ISLINGTON GREEN JA LUKEMATTOMAT KIRJAT

Aamuinen lukuhetkeni Helsingin Sanomien parissa sai jälleen takahampaani pureskelemaan aamupalaa normaalia kiivaammin ja teekin hävisi kupista kuin ajatus. Matti Apunen oli kirjoittanut kolumnin.

Englannissa nuoret ovat aikaisempia sukupolvia suvaitsevampia. Eilen televisiossa tutkija totesi, että äskettäin roihuja aiheuttanut islaminvastaisuus ei ole maassa vahvoilla. Maassa vallitsee niin vahva suvaitsevaisuuden ilmapiiri, etteivät yksittäiset toimijat heiluta tätä kansalaisten perusarvoa. Apunen viittasi kolumnissaan hieman tämän aihepiiriin suuntaan kun siteerasi The Economist -lehden analyysia asennetutkimuksesta. Sen mukaan nuoret saarivaltiossa ovat muuttumassa liberaaleiksi. Nuoret kuulemma pitävät valtion perustehtävänä yksilön vapauksien takaamista.

Vuonna 2011 Lontoon kaduilla nuoret mellakoivat. Jokainen saattoi tehdä halutessaan mellakoiden syistä omat analyysinsa. Niiksi saattoi löytää vaikkapa turhautumisen, tyhjyyden tai puhtaan vandalismin. Itse olen asioista ymmärtämättömänä yrittänyt rakentaa kuvaa mellakoiden asetelmasta Lontoon Islington Greenillä sijaitsevan Waterstone-kirjakaupan kohtalon kautta. Kirjakauppa nimittäin säilyi koskemattomana kadulla, jolla muiden liikkeiden ikkunat oli kivitetty rikki ja tavarat varastettu. Ryöstäjiksi muuttuneille mellakoitsijoille kelpasi etupäässä elektroniikka ja vaatteet. Kirjakauppa sai olla rauhassa. Kysymys ei ehkä ole ollut kirjojen koskemattomasta arvostuksesta vaan ennen muuta siitä, että niillä ei ollut minkäänmoista arvoa. Eräät ovat huvittaneet itseään sillä mielikuvalla, että kysymys on lähinnä siitä, etteivät mellakoitsijat osanneet lukea. Se olisi tragedia, jossa nuoria ympäröivä yhteiskunta saisi mennä peilin eteen. Englannissa kirjakaupan kohtaloa pidettiin myös merkkinä siitä, että kirjojen kuluttaminen on keskiluokkaistunut. Oli miten oli, kirjakauppa seisoi joka tapauksessa koskemattomana.

Itse opiskelin Englannissa 90-luvun puolivälissä. Hieno maa, jossa kaltaiselleni pikkukaupungin pojalle oli paljon uutta. Yksi ihmetys oli ihmisten suuri tarve suojata omaisuuttaan. Näytti siltä, että jokaisen asunnon ulkoseinässä oli hälytin ja autot ulvoivat kadun varsilla omistajiaan kaivaten. Jotenkin syntyi silloin kuva, että siellä oli Suomea korkeampi tarve suojautua ympäristöä ja kanssaihmisiä vastaan.

Apunen sanoo aamuisessa kolumnissaan, ettei hyvinvointivaltiota rakennettu sen varaan, että ihmiset luottavat toisiinsa. Apunen näkee hyvinvointivaltion vaativan ihmisiä luottamaan virkamiehiinsä. Kuitenkin Richard Wilkinson ja Kate Pickett selvityksessään Tasa-arvo ja hyvinvointi osoittavat kuinka Suomen, Norjan, Tanskan ja Ruotsin kaltaisissa maissa ihmisten keskinäinen luottamus on keskimäärin merkittävästi vahvempaa kuin esimerkiksi Isossa Britanniassa tai Yhdysvalloissa. Eli voisi luulla, että hyvinvoinnin tasaamisesta huolehtiva valtio tuottaa ihmisten keskinäistä luottamusta.

