PERHEVAPAAUUDISTUKSELLA NÄYTÖN PAIKKA

Tilastokeskuksen mukaan syntyneiden lasten määrä on pienentynyt seitsemänä vuotena peräkkäin (2010-2017) ja syntyneiden lasten määrän väheneminen on ollut entistä jyrkempää. Mielenkiintoista on, onko kysymys pysyvästä ilmiöstä vai tilapäisestä trendistä, joka on seurausta vuosia kestäneestä talouden laskukaudesta.

Pohjoismaissa on kansainvälisesti vertailtuna ollut kehittyneet perhevapaajärjestelyt ja varhaiskasvatuspalvelut. Maakohtaisia eroja kuitenkin vanhempainvapaajärjestelmästä Pohjoismaiden väliltä löytyy. Näitä eroja Anneli Miettinen ja Anna Rotkirch ovat vertailleet ”Kolme myyttiä perhevapaista. Pohjoismaiden vanhempainvapaat vertailussa” – raportissa (2017). Seuraavaksi käyn läpi keskeisimpiä eroja Suomen ja muiden Pohjoismaiden perhevapaajärjestelmässä tämän raportin valossa.

Suomen vanhempainvapaamalli on Pohjoismaiden jähmein ja korvaustasoltaan matalin. Vapaan pitämisen voi ulottaa noin lapsen 1. ikävuoteen asti, vapaan pitämistä useassa osassa on rajattu ja osa-aikaisen työn ja osa-aikaisen vapaan yhdistäminen on vaikeaa, koska tällöin edellytetään molempien vanhempien osa-aikaista työskentelyä. Ruotsissa vapaita ei ole sidottu vapaaksi otettaviin päiviin, joten perheet ovat voineet pidentää vanhempainvapaataan tyytymällä matalampaan korvaustasoon, mutta pidemmällä aikavälillä. Tämä on mahdollista myös Norjassa ja Tanskassa. Joustot perhevapaissa tarjoaisivat myös Suomessa perheille kaivatun mahdollisuuden yhdistää vapaan työssäkäyntiin haluamallaan tavalla.

Isälle korvamerkittyjen vanhempainvapaakiintiöiden pidentäminen on lisännyt isien osuutta käytetyistä vanhempainvapaista. Silti viidennes isistä ei pidä lainkaan perhevapaita. Edelleen perhevapaiden aiheuttamat riskit työuralle ja palkkakehitykselle kohdistuvat pääosin naisiin. Isälle korvamerkityt perhevapaat edistäisivät työelämän tasa-arvoa ja parantaisivat naisten työmarkkina-asemaa, kun vanhemmuudesta aiheutuvat kustannukset jakautuisivat tasaisemmin. Lisäksi isälle korvamerkityt vapaat edesauttaisivat hoitovastuun tasaisempaan jakoon vanhempien kesken ja mahdollistaisivat isälle arvokasta aikaa lapsen kanssa.

Muihin Pohjoismaihin verrattuna pienten lasten kotihoito on yleistä vain Suomessa. Muissa Pohjoismaissa 2-vuotiaista lapsista lähes 90 % on varhaiskasvatuksen piirissä, kun vastaavasti Suomessa vain noin 50 % lapsista on. Suomessa kotihoidontuki alle 3-vuotiaan lapsen vanhemmille vaikuttaa siihen, että lapsen siirtyminen varhaiskasvatuksen piiriin lykkääntyy, kun kotihoidontuki ohjaa äitiä pitkälle hoitovapaalle. Nimenomaan äitejä, koska vuonna 2016 kotihoidontukea saaneista 93% oli naisia.

Tällä hetkellä perhevapaauudistuksessa keskustellaan kotihoidontuen porrastamisesta, eli tuen määrä vähenisi portaittain niin, että pitkälle hoitovapaalle jääminen vähenisi. Tämä parantaisi naisten asemaa ja ansiotasoa työmarkkinoilla, koska pidempi poissaolo työmarkkinoilta vaikuttaa äidin ansiokehitykseen ja sitä kautta kertyviin eläkkeisiin. Norjassa kotihoidontuen suosio on laskenut, kun 1-2 vuotiaiden päivähoitopalvelutarjontaa on kasvatettu. Jos suunnitellut porrastukset kotihoidontukeen tulevat toteutumaan Suomessa, on varmistettava, että laadukasta varhaiskasvatusta on saatavilla kasvavan palvelutarpeen myötä.

