ARVONLISÄVEROVELVOLLISUUDEN ALARAJAA EI OLE SYYTÄ NOSTAA, MUTTA JÄRJESTELMÄN PIENYRITYKSILLE AIHEUTTAMAT KUSTANNUKSET OVAT LIIAN SUURET

Keväällä 2017 joukko kansanedustajia pääasiassa tuolloisten hallituspuolueiden keskustan ja perussuomalaisten riveistä allekirjoitti toimenpidealoitteen yritysten arvonlisäverovelvollisuuden alarajan nostamisesta viitaten Virossa käyttöön otettuun 40 000 euron alarajaan. Kuluvan vuoden helmikuussa kristillisdemokraatit korottivat panoksia ehdottamalla alarajan nostamista aina 50 000 euroon asti. Kuten toimenpidealoitteille, joilla ei ole eduskunnan enemmistön tukea, tavallisesti käy, molemmat ehdotuksista hautautuivat valiokunnan käsittelylistalle, jolla ne raukeavat hallituskauden päätyttyä.

Yritykset ovat Suomessa arvonlisäverovelvollisia, jos niiden 12 kuukauden pituisen tilikauden arvonlisäveroton liikevaihto ylittää 10 000 euroa. Mikäli yrityksen liikevaihto ylittää alarajan, on se kuitenkin oikeutettu liukuvaan alarajahuojennukseen, kunhan sen tilikauden arvonlisäveroton liikevaihto jää alle 30 000 euron.

Huojennusta maksetaan tilitettävästä arvonlisäverosta eli käytännössä myynneistä kerätyn ja hankinnoista maksetun arvonlisäveron erotuksesta. Kun ostoista vähennettävää veroa ei oteta huomioon, huojennus toimii alla olevan kuvion mukaisesti. Liikevaihtovälillä 10 000 – 30 000 euroa yritysten myynnin marginaaliveroaste nousee pääkannassa tasaisesti 12 prosentista kohti 60 prosenttia siten, että 30 000 euron kohdalla yritys maksaa arvonlisäveron jo koko liikevaihdostaan.

Kuvio 1 Maksettava alv ja marginaalivero 24 prosentin kannassa huomioimatta ostoja.

Tämän hetkinen oletus on, että nykymuotoisesta alarajahuojennuksesta todennäköisesti luovutaan, mikäli Euroopan komission tammikuinen esitys uudesta arvonlisäverodirektiivistä hyväksytään. Komission esityksellä pyritään luomaan EU-maiden arvonlisäverotukseen yhteisiä sääntöjä, jotka estävät veronkiertoa ja tuovat helpotusta pienille yrityksillä veroilmoituksissa sekä jäsenmaiden rajat ylittävässä kaupassa.

Sekä nykyiset että komission ehdottamat tulevat säädökset sallivat alarajan nostamisen. Huolimatta siitä, että alaraja on Suomessa tarkoitettu lähinnä harrastusluonteisen toiminnan rajaamiseen arvonlisäverotuksen piiristä, lukuisat järjestöt ajavat alarajan nostamista vedoten pienyrittäjyyden kannustimiin ja kustannuksiin. Suomen yrittäjät esittävät alarajan nostamista 20 000 euroon ja huojennuksen nostamista 50 000 euroon. Kaupan liitto toivoo puolestaan 35 000 euron suuruista alarajaa, mikäli alarajahuojennuksesta luovutaan.

Yksinkertainen ja yleinen malli optimaalisen alarajan selvittämiseksi

Michael Keen ja Jack Mintz (2004) esittävät yksinkertaista ja yleistä mallia optimaalisen arvonlisäverovelvollisuuden alarajan arvioimiseen. Yksinkertaisessa mallissa otetaan huomioon ainoastaan vaihtokauppa menetettyjen verotuottojen sekä arvonlisäveroa koskevien hallinto- ja noudattamiskustannusten välillä. Näistä jälkimmäiset koskevat luonnollisesti sekä verohallintoa että yrityksiä.

Tällöin optimaalinen alaraja riippuu arvioitujen kustannusten ohella vallitsevasta veroasteesta, arvonlisän osuudesta myynneissä sekä sosiaalisesta arvosta, jolla painotetaan verotuottojen euromääräistä kertymää. Tämän yksinkertaisen mallin tuloksena on se, että verovelvollisuuden alarajan tulisi olla sitä matalampi, mitä suurempi veroaste on ja mitä suurempi osa myynnistä on arvonlisäverollista. Rajan tulisi puolestaan olla sitä korkeampi mitä suuremmat ovat verovelvollisuuden aiheuttamat kustannukset.

