääntöpuoli ole kohtuuttomilla perusteilla annettujen karenssien iskeminen työtä etsivään kouraan.

Antti Veirto

HYLLYTTÄJÄSTÄ VERKKOKAUPAN OSAAJAKSI?

Suomessa on virallisen tilastoinnin mukaan noin 320 000 työtöntä. Luku pitää siis sisällään ne ihmiset, jotka ovat aktiivisesti työmarkkinoiden käytettävissä, mutta eivät ole työllistyneet. Työ- ja elinkeinoministeriön virkamies kehottaa Suomen Kuvalehdessä (2/2015) laskemaan mukaan vielä nekin, jotka ovat käytännössä työttömiä, mutta tekevät henkensä pitimiksi jotain muuta kuin nostavat työttömyysturvaa, kuten hoitavat lapsiaan kotona.

Kun kaikki luvut ynnätään yhteen, saadaan ”laajaksi työttömyydeksi” 450 000 ihmistä. Se on käsittämätön määrä maassa, jossa on 5,4 miljoonaa ihmistä. Ei voi muuta kuin kysyä, että miten ihmeessä tilanne on päässyt näin surkeaksi?

Elämme taloudellisessa suhdannekuopassa. Suomessa on siis paljon sellaista suhdannetyöttömyyttä, jonka pitäisi teoriassa helpottua, kun talous lähtee taas nousuun. Käytäntö lienee toinen, sillä elinkeinot, kuten kaupan ala, ovat myös merkittävissä muutoksissa. Kun talous lähtee nousuun, ei tarvitakaan enää hyllyttäjiä, vaan verkkokaupan osaajia. Sama ilmiö näkyy muillakin toimialoilla. Suhdannetyöttömyys muuttuu pikku hiljaa rakennetyöttömyydeksi.

Rakennetyöttömyys on pirullinen ilmiö. Se on jengiä, joka ei työllisty automaattisesti edes noususuhdanteessa, koska heillä on esimerkiksi vääränlainen koulutus, väärää työkokemusta tai he asuvat väärässä paikassa. Mitä heille pitäisi tarjota, jotta työllistyminen olisi realistinen mahdollisuus? Koulutusta, koulutusta, koulutusta ja tukea kotipaikan vaihtoon työn perässä vaikkapa.

Työllisyys on kaiken A ja O. 90-luvun alun lama-Suomessa tehtiin se karmea virhe, että työttömyyden annettiin räjähtää käsiin. Valtavat määrät ihmisiä eivät ikinä päässeet takaisin työelämään, vaan jäivät vellovaksi massaksi, syrjäytyneeksi rakennetyöttömyydeksi, mistä maksamme laskua yhä. Samaa hölmöilyä harrastetaan tänä päivänä eräissä Etelä-Euroopan maissa, joissa talouskriisin nojalla harrastettu vyönkiristys on ajanut kokonaisen sukupolven kohti rakennetyöttömyyttä ja syrjäytymistä.

Mikko Laakkonen

Teksti on aikaisemmin julkaistu PAMplus-lehden numerossa 1/2015

HYLLYTTÄJÄSTÄ VERKKOKAUPAN OSAAJAKSI?

Suomessa on virallisen tilastoinnin mukaan noin 320 000 työtöntä. Luku pitää siis sisällään ne ihmiset, jotka ovat aktiivisesti työmarkkinoiden käytettävissä, mutta eivät ole työllistyneet. Työ- ja elinkeinoministeriön virkamies kehottaa Suomen Kuvalehdessä (2/2015) laskemaan mukaan vielä nekin, jotka ovat käytännössä työttömiä, mutta tekevät henkensä pitimiksi jotain muuta kuin nostavat työttömyysturvaa, kuten hoitavat lapsiaan kotona.