Joustava perhevapaajärjestelmä antaisi paremmat mahdollisuudet yhdistää vanhemmuuden ja erilaiset elämäntilanteet. Vanhemman ei tarvitsisi valita, ollako vanhempi vai työntekijä, vaan hän voisi olla näitä molempia samaan aikaan. Myös työpaikoilla voitaisiin tukea tätä ymmärtämällä erilaisia elämäntilanteita ja työpaikan ulkopuolisen elämän tarpeita. Takaisin alussa esitettyyn syntyvyyden laskuun; perhevapaauudistuksella on nyt näytön paikka, koska perhevapailla on merkityksensä siihen, että he jotka toivovat itselleen lasta, uskaltavat leikkiin halutessaan ryhtyä. 

Mari Kettunen
Sosiaalipoliitinen asiantuntija

MITEN TAAS SELVITÄÄN – ILLAN HILJAISINA HETKINÄ TULEE KYYNELEET

PAM keräsi vuonna 2006 jäseniltään arjen tuntoja siitä millaista on, kun palkka ei tahdo riittää elämiseen. Suomessa keskusteltiin silloin solidaarisen palkkapolitiikan tulevaisuudesta ja työssäkäyvien lisääntyneestä köyhyydestä.

Pienet palkkatulot pakottavat tinkimään monista asioista. Vuonna 2006 eräs pamilainen kuvasi arkista tasapainoilua toimeentulonsa kanssa seuraavasti:  

”Jäljelle jäävä 757,50 euroa on saatava riittämään koko kuukauden ruokiin, puhtauteen, vaatteisiin ja kenkiin kasvaville pojille, koulun retkiin, viikkorahaan ja harrastuksiin. Joka elää teinien huoltajana, tietää, minkälaisia määriä leipää, voita, maitoa ja perunoita näihin uppoaa! Puhumattakaan kolmen kuukauden välein tarvittavista jalkineista pieniksi jääneiden ja risojen tilalle. Kymmeneen vuoteen en ole ostanut mitään ylimääräistä: ei huonekaluja, ei itselle vaatteita, ei matkoja eikä silmälaseja tai hammaslääkäriä.” (Vuonna 2006 nimimerkki Porrasenkeli)

Vuonna 2006 Elinkeinoelämän ilmaisi, että heidän mielestään solidaarisen palkkapolitiikan takia matalasti koulutetuilla oli liian korkeat palkat heidän koulutukseensa ja tuottavuuteensa verrattuna. Vaikka tuon jälkeen EK istui tekemään vielä keskittyjä ratkaisuja, oli se tiensä valinnut. Se halusi lisää palkkaeroja ja niinpä se 10 vuotta myöhemmin kielsi itseltään keskitetyt ratkaisut.

Vaikka Suomen talous oli viime vuosikymmenen puolivälin jälkeen hyvässä tikissä, ei edes vakityö taannut tekijälleen pääsyä taloudellisesta ahdingosta. 

”Työskentelin viisi vuotta eräässä firmassa extrana kunnes vihdoin sain vakipaikan. Ajattelin, että nyt on huolet ohi, ei tarvi enää murehtia työtunneista ja varmasti tietää paljonko saa kuukaudessa palkkaa. Eipä tämä niin ruusuista sitten ollutkaan. Vuokran ja muiden laskujen jälkeen kuukausipalkasta tilille jää vaivaiset 150 euroa ja sillä pitäisi seuraavat neljä viikkoa elää. Ylitöitä ei makseta vaan niitä saa vapaana pitää pois, niin mistä sitten voi saada lisää rahaa? Toinen työ isolla lisäveroprosentilla?” (v.2006 nimimerkki Pikkumyy)

Kahta työtä tekevien joukko lisääntynyt lähes 50 tuhannella vuodesta 2006. Yhä useampi joutuu tekemään kahta työtä niistä samoista syistä, mitä nimimerkki Pikkumyy mietti 12 vuotta sitten.

Kysyimme vuonna 2017 toistamiseen palvelualojen työntekijöiltä arjen kokemuksia palkan riittämättömyydestä. Arjen tarinoissa toistuu sama niukkuus kuin vuonna 2006. Tulojen riittämättömyys tarkoittaa itsekuria ja kieltäymyksiä; ei harrastuksia, ei matkoja, ei uusia vaatteita, ei lomia, ei kulttuuria, ei hammaslääkäriä. Ja sitkeää työssäkäyntiä. 

”Osa-aikatyöläisenä ei ole varaa ostaa itselle ehjiä ulkoiluvaatteita. Rahat menee lasten tarpeisiin (lapset 7v ja 10v). Hiukseni raskin leikkauttaa yleensä kahdesti vuodessa. Loma-ajat pysymme kotona, raha ei riitä reissaamiseen. Tietysti osa-aikatyöläisenä teen tuurauksia myös loma-aikoina pari päivää viikossa, jolloin ei ole aikaakaan lomailuun.” (Vuonna 2017 nimimerkki Satu)

Työ on raskasta. Asiakkaat eivät aina arvosta palvelutyöntekijää ja kuitenkin vaativat täydellistä palvelua. Kärsivällisyys on koetuksella. Työssä on paineensa ja vapaa-ajalla talouden murheet.