Yleisemmässä mallissa Keen ja Mintz ottavat huomioon lisäksi tuotannon tehokkuuteen liittyvät kysymykset, joita syntyy, kun pienten yritysten kannattaa pitää myyntinsä juuri asetetun arvonlisäverovelvollisuuden alarajan alapuolella saavuttaakseen kilpailuetua myynnissä ja välttääkseen noudattamiskustannuksia. Näitä etuja ja kustannusten välttämistä punnitaan suuremman yrityksen saavuttamia skaalaetuja vastaan, ja kukin yritys valitsee tuotannon tason, joka maksimoi nettotuloksen.

Näin esimerkiksi alarajan alentamisen vaikutus hyvinvointiin ei ole yhtenäinen, kun osa yrityksistä supistaa tuotantoaan lisää mutta osa nostaa sitä runsaasti saavuttaakseen uuden optimitason. Lisäksi yritysten kohtaamien noudattamiskustannusten nousu saattaa joissain tilanteissa jopa laskea optimaalista alarajaa, jos ne muuten kallistaisivat vaakakuppia tuotannon skaalaeduista arvonlisäveron välttämisen puolelle.

Järjestelmän kustannukset yrityksille ovat Suomessa korkeita

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen Jarkko Harju, Tuomas Matikka ja Timo Rauhanen (2016) hyödyntävät Keenin ja Mintzin yksinkertaista mallia arvioidessaan, että optimaalinen arvonlisäverovelvollisuuden alaraja vallitsevilla 24 prosentin pääkannalla olisi Suomessa 32 000 euroa. Tähän lukuun on sittemmin viitattu usein tutkitusti parhaana tasona arvolisävelvollisuuden alarajalle. Asia ei kuitenkaan ole näin mutkaton, ja yksinkertaisella kaavalla laskettu staattinen optimi on Harjun, Matikan ja Rauhasen tutkimuksessa vain sivujuonne.

Kenties tärkein yksittäinen havainto VATT:n tutkimuksessa onkin arvio arvonlisäverovelvollisuuden yrityksille aiheuttamista noudattamiskustannuksista. Yksittäiselle yritykselle arvioitu 1600 euron vuosikustannus on valtava etenkin, kun puhutaan yrityksistä, jotka nykyisellään asettavat vuosimyyntinsä alle 10 000 euron. Kustannus on korkea myös verrattuna aiempiin ulkomailla toteutettuihin tutkimuksiin.  Osaltaan apua oli kuitenkin jo vuonna 2010 voimaan tulleesta uudistuksesta, jonka myötä pienet yritykset ovat saaneet ilmoittaa myyntinsä verottajalle neljännesvuosittain tai vuosittain aiemman kuukausittaisen ilmoituksen sijaan. Komission arvonlisäverodirektiivin voi toivoa laskevan pienyritysten taakkaa edelleen.

Vaikka alv-velvollisuuden alaraja on Suomessa ollut alhaisella tasolla, on huomattava joukko yrityksiä asettanut liikevaihtonsa juuri sen alapuolelle. Tämän voi havaita alla olevasta kuviosta, joka osoittaa yrityshavaintojen kasautumisen vuosina 2000−2013. Kasautumista käytetään perustellusti argumenttina alarajan nostamisen puolesta, sillä kiinteiksi oletetut noudattamiskustannukset olisivat näin pienemmät suhteessa yrityksen liikevaihtoon, jolloin kasautumisvaikutus saattaisi lieventyä. 

Kuvio 2 Yrityshavaintojen kasautuminen alv-velvollisuuden alarajan alapuolelle (Harju et al. 2016).

Harjun, Matikan ja Rauhasen tutkimuksessa verrataan suomalaisten pienyritysten kasvua Ruotsiin, jossa alv-velvollisia ovat kaikki yritykset ilman erillistä liikevaihtorajaa. Alarajan alapuolella suomalaisten yritysten keskimääräinen liikevaihdon vuosikasvu on 0 prosenttia, kun samankokoiset yritykset kasvavat Ruotsissa 10−15 prosentin vuosivauhdilla.

Vertailu Ruotsiin ei kuitenkaan tuo esiin alarajan vaikutuksia ns. ekstensiivisessä marginaalissa, eli käytännössä kuinka monta yritystä jätetään perustamatta verrattuna tilanteeseen, jossa alaraja olisi korkeammalla tasolla. Lisäksi on huomioitava, että alarajan alapuolelle asettuvat yritykset tekevät arvonlisäverollisia ostoja, joista maksettua veroa ne eivät pysty vähentämään omassa verotuksessaan. Näin ollen on validi kysymys, onko oikea ratkaisu kasvua hidastavaan byrokratialoukkuun laskea vai nostaa alarajaa.