Kun kaikki luvut ynnätään yhteen, saadaan ”laajaksi työttömyydeksi” 450 000 ihmistä. Se on käsittämätön määrä maassa, jossa on 5,4 miljoonaa ihmistä. Ei voi muuta kuin kysyä, että miten ihmeessä tilanne on päässyt näin surkeaksi?

Elämme taloudellisessa suhdannekuopassa. Suomessa on siis paljon sellaista suhdannetyöttömyyttä, jonka pitäisi teoriassa helpottua, kun talous lähtee taas nousuun. Käytäntö lienee toinen, sillä elinkeinot, kuten kaupan ala, ovat myös merkittävissä muutoksissa. Kun talous lähtee nousuun, ei tarvitakaan enää hyllyttäjiä, vaan verkkokaupan osaajia. Sama ilmiö näkyy muillakin toimialoilla. Suhdannetyöttömyys muuttuu pikku hiljaa rakennetyöttömyydeksi.

Rakennetyöttömyys on pirullinen ilmiö. Se on jengiä, joka ei työllisty automaattisesti edes noususuhdanteessa, koska heillä on esimerkiksi vääränlainen koulutus, väärää työkokemusta tai he asuvat väärässä paikassa. Mitä heille pitäisi tarjota, jotta työllistyminen olisi realistinen mahdollisuus? Koulutusta, koulutusta, koulutusta ja tukea kotipaikan vaihtoon työn perässä vaikkapa.

Työllisyys on kaiken A ja O. 90-luvun alun lama-Suomessa tehtiin se karmea virhe, että työttömyyden annettiin räjähtää käsiin. Valtavat määrät ihmisiä eivät ikinä päässeet takaisin työelämään, vaan jäivät vellovaksi massaksi, syrjäytyneeksi rakennetyöttömyydeksi, mistä maksamme laskua yhä. Samaa hölmöilyä harrastetaan tänä päivänä eräissä Etelä-Euroopan maissa, joissa talouskriisin nojalla harrastettu vyönkiristys on ajanut kokonaisen sukupolven kohti rakennetyöttömyyttä ja syrjäytymistä.

Mikko Laakkonen

Teksti on aikaisemmin julkaistu PAMplus-lehden numerossa 1/2015

SUOMEN TALOUDEN ONGELMISTA

Mistä puhutaan, kun puhutaan Suomen talouden ahdingosta? Puheissa vilisevät finanssikriisi, eurokriisi, rakennemuutos ja heikkenevä huoltosuhde. Itselleni ainakin kaipaan aina välillä kuvan selkeyttämistä siitä, mistä Suomen talouden ongelmat varsinaisesti tulevat. Talouden supistuminen ja sen jälkeinen kasvun hitaus on jatkunut Suomessa poikkeuksellisen pitkään sekä historiallisesti että kansainvälisesti vertaillen. Joidenkin tahojen mukaan talouskasvu tullee asettumaan pitkäksi aikaa alhaisemmalle tasolle kuin ennen.

Merkittävin syy Suomen taantumaan on viennin hiipuminen. Suomen vienti on supistunut taantuman aikana noin viidenneksen, mikä on todella huomattava määrä kansainvälisessä vertailussa. Finanssikriisin jälkeisen taantuman myötä myös muiden maiden taloustilanne on synkempi kuin aiemmin ja Suomi vientivetoisena maana kärsii tästä enemmän, sillä meillä ei ole riittävästi kysyntää kotimarkkinoilla ylläpitämään raskasta teollisuutta. Tilaukset ulkomaille ovat vähentyneet ja tämä heijastuu tuotantomääriin Suomessa ja sitä kautta valitettavasti myös työllisyyteen.

Mikä näistä ongelmista tekee rakenteellisia? Osa viennin ongelmista ei johdu pelkästään ulkomaisen taloustilanteen heikentymisestä. Viennin kehitykseen vaikuttaa myös se, että Suomen tuotanto on jossain määrin keskittynyt aloille, joiden kansainvälinen kysyntä on hiipunut. Vastaavasti globalisaation myötä markkinoille on tullut monia uusia toimijoita eli kilpailijamaita, joissa tuotantokustannukset ovat matalammat. Kilpailun kasvaminen vähentää kysyntää Suomesta. Olisiko Nokia ongelmissa, jos kilpailijoita ei olisi?