”Teen raskaita iltavuoroja. Joskus yhdellä tauolla joskus tauotta. Jopa vessakäynnin jälkeen asiakas naama punaisena huutamassa kassalla. En tiedä jos terveys kestäisi täysiä vuoroja.. Tekisi mieli joskus huutaa takaisin että kävin kusella ja varmasti vittu käyn jatkossakin näillä palkoilla ja lisillä…” (Vuonna 2017 nimimerkki Köyhä ja kärsimätön)

”Käymme ehkä kerran vuodessa leffassa. Kulumme menevät autoon, asumiseen, autonkorjaukseen…Pelkään jatkuvasti että terveys menee, tarvitsen lasit.. hammaslääkärissä ei ole ollut varaa käydä. Viisaudenhampaat pitäisi poistaa. Tämän lisäksi haaveilen piilolinsseistä. Ehkä sitten joskus…Ulkomailla en ole aikuisena käynyt. Kerran Tukholmassa ilman lapsia. Minulla ei ole kavereita juuri ollenkaan. Ei ole varaa tehdä mitään.” (Vuonna 2017 nimimerkki Köyhä ja kärsimätön)

Jos työ sinällään ei jatkuvasti mielessä askartelisi, niin siitä saatava vaatimaton toimeentulo on paineita luomassa. Se kalvaa sisällä. Ja illan hiljaisina hetkinä tulee kyyneleet.    

”Ahdistus on päivittäistä. Päiväkotimaksut, asumistuki...lasketaan bruttotuloista. Jos velkaa ja ulosottoa niin käteen jäävä osuus hirmu pieni josta kaikki laskut maksettava. Lapsia kiusataan kun vanhat puhelimet, vaatteet paikattuja eikä viimeisen trendin mukaisia...äiti itkee itsensä uneen iltaisin.” (Vuonna 2017 nimimerkki Koipelo-74)

”Perheeseemme kuuluu minä, tyttöni ja mieheni. Mieheni on pitkäaikais sairas joten kukaan ei halua työllistää häntä. Eli meillä minä olen ainoa joka olen palkkatyössä ja minä olen yt:n uhri jonka tuloksena viikko tuntini on 25h. Aikamoista taiteilua on elämä, toimeentulotuen kanssa, ansiopäivärahan sekä työttömyyspäivärahan myöten. Mihinkään ylimääräiseen ei ole mutten haluaisi sen näkyvän kuusi vuotiaan tyttäreni elämässä. Jos tehdään vaikka vaate hankintoja niin sitten täytyy miettiä mitä syödään loppu kuukausi että pärjätään. Aina jos jotain hankittavaa on niin täytyy tehdä tarkat laskelmat mihin on varaa ja mihin ei. Kyllä välillä työnteko tuntuu täysin turhalta ja iltaisin itku tulee että miten tässä elämässä pärjää. Haluaisin vain taata lapselleni hyvän elämän en mitään muuta.” (Vuonna 2017 nimimerkki Turhautunut)

Perheen perustaminen tai parisuhteen aloittaminen voi tuntua vaikealta tai ainakin kaukaiselta. Omaa tilannetta häpeillään. 

”Rahattomuus on vaikuttanut merkittävästi parisuhteen muodostamiseen. Olen hävennyt köyhyyttäni todella paljon, enkä halua kertoa uudelle ihmiselle kuinka pienituloinen olen. Pienituloisena en edes ole uskaltanut haaveilla omasta kodista tai perheestä.”(Vuonna 2017 nimimerkki Unelma Onnesta)

Monet päättäjät ovat esittäneet, että Suomeen pitäisi saada lisää matalapalkkatyötä ja työelämän sääntelyä karsia. Tarvitsevatko työntekijät suojaa?