Korkeampi alaraja loisi uusia ongelmia

Alarajan nostaminen puhutulle 30 000 – 50 000 euron vuositasolle voi kuitenkin aiheuttaa uudenlaisia ongelmia, kun ollaan sellaisella liikevaihdon tasolla, jolla yksinyrittäjä voi tulla toimeen ainakin työvoimavaltaisilla aloilla, joissa yrittäjän kulut ovat pieniä. Mikäli alv-velvollisuuden aiheuttama laskennallinen kustannus säilyy korkealla tasolla, voi alarajan nostaminen pikemminkin pahentaa byrokratialoukkua ja heikentää entisestään yritysten laajennushalua siirtäen kasautumisvaikutuksen vain entistä voimakkaampana uuteen raja-arvoon.

Korkea alaraja ilman huojennusta olisi kasautumisen kannalta todennäköisesti pahin vaihtoehto, sillä tällöin erotus euron alle alarajan ja euron yli sen myyvien yritysten välillä on noudattamiskustannusten ohella koko liikevaihtoa koskeva verotaakka. Näin on esimerkiksi poikkeuksellisen korkean alarajan Britanniassa, jossa kasautumisongelma todetaan juuri tästä syystä EU:n keskitasoa huomattavasti pahemmaksi (OTS 2017).

Mahdollisuus tulla toimeen arvonlisäverottomalla liikevaihdolla vääristäisi kilpailua erityisesti aloilla, joissa palkansaajia työllistävät yritykset kilpailevat yksinyrittäjien tai alustatalouden toimijoiden kanssa. Esimerkiksi kotonaan yritystoimintaa harjoittava parturi-kampaajayrittäjä pystyisi tarjoamaan palveluitaan huomattavasti halvemmalla kuin kahden hengen yritys, jonka vuosittainen liikevaihto nousisi helposti yli huojennuksen ylärajan, jolloin kuluttajahintaan päätyisi noudattamiskustannusten ohella koko verotaakka.

Alarajahuojennus on kuitenkin kallis ja kenties tarpeeton

Alarajan nostaminen olisi kallista myös julkiselle taloudelle. Valtiovarainministeriö arvioi vuoden 2016 alussa voimaan tulleen uudistuksen, jossa alv-velvollisuuden alarajaa korotettiin 8 500 eurosta 10 000 euroon ja huojennuksen alarajaa korotettiin 22 500 eurosta 30 000 euroon, alentaneen vuosittaista arvonlisäverokertymää 41 miljoonalla eurolla. Alarajan nostaminen 30 000 euroon säilyttäen nykyisen huojennusjärjestelmän, joka näin joustaisi aina 50 000 euron liikevaihtoon asti, aiheuttaisi verokertymään puolestaan 184 miljoonan loven. Kristillisdemokraattien ehdotus, joka sisälsi 50 000 euron alarajan ohella aina 80 000 euroon jatkuvan huojennuksen, nostaisi kustannukset luonnollisesti jälleen uusiin sfääreihin.

Huojennus, jossa marginaaliveroaste on ilman ostoista vähennettävien verojen vaikutusta 30 000 euroon asti vain 12 prosenttia, on intuitiivisesti järkevä, sillä sen voi katsoa laskevan kynnystä ilmoittautua verovelvolliseksi. Harjun, Matikan ja Rauhasen tutkimus osoittaa kuitenkin byrokratialoukun merkityksen olevan ainakin matalalla alarajan tasolla huomattavasti suurempi kuin huojennettuina maksettujen verojen muodostaman suhteellisen kannusteen. Näin kallis ja verohallinnon näkökulmasta työläs huojennusjärjestelmä vaikuttaa olevan tarpeellinen pikemminkin liian korkeilla kuin liian matalilla alarajoilla, jolloin sen hinta julkiselle taloudelle muodostuu nopeasti valtavaksi.

Järkevin suunta olisikin pyrkiä kehittämään arvonlisäverotuksen ilmoituskäytäntöjä edelleen, jotta alv-velvollisuudesta koituvat noudattamiskustannukset olisivat kohtuulliset myös kaikista pienimmille toimijoille. Lähtökohtana ei tule olla alarajan korottaminen nykytilanteen perusteella tehdyn staattisen arvion perusteella vaan se, että alv-velvollisuuden byrokraattiset ja kognitiiviset kustannukset ovat niin pienet, että verotus voidaan ulottaa Ruotsin tapaan kaikkiin toimijoihin.