Mikä sitten on eurokriisi ja miten se eroaa finanssikriisistä? Finanssikriisillä tarkoitetaan vuonna 2007 Yhdysvalloissa alkanutta rahoitusmarkkinoiden häiriötilaa, joka levisi nopeasti ympäri maailman ja aiheutti laajan kansainvälisen taantuman. Suomeen kriisi rantautui varsinaisesti vuonna 2008. Eurokriisillä taas tarkoitetaan euroalueen velkakriisiä, joka oli jossain määrin seurausta Yhdysvalloissa alkaneelle kriisille ongelmien levitessä myös Eurooppaan. Kriisin keskiössä oli ongelmamaiden (Kreikka, Irlanti, Portugali, Espanja, Kypros) kyvyttömyys maksaa valtionvelkaansa tai pelastaa kaatumassa olleita pankkeja. Finanssikriisin voidaan katsoa loppuneen ja esimerkiksi Yhdysvaltojen talous on palannut kasvu-uralle, mutta euroalueen kriisi jatkuu.

Huoltosuhteen heikkeneminen taas tarkoittaa työikäisen väestön määrän vähenemisestä johtuvaa suurempaa verotaakkaa. Suurten ikäluokkien siirtyessä eläkkeelle sekä työllisyysasteen laskiessa muista syistä työvoimaan kuuluvan väestön määrä suhteessa sen ulkopuolelle jäävään pienenee. Tällöin myös verotulot pienevät ja samalla tulonsiirrot kasvavat.

Suomen tämänhetkisen taloustilanteen ongelmat ovat sekoitus kaikkia näitä ongelmia. Nämä asiat tietenkin vaikuttavat myös toinen toisiinsa, yleensä pahentaen toinen toistaan. Osa ongelmista on sisäisiä, ja niihin pitää Suomen sisäisellä talouspolitiikalla löytää ratkaisu. Osa ongelmista on riippuvainen ulkomaista. Ennen kuin maailmantalous lähtee uudestaan kunnolla käyntiin ja Suomen vienti käynnistyy uudelleen, talousnäkymät pysyvät heikkoina. Toivonpilkahduksiakin on jo: Tilastokeskuksen mukaan teollisuuden uudet tilaukset kasvoivat joulukuussa 15 prosenttia vuodentakaisesta. Ehkä tässä on ensimmäinen merkki viennin käynnistymisestä.

Aino Kalmbach

OMISTUSASUMINEN HYYDYTTÄÄ TYÖLLISYYTTÄ

ETLAn tutkimusjohtaja Mika Malirannan ja kumppaneiden äskettäin käynnistämä keskustelu työttömyyden yhteydestä omistusasumiseen on erittäin tervetullutta. Sääli vaan, että se hävisi viestimissä Sitran tilaamalle ideologistuoksuiselle keskustelun avaukselle työttömyysturvasta.

On pitkään tiedetty fakta, että omistusasuminen jarruttaa työntekijöiden liikkuvuutta työn perässä. Tosin kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara riensi viime viikolla epäilemään tällaisia tuloksia antavien selvitysten luotettavuutta. Vaattovaara huomautti julkisuudessa, että esimerkiksi Yhdysvalloissa liikutaan liukkaasti työn perässä vaikka samanaikaisesti siellä on paljon omistusasumista.

Suomi on kohtuullisen harvaan, mutta kohtuullisen kattavasti asutettu maa. Pieni kansa isolla alueella. Onko Ruotsissa juuri kaupunkeja Tukholman pohjoispuolella rannikkoaluetta lukuun ottamatta? Eikö Norjassakin kaupungit ole etupäässä rannikolla? Kertoo paljon, että nimenomaan Suomessa on pohjolan suurin sisämaakaupunki.