Apusen mainitsemalla sosiaalisella pääomalla ja siihen liittyvällä yhteisöllisyydellä on myös ihmisten keskinäisen luottamuksen kannalta merkitystä. Kuitenkin talousliberalismi näyttää luovan ihmisten välille keskinäisiä taloudellisia eroja, jotka puolestaan aiheuttavat nimenomaan myös sosiaalisen pääoman hupenemista ja keskinäistä epäluottamusta. Hyvinvointivaltio huolehtii tehokkaasti tulonjaosta ja siten hellii ihmisten keskinäistä luottamusta.

Antti Veirto

MADDE JA MÄ

Kuninkaallisilla on tunnetusti bensaa suonissaan niin paljon, ettei kannata puhua enää siniverisistä. Ainakaan Ruotsissa. Huomasitte varmaan, että naapurimaassamme avioon kiiruhtanut prinsessa Madeleine oli huristellut kaupunkimaasturillaan vastoin liikennesääntöjä ruuhka-aikaan bussikaistalla. Kirjoittaessaan sakkoa oli poliisi joutunut pohtimaan, että nauttiiko Madde kuningasperheen jäsenenä sakkorangaistuksen suhteen koskemattomuutta.

Madden edesottamuksista minulle mieleeni juontui ajatus, että aikoinaan todellakin yhteiskunnan toimesta oikeuksia ja hyvinvointia jaettiin ihmisille heidän arvonsa perusteella. Yhteiskunnan erityisessä suojeluksessa olivat sille jollain tavoin arvokkaaksi koetut jäsenet. Arvo taas syntyi useimmiten syntyperästä. Ihmisarvossa oli skaala, jonka tyvipäässä oli tavallinen kansa. Ihmisoikeudet olivat toissijaisia ja ensisijaisia etuoikeudet, joita jaettiin arvokkaille.

Jokunen aika sitten seurasin televisiosta keskusteluohjelmaa, jossa lajissaan menestyneet urheilijat miettivät urheilun arvostusta Suomessa. Eräs keskustelijoista oli mutkamäessä menestynyt ja Suomesta halvemman verotuksen maahan muuttanut ex-urheilija. Hän hämmästeli sitä, että hänen pitää Suomessa maksaa laskettelurinteeseen mennessään hissilipuista. Keski-Euroopassa hän laskettelee ilmaiseksi. Siellä ”rinnemarkkinoilla” ymmärretään hänen arvonsa toisin kuin Suomessa. Minua keskustelun seuraajana lämmitti se, että Suomessa rinnehissien lipuissa noudatetaan universalismin periaatteita. Kaikki maksavat lippunsa.

Väistämättä tulee mieleen, että tuloerojen kasvaessa kovaa vauhtia lasketellaan kiihtyvällä vauhdilla kohti eriarvoisuutta. Äskettäin Helsingin sanomissa kirjoitettiin kuinka oikeudenkäyntikulut ovat kasvaneet kohinalla. Oikeuspoliittisen laitoksen tutkija arveli, että Suomessa ollaan tilanteessa, jossa kasvaneet kulut uhkaavat jo kansalaisten oikeusturvaa. Oikeutta ei enää ehkä uskalleta hakea, koska tappio oikeudessa romuttaisi talouden. Varakkaalla ihmisellä on siten entistäkin paremmat mahdollisuudet huolehtia oikeuksistaan kuin köyhemmällä. Onneksi ammattiliittojen jäsenet edes saavat oman taloutensa kannalta riskittömän oikeudenkäynnin työriidoissa.

Madde sai sakkonsa ja Chrisin. Kuningaskunnassa on siis kaikki hyvin. Toivottavasti Chris maksoi muuten häät. Eivätkä ruotsalaiset veromaksajat. Toisaalta mitä se minulle kuuluu, meidäthän erotettiin Ruotsista vuonna 1808.