Olli Toivanen

Ekonomisti

Lähteet:

Keen, Michael – Mintz, Jack (2004) The Optimal Threshold for a Value-Added Tax. Journal of Public Economics, Vol. 88 (3−4), 559−576.

Harju, Jarkko – Matikka, Tuomas – Rauhanen, Timo (2016) The Effects of Size-Based Regulation on Small Firms: Evidence from VAT Threshold. VATT Working Papers 75.

Office of Tax Simplification (2017) Value Added Tax: Routes to Simplification. Presented to Parliament pursuant to section 186(4)(b) of Finance Act 2016.

LAATUTYÖTÄ ILMAN RAJA-AITOJA

Ammatillinen koulutus on ollut otsikoissa – ja pääsääntöisesti negatiivisessa mielessä. Huoli kotona energiajuomaa kittaavista, Counter-Strikea päivät pitkät hakkaavista teineistä on suuri. Miksi ammatilliset opiskelijat eivät saa tarpeeksi opetusta? Miksi he saavat maleksia kotona keskellä päivää? Ajatelkaa lapsia!

Monet ovat löytäneet syyllisen ammatillisen koulutuksen reformista. Osoite on vain puoliksi oikein. Täyteen paniikkiin ei ole syytä.

Reformin jälkeinen ammatillinen koulutus pitää sisällään hyviä palikoita. Itse reformissa oli enemmän hyvää kuin huonoa. Ongelma on, että koulutuksen järjestäjien resurssit ovat liian pienet reformin menestyksekkääseen toteuttamiseen. Ja tästä voidaan syyttää pääsääntöisesti nykyistä, mutta myös edellistä, hallitusta.

Ammatillisen koulutuksen kivijalka on laatu. Myös huolten taustalla on huoli laadun heikkenemisestä. Tunnetusti laatu maksaa, mutta laatutyötä voidaan kehittää myös muilla tavoilla.

Koko ammatillisen koulutuksen laadunhallinta on aikamoinen himmeli. Taustalta löytyy Ammatillisen koulutuksen laatustrategia 2011–2020 -kaltaisia valtion linjapapereita, jotka aika ajoin nostetaan mapista pölyttymästä välitsekkauksia varten.

Tehtävänsä on OKM:llä, OPH:lla, Karvilla, oppilaitoksilla ja työelämän edustajilla. Himmellimäisyydessä ei sinänsä ole mitään vikaa. Kaikilla edellä mainituilla toimijoilla on oikeasti tärkeä rooli. Oman kokemukseni mukaan ne ovat myös täynnä osaavia koulutuksen asiantuntijoita.

Mitä voisimme pohtia enemmän, on laadunvalvonnan yhteistyö. Tällä hetkellä ainakin työelämätoimikunnissa istuvat työelämän edustajat kokevat asemansa epäselväksi. Raja-aidat opetushallinnon (OKM, OPH), koulutuksen järjestäjien ja työelämän edustajien (työelämätoimikunnat) eivät vaikuta hälventyneen. Monet eivät koskaan kuulleetkaan Kansallisesta koulutuksen arviointikeskus Karvista. Emme tiedä, mitä kollegamme tekevät.

Lopputuloksena on jupinaa ja manailua siitä, miten ministeriö laatii kelvottomia lakeja eikä kuuntele tarpeeksi työelämää. En epäile, etteikö hallinnon puolella kiroilla samalla tavalla työelämän epärealistisia odotuksia ja ymmärtämättömyyttä.

Miten tuomme toimijoiden kirjon vielä vahvemmin saman pöydän ääreen? Voisimmeko käyttää digialustoja tehokkaammin hyödyksi laadun varmistamisessa? Aivan varmasti. Fiksut työnantajat voivat tukea paikallisten, resurssien kanssa kipuilevien koulutuksen järjestäjien omaa laatutyötä. Ajatus työpaikasta todellisena oppimisympäristönä tuo aivan uudenlaista koukkua työelämän ja oppilaitoksen yhteiseen laatutyöhön. Työelämällä on entistä suorempi keino, mutta myös suurempi vastuu, vaikuttaa ammatillisen koulutuksen laatuun.

Toki myös verkostoituminen ja toisten työn ymmärrys ovat avainasemassa. Selkeästi esiin tuotu arvostus eri laatutoimijoiden työstä madaltaisi kynnystä tehdä yhteistyötä.

Uskon sataprosenttisesti, että kaikkien tavoitteet ovat tismalleen samat: Laadukas ammatillinen koulutus ja korkea työllisyysaste. Maaliin pääsemiseksi tarvitsemme avointa asennetta, tavoitehakuisuutta ja toimivia yhteistyömalleja. 