Suomessa on pitkät perinteet niin sanotulla antiurbanisaatiolla. Kaupunki on paha paikka. Sinne saapuva nuori kylän mies tai nainen menee sekaisin neonvaloista ja kaupunkiviidakon pitkistä varjoista. Ennen niin suoraselkäinen jämpti uudisasukas katoaa sinne kuin Molok Baalin, tuon sarvipäisen epäjumalan, kitaan.

Eräs 2000-luvun pääministereistämme haaveili puutarhakaupungeista, joissa voisi asua väljästi pino tuppiin sahattua lautaa pihalla. Jos mielikuvat ”oikeasta” asumisesta pidetään tuollaisena, niin kyllä sillä kaikin tavoin edistetään suomalaisten paikallaan pysymistä. Vielä tällä vuosituhannella on ollut kunnanisiä tai ainakin yksi kunnanisä, pitämässä kiinni maaseutumaisista olosuhteista ja torjumassa junaraiteen tuomista taajamaansa. Kun raiteita pitkin kaiken hyvän lisäksi tulee myös paheita. Molok Baal saapuu kaupungista kylän raitille paikallisjunalla. Se on sitten hellurei säyseälle puutarhakaupungille.

Suomessa kaupungeissa asuu 83,7 prosenttia väestöstä. Ruotsalaisista kaupunkilaisia on 85,2 prosenttia ja Tanskassa vielä suurempi osuus. EU-maista korkein kaupunkilaisten osuus on Belgiassa 97,5 prosenttia.

Minä olen tismalleen samaa mieltä kuin Mika Maliranta, että omistusasuminen lisää työttömyyttä. Se itse asiassa on yksi keskeinen tulppa työllisyysasteen nostamisen tiellä. Onneksi asuntolainojen korkojen verovähennysoikeutta lasketaan edelleen. Vuokra-asumista pitäisi suosia kaiken tavoin. Keskeisin vuokra-asumisen suosimisen elementti on kohtuuhintaisuus ja ennen muuta laatu sekä asumisessa, palveluissa että ympäristössä muutoinkin.

Vuonna 2013 TNS Gallupin keräämästä kyselyaineistosta käy ilmi, että vuokra-asujista 46 prosenttia oli valmiita muuttamaan kyselyhetkellä riittävän kiinnostavan työn perässä toiselle paikkakunnalle. Omistusasunnossa asuvista siihen oli valmiita 36 prosenttia. Alle 55-vuotiaista omistusasujista nihkeintä suhtautuminen uuden työn perässä muuttamiseen oli Kymenlaaksossa, Pohjois-Karjalassa ja Kainuussa. Hieman ristiriitaista tuon tiedon kanssa on, että vuonna 2012 työikäisten työllisyys oli Suomen maakunnista heikointa Pohjois-Karjalassa, toiseksi heikointa Kainuussa ja neljänneksi heikointa Kymenlaaksossa.

Olemme kysyneet myös PAMin jäsenistöltä muuttohalukkuudesta kiinnostavan työn perässä. Tuloksista käy vielä TNS Gallupin koko aikuisväestöä koskevaa tiedustelua voimakkaammin ilmi, että vuokralla asuvat ovat omistusasujia valmiimpia liikkumaan työn perässä.

Omistusasumiseen liittyy tietysti ”asettuminen”. Monesti se tarkoittaa naimisiin menoa tai muuta sitoutumista ihmissuhteisiin, lapsia ja heidän päivähoitoa sekä koulunkäyntiä, ystäviä, harrastuksia sekä kaiken noiden ympärille rakentuvaa elämäntapaa. ”Asettumisesta” ei ketään pidä moittia. Lähtemisestä pitäisi tehdä houkuttelevaa, nimenomaan määräpään houkuttelevuutta parantamalla. Työvoiman liikkuvuutta ei ole millään lailla edistänyt se, että kuntien kalleusluokat on poistettu. Samalla ne poistuivat työehtosopimuksien palkkataulukoista. Toki yritykset voisivat ja saisivatkin maksaa taulukoita parempia palkkoja saadakseen ihmiset liikkeelle työn perässä, mutta eihän ne maksa. Asuntojen arvot ovat myös pohjamudissa hankintahintaan nähden monissa paikoissa ja sekään ei tietysti erityisesti kannusta maisemaa vaihtamaan.