Antti Veirto

MUUTAMA SANA TALOUSKASVUSTA JA GLOBAALEISTA TULOEROISTA

Talouskasvun yleisimmin käytetty mittari on BKT eli bruttokansantuote. BKT perustuu arvonlisäykseen – BKT:n kasvu siis kertoo talouden tuotannon arvon noususta. Tämä kasvu voi olla sekä määrällistä että laadullista, siis tuotetaan sekä enemmän että parempia tuotteita tai palveluita. BKT on mittarina melko yksinkertainen eikä kerro esimerkiksi mitään tulonjaosta eli siitä, kuka suoranaisesti hyötyy talouskasvusta. BKT on kuitenkin suuntaa-antava mittari maiden elintasoille, ja sen avulla elintasoja ja maiden välisiä tulo- ja tuotantoeroja voidaan vertailla.

Globaalit tuloerot tuskin tulevat kenellekään yllätyksenä – rikkaat taloudet ovat valtavasti köyhiä talouksia rikkaampia. Vuonna 2011 OECD-maiden osuus maailmanlaajuisesta BKT:sta oli noin kaksi kolmasosaa vaikka näissä maissa asuu vain alle viidesosa koko maailman väestöstä. Loput neljä viidesosaa vastaavat kolmanneksesta globaalista BKT:sta.
Miksi rikkaat taloudet sitten ovat niin paljon köyhiä rikkaampia? Syitä on monia, mutta ilmiö on selvä: viimeisen 200 vuoden ajan tuloerot maiden välillä ovat kasvaneet valtaviksi. Ennen teollistumista erot olivat pienempiä — teollistuminen lienee kiihdyttänyt tuloerojen eriytymistä. Ennen kaikkea teollisessa kehityksessä jälkeen jääminen on johtanut myös talouskasvussa jälkeen jäämiseen.

Miten rikkaiden ja köyhien maiden välistä tulokuilua pystyisi pienentämään? Amerikkalaisen taloustieteilijän Robert Solow’n mukaan nimetyn kasvumallin keskeinen ajatus on se, että mitä enemmän pääomaa on, sitä vähemmän sen lisääminen lisää tuottavuutta. Idea on intuitiivinen: jos tehtaaseen, jossa on yksi kone, ostetaan toinen kone, suhteellinen tuotannon lisäys on huomattavasti suurempi kuin jos tuhannen koneen tehtaaseen ostetaan yksi kone lisää. Globaalien erojen kannalta tämän pitäisi johtaa tilanteeseen, jossa vähäisen pääoman maat eli köyhät maat kasvaisivat huomattavasti rikkaita maita nopeammin. Pääomainvestoinnit olisivat siis köyhissä maissa niin paljon tuottavampia, että mallin mukaan köyhät maat saavuttaisivat rikkaat maat.

Näin ei selvästikään ole käynyt. Pääomainvestoinnit saattavat olla pääomaköyhissä maissa tuottavampia, mutta maat eroavat kuitenkin myös muilla tavoilla huomattavasti. Pääoman lisäksi muun muassa koulutus, väestönkasvu ja erityisesti teknologinen kehitys vaikuttavat kasvuvauhtiin. Mikäli eroja muilla kuin pääoman tasolla ei olisi, köyhät taloudet olisivat saattaneet saavuttaa rikkaat maat nopeammin tai saavuttaisivat niitä paraikaa – kyse olisi kuitenkin hitaasta ilmiöstä. Talouskasvuun vaikuttaa niin moni tekijä, että kasvun ennustaminen pitkällä aikavälillä on vaikeaa. Nämä kasvuun vaikuttavat tekijät vaikuttavat samalla myös toisiinsa ja monimutkaistavat syy-seuraussuhteita ja kasvukehityksen kokonaiskuvaa. Tämän vuoksi ei myöskään ole olemassa yhtä ainoata vastausta siihen, miten köyhien maiden taloudet saataisiin kasvuun ja maiden väliset tulo- ja tuotantoerot kaventumaan.

Aino Kalmbach
korkeakouluharjoittelija