Mikko Laakkonen

Koulutuspoliittinen asiantuntija

PALKKANORMI JA PALVELUALOJEN TUOTTAVUUS

Suomalaista tulopolitiikkaa ovat määrittäneet erilaiset palkkanormit, joiden avulla on määritelty erityisesti kolmikantaneuvotteluissa, minkä suuruisia palkankorotusten tulisi keskimäärin olla. Näistä keskeisin on tuottavuusnormi, jossa kansantalouden keskimääräisen palkankorotuksen tulisi vastata tuottavuuden kasvun ja odotetun inflaation summaa. Tästä periaatteesta on johdettu erilaisia variaatioita kuten Ruotsista lainattu EFO-normi, jossa tuottavuusnormia seurataan avoimella sektorilla, joka toimii näin palkkajohtajana, tai tuoreempi euronormi, jossa tuottavuusnormin odotettu inflaatio on korvattu Euroopan keskuspankin inflaatiotavoitteella.

Tuottavuusnormien keskeinen tavoite on säilyttää palkansaajakorvausten osuus kansantulosta vakiona. Koska inflaatiota ja tuottavuuden kehitystä voi kuitenkin olla haastavaa arvioida etukäteen, on kansantulo-osuuksien tasapaino väistämättä lyhyellä aikavälillä häilyvä. Lisäksi palkat eivät tyypillisesti jousta alaspäin muuten kuin poikkeustilanteissa tehdyillä tulopoliittisilla ratkaisuilla, joten talouden syklit vaikuttavat itsessään tulonjakoon.

Tämän voi havaita alla olevasta kuviosta, jossa palkansaajakorvausten osuus kasvaa finanssikriisin ja erityisesti 90-luvun alun laman kohdalla. Samalla tulee kuitenkin huomioida, että palkansaajien tulo-osuus on pienentynyt viime vuosikymmeninä myös trendinomaisesti, kun julkisyhteisöjen osuus on tasaantunut ja omaisuus- ja yrittäjätulojen osuus jatkaa kasvuaan.

Lähde: Findikaattori

Tuottavuusnormilla on siis selkeä rooli koko kansantalouden tasolla, mutta onko sillä käyttöä, kun palkkoja mietitään toimialatasolla tai yrityksissä? Teoreettisilla täydellisen kilpailun ja informaation markkinoilla kullekin työntekijälle maksetaan tämän rajatuottavuuden osoittamaa palkkaa eli sen verran, paljonko hänen työpanoksensa tuo lisäarvoa yritykselle. Tällainen ajattelu johtaa turhan usein sellaiseen palkkapolitiikkaan, jossa ensinnäkin pyritään viemään täydellisen kilpailun ja informaation periaatteita markkinoille, jotka eivät ole kumpaakaan, ja toiseksi korvataan käsitys oikeudenmukaisuudesta tehokkuusargumenteilla. Yritysten ja toimialojen tasolla voidaan kuitenkin olettaa, että tuottavuuden kasvu kertoo jotain palkanmaksuvaran kasvusta.

Mitä tarkoitetaan tuottavuudella?

 Tuottavuus on käsitteenä periaatteessa yksinkertainen: jaetaan tuotosten määrä panosten määrällä. Mikäli uuden laitteen tai tekniikan avulla voidaan tuottaa suurempi määrä samoilla työtunneilla, on työn tuottavuus selvästi kasvanut. Tuottavuutta mitataankin joko osatuottavuutena, jolloin tuotos jaetaan työn tai pääoman yksiköllä, tai kokonaistuottavuutena, jossa pyritään ottamaan huomioon kaikkien tuotantopanosten vaikutus. Kun panosten vaikutus on huomioitu, voidaan kokonaistuottavuuden pitkittäistutkimuksessa arvioida, kuinka paljon teknologinen kehitys on lisännyt tuottavuutta.

Toimialan tai yksittäisen yrityksen kokonaistuottavuutta voidaan arvioida joko arvonlisän tai tuotoksen perusteella. Arvonlisämenetelmällä voidaan vetää selkeä yhteys toimialan tuottavuuden ja elintason mittareiden kuten bruttokansantuotteen välille, kun tuotoksena arvioidaan nimenomaan toimialan yritysten omaa kontribuutiota. Arvonlisäysmenetelmällä ei kuitenkaan kyetä huomioimaan välituotteiden käytön merkitystä kokonaistuottavuuden kannalta. Tuotokseen perustuvassa kokonaistuottavuuden laskennassa kontrolloidaankin työvoiman ja pääoman ohella myös välituotekäyttöä.

