Juha Siltala on kirjoittanut Kalevi Sorsa säätiölle raportin
Työnantajan alaisena ilman työsuhdetta. Siltala osuu jälleen kirjoituksellaan
ajan hermoon. Ja kipeästi. Impulsseja sarjaan kirjoitettu raportti tarjoaa
sopivaa luettavaa näin marraskuussa. Valon
pilkahdukset kun käyvät muutoinkin yhä vähäisemmiksi.
Siltalan raporttiinsa kirjoittamissa mietteissä näkyy yhteys
Ulrich Beckin ajatteluun pakkoyksilöllistämisestä. Pätkätyö ja työsuhteen
epävarmuus on Beckin määrittelyn mukaan pakkoyksilöllistämisen ilmenemismuoto
jälkimodernissa yhteiskunnassa. Kollektiivisesta sopimisesta ja sosiaaliturvan
”jäykkyyksistä” eroon pääsemistä mainostetaan tunteena, jossa yksilö voi tehdä
elämästään itsen näköisen. Tuloksena voi kokea ennen tuntematonta vapautta tai
täydellistä vieraantumista ja osattomuutta. Mielen valtaa narsistinen
kaikkivoipaisuusilluusio, jossa syytetään tai kiitetään vain itseä, ikään kuin
mikään muu ei kohtaloon vaikuttaisi. Autonominen itsenäisyys kaadetaan kaikille,
mutta lopulta se jää vain hyvän perintöosan saaneiden etuoikeudeksi, kun
yksilöllisyys riskeinä kaatuu kaikille.
Pysähdyn hetkeksi itseen ja vapauteen. Kuten Siltala
kirjoittaa, meille tarjotaan ajatusta, että instituutiot imevät energian
yksilön tilasta. Kahlitsevat ja
ohjailevat yksilöä vastoin hänen perustavanlaatuista luontoaan. Vapaus on tietysti
paradoksi. Ihmistähän hallinnoidaan siksi, että hän voisi olla vapaa, mutta mielenvääntelijät
haluavat tehdä sääntelystä, hallinnoinnista, vapauden antiteesin. Ja kuitenkin
on niin, etteivät esimerkiksi lapset kasvaisi ilman aikuisten ohjausta itsenäisiksi
yksilöiksi. Voivatko nuoret aikuiset
olla vapaita ilman koulutusta? Eikö koulutuksella kuitenkin hallinnoida ja
kontrolloida heidän osaamistaan sellaiseksi, että he voisivat operoida työmarkkinoilla?
Jokaisen kannattaisi miettiä mistä vapaus syntyy. En malta tuoda esille
armoitetun pessimistin Arthur Schopenhauerin näkemystä siitä, kuinka
yhteiskunta on antagonismia, jolla ihmiselon, kuten pelon tai vihan, tunteita
voidaan pitää tolkullisina.
Siltala kirjoittaa kuinka työn psykologinen sopimus
murentuu. Palkat pienevät työmäärän kasvaessa ja työn ulkopuolisesta elämästä
tingitään pyrittäessä päivittäin ylittämään itsensä. Kaiken likoon laittamisen
jälkeen työpaikalla odottaa kylmä irtisanomisilmoitus. Ne jotka saavat
säilyttää työnsä ovat kuin sotilaita, joiden vierestä ammutaan aseveli.
Huojentuneita, mutta toisten kohtalosta syyllisyyttä potevia ja omaa kohtaloaan
pelkääviä. Siitä kertoo tieto, jonka mukaan 40 prosenttia työntekijäasemassa
olevista suomalaisista pelkää työttömäksi jäämistä. Ydintyövoiman ulkopuolella
itsensä työllistäjät, osa-aikaiset ja suhdannepuskurina pompoteltavat
vuokratyöntekijät kamppailevat eteenpäin. Solidaarisuus näivettyy työelämästä, kun
kohtalot alkavat poiketa toisistaan.
Tarvittaessa työhön kutsuttavat, nollatyösopimuksella
sinnittelevät ja vaikkapa über-kuskit odottavat töitä jatkuvassa valmiudessa.
Alustataloudessa ja uudessa teknologiassa tuottavuus usein pumpataan 100 vuotta
vanhoilla menetelmillä eli työtä halventamalla ja äärimmäisellä joustolla.
Suomalaisista on 20 prosenttia jo saanut tuloja verkossa tehdyllä työllä, mutta
kuten Siltala toteaa, niistä murusista ei elantoa saa. Parhaimmillaan
työntekijät maksavat saadakseen tehdä työtä; kun alustatalouden innovaatioissa
esimerkiksi ruokalähetin äiti maksaa nuoren jakelussa käyttämän auton
polttoaineen ja ylläpidon.
En suosittele Siltalan raporttia joululahjaksi perheen
nuorelle, joka miettii mitä elämällä on hänelle tarjottavana. Kirjoituksesta
käy varsin selväksi, että Siltalan mielestä toisen maailmansodan jälkeen
syntynyt palkkatyön malli, kokoaikainen ja vakituinen, on tulossa tiensä
päähän. Tuo palkkatyön malli on historiallisena poikkeuksena osoittanut
voimansa yhteiskuntien rauhoittajana. Tosiasia on, ettei niitä olosuhteita
missä se syntyi, voida palauttaa, mutta se ei estä tavoittelemasta sitä sama
yhteiskunnallista tasapainoa mistä olemme saaneet nauttia. Siltala uskoo, että
kollektiivinen sopiminen, sosiaalivakuutus ja poliittisesti säädetyt
pelisäännöt voivat uudistettuina parantaa työelämän laidoille ajettujen asemaa.
Yhteiskunnalle luotaisiin siten ennustettavuutta ja kansalaisille
turvallisuutta.
Suomessa kuitenkin puhaltavat poliittisella kentällä ne
samat tuulet, jotka ovat raaputtaneet poliittisen pinnan monessa länsimaisessa
yhteiskunnassa rikki ja vapauttaneet myrkyllisen populismin hengitettäväksi.
Tuloerojen kasvaminen ja nyt väen vängällä tehtävät julkisten palveluiden
yksityistämiset vievät Suomen yhä kovempaa kohti Yhdysvaltain kaltaista
palkkapolarisaatiota ja keskiluokan turhautumista. Sekä Yhdysvalloissa, että
Britanniassa tulleet poliittiset yllätykset kertovat, ettei uusliberalistinen
talousmalli toimi laajasti kansalaisten eduksi? Ainakin Naomi Klein näytti
Trumpin voitosta vetävän johtopäätöksen, että uusliberalismi on epäonnistunut.
Kuulin äskettäin erään optimistin uskovan, että tiedon
digitalisoituminen vahvistaa yksilöitä. Vahvistaa siinä määrin, että he ovat
kyllin vahvoja sopimaan itsenäisesti työnsä ehdoista, kun kaikki tieto on
käytettävissä. Diginaiivia ajattelua, sanon minä. Sopimisessa ei tieto vapauta
epätäydellisestä sopimistilanteesta, jossa toisella osapuolella on taloudellinen
etulyöntiasema. Itse uskon, että itse asiassa digitalisaation myötä työehdoista
pitäisi sopia edelleenkin mahdollisimman kattavasti, muuten ehdot silppuuntuvat
loputtomaksi kilpailuksi kohti pohjaa. Digitalisaatio on vapauttanut 1800-luvun
voimia, jotka vetävät työtä kohti päiväläisyyttä, jossa työ on murusina maailmalla.
Samalla se vapauttaa rauhattomuuden
voimat, joiden aloillaan pitämiseksi kehitettiin sosiaaliturva ja säälliset
työehdot.
Antti Veirto