”Joka viikko vatsahaava kun uusi lista julkaistaan ja sulla on taas vain 3-4 vuoroa, eli taas vaan jännätään että no kuka on kipee että pääsee töihin. Ja kun ei ole varaa sanoa ei kun niitä saikkupaikkauksia tulee niin huomaatkin että oot tehny melkeinpä pelkkää 6 päivän viikkoa alkuvuoden … Epävarmuus toimeentulosta ajaa hulluuden partaalle. Olisi niin ihanaa kun voisi huoletta tehdä täydet tunnit ja sais pitää ne 2 vapaata viikossa. Pienet on pyynnöt mut eipä se tunnu työnantajaa kiinnostavan, työntekijän hyvinvointi.” (Vuonna 2017 nimimerkki Hulluudenhighway)

EK kielsi itseltään solidaarisuuden. Maan ylin johto haluaa olla huolissaan eriarvoisuudesta ja toisella kädellä tekee esimerkiksi työttömyysturvaan indeksileikkauksia. Asiantuntijat väittelevät onko tuloerot kasvaneet vähän, vaiko paljon ja millä aikavälillä. Samanaikaisesti moni pienipalkkaisen arjessaan laskee rahojaan ja miettii miten perheensä niillä elättää.  

Antti Veirto

Tutkimuspäällikkö

AY-LIIKKEEN TAVOITTEENA ON SIVISTYSYHTEISKUNTA

STK:n ja EK:n lobbarina neljä vuosikymmentä häärännyt Lasse Laatunen kuvaili muistelmissaan työmarkkinajärjestöjen koulutusasiantuntijoita vähemmän mairittelevasti ”heistä on ollut kautta työmarkkinahistorian vaikea saada mitään tolkkua”. 

Koulutuspolitiikka ei ole niin monimutkaista, etteikö myös työmarkkinajuristi voisi päästä kärryille vähintään perusteista. Laatusen kohdalla kyse lienee enemmän henkilökohtaisen kiinnostuksen puutteesta. No, mieltymyksensä kullakin.

Palkansaajapuolella on pari hyvää syytä olla kiinnostunut koulutuksesta.

Ensimmäinen on selkeä ja konkreettinen. Osaamisen kehittäminen nostaa todennäköisyyttä työllistyä ja edetä uralla. 

Tämän päivän osaamisperusteisessa koulutusmaailmassa myös epäformaalin koulutuksen merkitys on kasvussa, mutta formaalilla puolella (jossa asiaa on paremmin tutkittu) yhteys on kirkas: Jokainen tutkintotaso nostaa segmentin työllisyysastetta helposti parikymmentä prosenttiyksikköä. 

Käytännössä merkittävin rajapinta osuu 2. asteen tutkinnon suorittaneiden ja kokonaan vailla perusasteen jälkeistä tutkintoa olevien väliin. Suomeksi sanottuna vähintään 2. asteen tutkinnon suorittaminen helpottaa työllistymistä reippaasti. Rakenteellinen koulutustason nousu on paras tapa suojella kansalaisia työttömyydeltä.  

Mutta on myös toinen syy – vähintään yhtä tärkeä, joskin hieman abstraktimpi: Ay-liikkeen tavoitteena on sivistyneiden ihmisten sivistysyhteiskunta.

Miksi? Koska sivistykseen pyrkivä ihminen on ajatteleva ihminen. Sivistykseen pyrkivä, tiedostava ihminen ei purematta niele teknokraattisia totuuksia. 

Ettäkö pitää leikata palkoista? Ettäkö pitää leikata työttömyysturvasta? Ettäkö pitää tehdä nämä ja nämä veronkevennykset? Ettäkö ei ole vaihtoehtoja?  

Kyse ei ole sivistyssanoista ja maisterinpapereista, vaan yhteiskuntakriittisyydestä, omien aivojen käyttämisestä sekä tiedon ja tieteen arvostamisesta. Siitä, että on kiinnostunut ja ottaa selvää. Se on todellista sivistystä. 

Vaihtoehtoja löytyy aina. Joskus parempia, joskus huonompia, mutta sivistynyt ja tiedostava ihminen osaa arvioida sen itse. 

Palkansaajaliikkeen on palattava sivistysliikkeeksi, jollainen aikoinaan olimme. En ole haikailemassa takaisin vanhaan, vaan nimenomaan kohti uutta tulevaisuuden voimaannuttavaa sivistystä.

Haluamatta kuulostaa liian mahtipontiselta, ay-liikkeelle on tarjolla vallankumouksellinen rooli. Liittojen velvollisuus on kyseenalaistaa valtarakenteet – ja liitto yhtä kuin jäsenensä. Oman koulutus- ja sivistystoiminnan kautta menemme kohti tätä tavoitetta.

Globaali kilpailu ei juuri jaa armopaloja. Koulutuksen ja sivistyksen kautta otamme kohtalomme vahvemmin omiin hyppysiimme. Digitalisaatio antaa tähän paremmat eväät kuin koskaan. Ennen oli luku- ja opintopiirejä, joissa työntekijät kehittivät itseään. Nyt saman voi tehdä vielä demokraattisemmin, mobiilisti ja vaivattomasti.

Mikko Laakkonen 

Koulutuspoliittinen asiantuntija