Tuoreemmissa lähestymistavoissa kuten EU KLEMS -projektin tuottavuusmittauksissa pyritään erottelemaan panosten määrän vaikutuksen ohella myös panosten laadun vaikutus. Näin esimerkiksi työpanos erotellaan sukupuolen, iän sekä koulutuksen ja pääomapanos puolestaan tavaralajin perusteella. Tällöin teknologisena kehityksenä ei tulkita esimerkiksi sitä, kun tuottavuus kasvaa koulutetun työvoiman korvatessa kouluttamatonta. Toimialatasolla tulee lisäksi muistaa, että tuottavuuden muutokseen sisältyy teknologisen kehityksen ohella rakenteellisia muutoksia, jos esimerkiksi joukko heikosti tuottavia yrityksiä lopettaa toimintansa.

Ihannetilanteessa tuottavuutta mitattaisiin tietysti suoraan reaalisen tuotannon, eli ei-rahallisina yksikköinä mitatun tuotoksen perusteella. Tämä kuitenkin vaatisi homogeenisiä hyödykkeitä, eli jokainen tuotettu yksikkö olisi täsmälleen samanlainen kuin edellinen. Käytännössä tuotetut hyödykkeet ovat, erityisesti palvelusektorilla mutta myös tavaroiden ja muiden tuotteiden kohdalla, heterogeenisia, sillä niihin liittyy laatueroja sekä jatkuvaa kehitystyötä ja koostumuksen vaihtelua. Tähän heterogeenisyyteen vastataan käyttämällä myös tuotospohjaisessa tuottavuuden arvioinnissa hintatietoja, joita deflatoidaan enemmän tai vähemmän tarkkojen hintaindeksien avulla. Arvonlisään perustuvaa tuottavuutta arvioidessa tulee deflatoida yhtä lailla käytetyt välituotteet.

Tuottavuus palvelualoilla

Palvelualojen tuottavuuden arvioinnissa on ongelmana ensinnäkin se, ettei parhaita deflaattoreja todellisen tuotoksen muutoksen arvioimiseen ole läheskään aina käytettävissä. Haastavaa on erityisesti palveluissa tapahtuvan laadunmuutoksen arvioiminen hintaindekseillä. On jopa esitetty, ettei perinteisiä tuottavuustutkimuksen menetelmiä tulisi soveltaa matkailu- ja ravintola- tai kiinteistöpalvelualan tapaisille palvelualoille (ks. esim. Pohjola 2007).

Palvelualoilla korostuu myös esimerkiksi asiakaspalvelukokemuksen ja itsepalvelun merkitys, joka ei ole havaittavissa perinteisillä tuottavuuden mittareilla. Näistä syistä Mari Kangasniemi (2012) huomauttaa, ettei luotettavia hintaindeksejä ja siten tarkempia tuottavuustutkimuksia voida palvelualoilla saavuttaa ilman mittavia resurssipanostuksia. Palvelualoilla tulisikin hyödyntää perinteisen tuottavuusnäkökulman ohella työntekijäarvioiden ja asiakaskyselyiden kaltaisia menetelmiä, jotta saavutettaisiin tarkempi kuva todellisesta tuottavuuden kehityksestä.

Tuottavuuden käsitteen soveltaminen julkiselle sektorille, jolla ei synny perinteistä tuotosta tai arvonlisää, on kasvutilinpitoon perustuvan tuottavuustutkimuksen näkökulmasta erittäin haastavaa. Julkisille aloille on kumminkin luotu poikkeavia tuottavuustutkimuksen menetelmiä, joiden hyödyntämistä kannattaa tarkastella myös yksityisillä palvelualoilla.

Alla olevasta kuviosta voi tarkastella eri toimialojen tuotokseen perustuvaa kokonaistuottavuuden kehitystä 1970-luvun puolesta välistä eteenpäin. Havaittavissa on Baumolin taudiksi nimetty ilmiö, jossa palvelualojen tuottavuus ei kehity samaa tahtia kuin teollisuudessa, alkutuotannossa ja kaupan alalla. Muiden tukipalveluiden, joihin kuuluvat muiden muassa kiinteistö-  ja vartiointipalvelut, kokonaistuottavuus on itse asiassa laskenut hieman vuodesta 1975.

Lähde: Tilastokeskus, tuottavuustutkimukset

Juuri nämä alat ovat kuitenkin niitä, joiden tuottavuuden mittaamiseen liittyy merkittäviä ongelmia. On erittäin kyseenalaista, etteikö matkailu- ja ravintola-alalla, kiinteistöpalveluissa tai vartioinnissa olisi tapahtunut työvoiman, pääoman ja välituotteiden määrästä riippumatonta palveluiden tehostumista sekä laadun kehitystä viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana. Samalla esimerkiksi vähittäiskaupan tuottavuusluvut heijastelevat kasvanutta itsepalvelua, jossa osa työstä on siirtynyt panoslaskennan ulkopuolelle asiakkaan itsensä suoritettavaksi.