Olen aikaisemminkin todennut, että Suomessa pitäisi keskittyä sisäisen liikkuvuuden lisäämiseen. Erityisesti nykyisessä taloudellisessa tilanteessa se pitäisi olla ensisijalla verrattuna esimerkiksi maahanmuuttoon. Paremmat palkat alueilla ja aloilla joissa tarvitaan tekijöitä. Miksei maan sisäisesti liiku muutoskonsultteja, jotka laatisivat ihmisten kanssa yhteistyössä siirtymisstrategioita niin pitkälle, että auttaisivat suunnittelemaan lasten koulutaipaleet ja auttaisivat etsimään tarpeisiin soveltuvia vuokra-asumisvaihtoehtoja. Nykyiseen muutosturvaan voisi tarvittaessa alueellisesta tilanteesta riippuen liittää tällaisen muutoskonsultin palvelut. Niin ja yritykset saisivat maksaa konsulttien kustannuksista osan ja tukea muuttajia muuton aiheuttamissa kustannuksissa.

Antti Veirto

MIHIN HÄVISI HYVINVOINTIVALTION TEHTÄVÄ HÄVITTÄÄ KÖYHYYS JA ERIARVOISUUS?

Suomessa hyvinvointivaltion kannatus on ollut aina vahva ja laajalla pohjalla. Suomalaista hyvinvointivaltiota on rakennettu oikeiston ja vasemmiston poliittisella tahdolla. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion tarkoitus oli tasoittaa tuloerot kansalaisten välillä, torjua köyhyyttä ja tuottaa hyvinvointipalveluja koko kansalle. Sotien jälkeen Suomen valtion tärkeimmäksi tehtäväksi tuli tasa-arvopolitiikka.

Suomalainen hyvinvointivaltio rakennettiin yhteisvoimin solidaarisuuteen, oikeudenmukaisuuteen, sosiaaliseen turvallisuuteen ja yhteisöllisyyteen pohjautuen. Nähtiin, että demokraattisen politiikan avulla yhteiskunta voidaan rakentaa kaikille ihmisille paremmaksi. Julkisen vallan tärkein tehtävä oli luoda kaikille kansalaisille hyvinvointia.

Mikä muuttui?

Tunnettujen yhteiskuntateoreetikoiden, kuten Zygmunt Baumanin, Anthony Giddensin ja Ulrich Beckin mukaan individualismi on tärkeä nykyisen yhteiskunnan toimintaa selittävä tekijä. Hyvinvointivaltion vahvistamisvuosikymmeninä 1970- ja 1980-luvuilla haluttiin taata ihmiselle vapaus, riittävät resurssit, itsenäisyys ja itsensä toteuttaminen. Vastuu tämän järjestämisestä pidettiin yhteiskunnalla eli julkishallinnolla. Vaikka tutkijat ovat individualismista eli yksilöllisyydestä ja sen merkityksestä osin eri mieltäkin, yleisesti todetaan, että 1990-luvulla individualismi on lisääntynyt. Oli tämä syy tai seuraus, samoihin aikoihin ryhdyttiin purkamaan julkishallintoa. Näin vastuuta on siirretty yhä enemmän yhteiskunnalta yksilölle. Markkinat toimivat pelikenttinä, joissa jatkuvasti kilpailemalla yksilöiden tulisi nykyisessä uusliberaalissa ajassa osoittaa ja kantaa vastuullisuutensa.

Nykyisessä uusliberaalissa talousajattelussa monet yhteiskunnallisesti tärkeät päätökset halutaan siirtää politiikan piiristä markkinoiden tehtäviksi. Samalla jotkut eturyhmät vaikuttavat päättäjiin yhteiskunnan rakenteiden muuttamiseksi edistämään heidän etujaan. Yksilöiden tulisi olla entistä individualistisempia, ja siten sopia entistä paremmin markkinaehtoisen yhteiskunnan talousmarkkinatarpeisiin.

Millä yksilö pystyy nykymaailmassa osoittamaan vastuunsa?

Kilpailu toimii elementtinä, jonka kautta yksilön tulisi osoittaa ja kantaa vastuunsa. Tämä on jyrkässä ristiriidassa suomalaisen hyvinvointivaltion sosiaalisen tasa-arvon tavoittelemisen ja edistämisen kanssa. Kilpailulla tehdään ero yksilöiden välillä: ketkä ovat parempia, vahvempia ja kyvykkäämpiä kuin toiset. Kilpailussa menestymättömiä yksilöitä syytetään heikoiksi, kyvyttömiksi ja jopa laiskoiksi, koska esitetään, etteivät he osaa kantaa vastuuta itsestään. Näin ollen avun hankkiminen asiassa kuin asiassa säilytetään yksilön harteille, eikä ongelmaa aseteta yhteiskunnalliseksi kysymykseksi – mitä se kuitenkin on! Kyse on yhteiskunnan rakenteista.

Helposti haavoittuvassa ja hauraassa asemassa olevat yksilöt esitetään yhteiskunnan taakkana ja ongelmakohteena, jolloin yhteiskunnalliset toimenpiteet keskittyvät aktivointiin ja sanktioihin. Uusliberalistinen individualismi – jatkuva kilpailu – on hävittänyt myötätuntoa ja solidaarisuutta toisiin ihmisiin. Nykyään puhutaan pikemmin voittajista ja häviäjistä, vahvoista ja heikoista. Yhteiskunnan vastuukäsitys, eli kenen tehtävä on huolehtia jokaisen ihmisen mahdollisuuksista vapauteen ja itsensä toteuttamiseen tasa-arvoisten rakenteiden ja riittävien resurssien pohjalta, on muuttunut.

Havainnollistaakseni kirjoitustani tarkastellaanpa työvoimapolitiikkaa, jossa on kaiken aikaa siirrytty entistä enemmän aktiivisesta aktivoivaan suuntaan. Ikään kuin nähdään, että työttömät ovat laiskoja vastuuttomia kansalaisia, jotka tarvitsevat yhteiskunnan tukea aktivoituakseen markkinakelpoisiksi hinnalla millä hyvänsä. Jotkut jopa korkeissa asemissa olevat yhteiskunnalliset vaikuttajat ovat valmiita synnyttämään Suomeen lisää matalapalkkatyöpaikkoja – jopa hyvinvointivaltion perustavoitteen köyhyyden torjumisen ja sosiaalisen tasa-arvon tavoittelun polkemisen hinnalla – käyttäen argumenttinaan Suomen talouden ja työllisyyden kasvun tukemista. Ikään kuin kahdet työmarkkinat tukisivat taloutta ja työllisyyttä. Ostovoiman korjaamiseen tarvittaisiin kuitenkin mm. töitä, joilla tulee toimeen.

Tästä on hyvä esimerkki Sitran tilaisuudessa 23.1.2015 julkaistu ehdotus pitkäaikaistyöttömien ansiosidonnaisen päivärahan keston leikkaamisesta. Nähdään että ikään kuin pitkäaikaistyöttömät ovat itse aiheuttaneet työttömyystilansa saadakseen ansiosidonnaista työttömyysturvaa. Näin ollen leikkaamalla ansiosidonnaisen päivärahan kestoa kannustetaan työttömiä töihin. On kuitenkin aivan selvää, että työttömyyden syy ei ole työttömyysturva, vaan syy on nimenomaan työn puute. Matalapalkka-aloilla ansiosidonnaisen päivärahan suuruus on niin pieni, ettei se toimi kannustimena pysyä ”laiskana” kotona sohvan äärellä.