Tuottavuusnormin tulevaisuus

Suomessa on viime vuodet noudatettu poikkeusolojen palkkapolitiikkaa, jossa tarve kohentaa kilpailukykyä vientimarkkinoilla on jättänyt tuottavuusnormin taka-alalle. Nollakorotusten ohella tämä näkyi kuluneessa liittokierroksessa, joka käytiin EK:n koordinoimana käytännössä EFO-normin mukaisesti suljetun sektorin seuratessa tehdasteollisuutta. Poikkeusajat alkavat kuitenkin olla ohi, joten pian on ajankohtaista kysyä jälleen, palaammeko tuottavuuden kehitykseen palkankorotuksia määrittävänä tekijänä.

Kuten yllä oleva tarkastelu osoittaa, tämä ei toimiala- tai liittokohtaisissa neuvotteluissa ole aivan ongelmatonta, sillä tuottavuuden mittaamiseen liittyy yhä merkittäviä ongelmia. Häviäjinä tuottavuusnormeissa ovat palvelualat, joilla todellisen tuottavuuden mittaaminen vaatisi mittavia panostuksia mittausjärjestelmän kehittämiseen.

Käytännössä suomalaista palkkapolitiikkaa onkin tuottavuusnormin ohella kuvannut solidaarisuus, jossa eri toimialoilla annetaan prosentuaalisesti saman suuruisia palkankorotuksia, vaikka niiden tuottavuuskehitys olisi eriävää. Samalla tuottavuusnormia voidaan pyrkiä seuraamaan koko kansantalouden tasolla, jotta funktionaalinen tulonjako saadaan pidettyä mahdollisimman vakaana.

Solidaarista palkkapolitiikkaa voi kannattaa oikeudenmukaisuus- ja tasa-arvonäkökulmista, sillä toimialakohtaista tuottavuutta seuraava palkkaus johtaa miesvaltaisten teollisuusalojen ja naisvaltaisten yksityisten ja julkisten palvelualojen voimakkaaseen eriytymiseen. Sen soveltamiseen löytyy kuitenkin myös puhtaasti taloudellisia perusteita, sillä teollisuusalojen laskennallisen tuottavuuden kehittyessä palkkoja nopeammin Suomen kansainvälinen kilpailukyky paranee. Lisäksi se edesauttaa luovaa tuhoa, kun taantuvat alat korvautuvat voimakkaan tuottavuuskasvun toimialoilla.

Olli Toivanen

Ekonomisti

Lähteitä:

Djellal, Fraidah – Gallouj, Fraiz (2008) Measuring and Improving Productivity in Services: Issues Strategies and Challenges. Edward Elgar Publishing, Cheltenham.
Pohjola, Matti (2007) Työn tuottavuuden kehitys ja siihen vaikuttavat tekijät. Kansantaloudellinen aikakauskirja, 103. vsk. – 2/2007, 144−160.

Sauramo, Pekka (2004) Palkkanormit suomalaisessa tulopolitiikassa: Valikoiva katsaus. Työpapereita 206, Palkansaajien tutkimuslaitos.

Sauramo, Pekka (2016) Tulopolitiikka, funktionallinen tulonjako ja palkkamaltti Suomessa vuosina 1962−2014. Kansantaloudellinen aikakauskirja, 112. vsk. – 2/2016, 164−189.

Kangasniemi, Mari (2012) Tuottavuuden mittaaminen palvelualoilla. Palvelualojen ammattiliitto PAM ry, julkaisuja 1/2012. Palkansaajien tutkimuslaitos, Raportteja 23/2012.

SHANGHAIJAUS JA SUURI PUHALLUS

Muotifilosofi Yuval Noah Harari antoi Hesarissa (1.10.) kolme neuvoa, joilla jokainen voi tehdä maailmasta paremman paikan ja kestää epävarmuutta. Erityisesti yksi neuvoista säväytti; ”jos olet huolissasi jostain asiasta, liity muiden samanmielisten joukkoon. 50 hengen organisoitu ryhmä on voimakkaampi kuin 500 yksinäistä sutta”. Näinhän se on. Jos on huolissaan esimerkiksi siitä millaiseksi työelämä ja työelämäoikeudet Suomessa ovat kehittymässä, kannattaa liittyä ammattiliittoon.