Uusliberalistinen individualismi on synnyttänyt ajattelun, jonka mukaan syyn on oltava aina yksilössä. Suomalainen yhdessä rakennettu hyvinvointivaltio on valitettavasti muuttunut eri kilpailuintressien taistelukentäksi. Tällä kentällä erilaiset ryhmät yrittävät edistää omia tavoitteitaan unohtaen samalla suomalaisen hyvinvointivaltion perusarvot. Niinpä köyhyys ja eriarvoisuus ovat lisääntyneet Suomessa 1990-luvulta lähtien.

Egëzona Kllokoqi

ERI PUOLEIDEN KANNATTAJIEN NÄKEMYKSIÄ

Eri puolueiden kannattajat suhtautuvat luonnollisesti eri tavoin työelämän ja ylipäätänsä yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Oheisessa kuvassa näkyy sama asia muutaman kysymyksen osalta. Tiedot on kerätty vuotuisen PAMin Vetovoimabarometrin yhteydessä TNS Gallupin toimesta.

Muistettava on, että nykyhetken ja kyselyajankohdan välillä moni on jo ehkä vaihtanut näkemystään ja kannattamaansa puoluetta. Tiedot on kerätty 2013 ja 2014 syksyllä ja vastaajia molemmilla kerroilla ollut 1 000. (kuvissa näkyvät prosentit = täysin + jokseenkin samaa mieltä väitteen kanssa)

Vaalien lähestyessä luonnollisesti odotamme puolueilta konkreettisia esityksiä siitä, minkälaisia muutoksia he ovat Suomeen hakemassa. Ehkä osa näistä "vanhoistakin" aiheista nähdään heistä joidenkin agendalla.

SAVUTTAVA TOYOTA JA PIILOTYÖPAIKKA

Paperiliitin keksittiin toistasataa vuotta sitten Norjassa. Sen kunniaksi maasta löytyy paperiliitintä eli klemmaria kuvaava patsas. Toisaalta paperinliittimien valmistukseen soveltuva kone keksittiin Yhdysvalloissa. Se mahdollisti paperiliittimen maailmanvalloituksen. Joku voisi kysyä, onko klemmarimuistomerkki nyt oikeassa maassa. Yhdentekevää, kunhan on paperiliittimiä.

Viime joulun jälkeen lehdessä luki, että Pohjois-Savon Työ- ja elinkeinotoimiston alueella on tapahtunut ihme. ”Kuopion ihmeeksi” kutsuttu tapahtuma ei kuitenkaan liittynyt joulun aikaan, vaan työllisyyden hoitoon. Paikallinen TE-toimisto oli saanut yritykset täyttämään avoimena olevista paikoistaan 69 prosenttia TE-toimiston asiakkailla. Samaa ihmettä ei ilmeisesti ole muualla nähty.

Suomessa suurin osa avoimista työpaikoista täytetään ohi TE-hallinnon palveluiden. Muistan joskus kuulleeni, että korkeintaan 40 prosenttia avoimista paikoista ilmoitetaan TE-hallinnolle. Loput avoimista työpaikoista jäävät niin sanotuiksi piilotyöpaikoiksi. Saatan muistaa väärin ja muistankin, mutta eikö Mustanaamiossa ollut vanha viidakon sanonta ”työkkäristä ei työtä saa”.

Pohjois-Savossa on kaadettu vanhoja uskomuksia työkkäreiden tehottomuudesta. Sikäläisen TE-toimiston virkailijat ovat toteuttaneet ”Kuopion ihmeen” jalkautumalla yrityksiin. Ymmärtääkseni ovat kiertäneet markkinoimassa TE-hallinnon rekrytointiosaamista ja tarjolla olevia työnhakijoita. Minä olen iloinen Pohjois-Savon hyvistä tuloksista.

”Savuttavaa Corollaa ei sitten parkkeerata toimitusjohtajan ikkunan alle ja se suklaarasia annetaan toimitusjohtajan sihteerille. Sihteerille siksi, että hän seuraavankin kerran järjestää teille ajan toimitusjohtajan kalenterista”. Tuon suuntaisesti 90-luvun puolivälissä pohjolan menestynein pölyimurikauppias koulutti Lahden työvoimatoimiston väkeä kun tarkoitus oli lähteä kiertämään yrityksiä. Tarkoituksena oli käydä kertomassa työvoimahallinnon palveluista ja hankkimassa työelämään siirtymisen mahdollisuuksia työttömille. Pölyimurikauppias oli hyvä kouluttaja. Hän oli kulkenut uransa jossain vaiheessa menestyksekkäästi ovelta ovelle hiekkatiet pölisten. Tiesi miten tuotteita myydään. Asetelma oli ravisteleva. Arkisen ”karenssien läiskimisen” ja työpaikkailmoituksien odottamisen sijaan Lahdessa herättiin lähestymään yrityksiä työtilaisuuksien löytämiseksi.

En ehdota patsasta Lahteen työhallinnon jalkautumisen syntysijan osoittamiseksi. Jos ehdottaisin, niin patsaassa tulisi olla ehdottomasti ylväitä virkamiehiä pölyimurin varressa. Kuvastaisi ikään kuin työhön tarttumista.

Väitän, että Kuopiossa jalkatyön onnistumisen mahdollisuudet ovat paremmat kuin nykyisessä Lahdessa. Viime vuonna työttömyyden keskimääräinen kesto oli Lahdessa merkittävästi pidempi kuin Kuopiossa tai koko Suomessa. Isoimmista Suomen kaupungeista vain Jyväskylässä oli marraskuussa 2014 Lahtea surkeampi tilanne työttömyyden keskimääräisen keston perusteella. En tiedä mikä on nykyään jalkatyön asema Lahden alueen työ- ja elinkeinotoimessa. Lahdessa on kroonisesti pitkäaikaistyöttömien osuus kaikista työttömistä merkittävästi isompi kuin esimerkiksi Kuopiossa. Edellytykset työllisyyden hoidossa ovat alueittain toisistaan poikkeavia.

Uskon, että jalkatyöhön satsaaminen kannattaa. Se on yksi niistä harvoista keinoista, joilla työvoimatoimistot voivat aidosti auttaa asiakkaitaan eteenpäin. Työttömien eteenpäin työntäminen karenssilla ei toimi niin hyvin kuin piilotyöpaikkojen esille kaivaminen heille haettavaksi.

Itse toivoisin, että TE-toimistojen työvoima-asiantuntijoilla olisi mahdollisuus hellittää sormeaan karenssiliipaisimelta ja jalkautua yrityksiin, työhakijoiden ja piilotyöpaikkojen keskuuteen. Kuten etsivässä nuorisotyössä pitäisi työnvälityksessäkin olla siellä missä tapahtuu. Kun TE-hallinto osaisi kertoa yrityksille palveluistaan, niin yritysten nurkkaan piiloon jääneet työpaikat tulisivat löydetyksi. En toki syytä TE-toimistojen väkeä väärien asioiden tekemisestä. Ymmärrän, että heidän(-kin) työtään on vuodesta toiseen muuteltu lainsäädännön jatkuvalla rukkauksella ja eteenpäin runnovilla tehokkuuden vaatimuksilla. Itse asiassa soisin heille muutaman vuoden työrauhan tämän jalkautumisasian kanssa. Työttömyydessä on kuitenkin aina lopulta kysymys ensisijaisesti työpaikkojen puutteesta.

Antti Veirto