Se, että ammattiyhdistysliike puolustaa työttömien ja työssäkäyvien oikeuksia, saattaa ärsyttää monia. Monesti kuulee, että työmarkkinajärjestöt päättävät asioista, jotka kuuluisivat vaaleilla valitun eduskunnan päätettäviksi. Tosiasiassa työmarkkinajärjestöt pyrkivät vaikuttamaan asioihin, jotka koskevat niitä eli työmarkkinoita. Eikö se ole luonnollista? Suomessa se on tuonut maalle menestystä monin tavoin.

 

Voi kysyä, että millaiseksi suomalainen työelämä muuttuisi, jos työmarkkinajärjestöt siirrettäisiin syrjään edunvalvontansa piiriä koskevasta päätöksenteosta? Istuva hallitus on näyttänyt mallia siitä, että sanelemalla saadaan työmarkkinoilla aikaiseksi rauhattomuutta. Rauhattomuudesta syytetään sitten ay-liikettä ja vaaditaan sen jäsenistöä tyytymään kohtaloonsa. Jos työntekijöiden oikeuksia päädytään heikentämään laki toisensa jälkeen, mihin silloin päädytään?

Economist-lehti äskettäin otsikoi vapaasti suomennettuna, että palkkojen nostaminen vaatii neuvotteluvoimaa ja vahvempia liittoja. Lehdessä todettiin, että reaalipalkkojen nousu on ollut monissa varakkaissa maissa vaatimatonta. Esimerkiksi USA:ssa matalapalkkaisissa tehtävissä reaalipalkat eivät ole nousseet 70-luvun lopun jälkeen. Korkean järjestäytymisen vuosina tuottavuus kasvoi nopeammin kuin sittemmin kehittyneissä talouksissa on kasvanut. Taloudet ja yhteiskunnat ajautuvat ongelmiin.

Elokuun lopussa Gallup julkaisi Yhdysvalloissa tiedon, että sikäläisen ammattiyhdistysliikkeen tuki (62% tukee) kansalaisten keskuudessa oli jatkanut nousuaan. Kansalaisista niiden osuus, jotka haluaisivat ay-liikkeelle enemmän valtaa, on suurempi kuin niiden osuus jotka toivoisivat vallan vähenevän. Gallup on seurannut Yhdysvalloissa kansalaisten suhtautumista ay-liikkeeseen 1930-luvun loppupuolelta lähtien. Ihmiset näyttävät heräävän siihen, että ns. vapaat markkinat ilman ay-liikkeen joukkovoimaa, työskentelevät etupäässä ennestään vahvojen hyväksi.

Ay-liikkeen haukkuminen ei ole mikään tuore keksintö. Jo edesmenneet Friedrich A. Hayek ja Milton Friedman näkivät jotakuinkin niin, että työmarkkinakorporaatiot ovat totalitarismin porraspuita. Ja kun niin uskotaan, niin työläisten ja pääoman edustajien keskinäisestä sopimisesta pitäisi päästä eroon. Se johtaisi palkkojen ja työn tekemisen ehtojen vapaaseen määräytymiseen. Jokainen voisi päättää oman hintansa jolla (työ-)markkinoille pyrkii ja osallistuu. Työmarkkinat jakautuisivat elonjäämiskamppailussa kahtia, voittajiin ja häviäjiin. (En malta olla muistuttamatta, että Hayek esitti aikanaan äänioikeuden kaventamista etuuksien varassa eläviltä. Ja kas, eräs merkittävä suomalainen pankkiiri esitti eläkeläisten äänioikeuden kaventamista kuluvan vuosikymmenen alkupuolella. Voittajat kyseenalaistaisivat häviäjien oikeudet.)

Kun yhteiskunnan rakenteita purkamalla haetaan tilaa markkinoille, seisovat yhteiskunnat aikaisempaa huterammilla jaloilla. Yksilön riskien kasvaessa yhteiskunnallinen pettymys alkaa kuplia. Lopputuloksena voi olla yhteiskunnassa totalitaarisempi hallinto tai eksyneenä vaappuminen poliittisen populismin tahdissa. Erityisesti populistien shanghaijaus kohdistuu epävarmuuteen ajautuneeseen työväestöön. Lupauksista humaltuneena annetaan ääniä helppoheikeille, jotka kääntävät kelkkansa heti valtaan päästyään. Suomessakin tämä on toteen käynyt.

Monesti todettua on, että keskimäärin korkea järjestäytymisaste ja maltilliset tuloerot sekä hyvä elämänlaatu näyttävät viihtyvän samoissa valtioissa. Siitä huolimatta ay-liikettä vastaan on jaksettu käydä monenmoisin keinoin. Tarkoittaako se, että jotain harmittaa maltilliset tuloerot? Ketä se voisi harmittaa?

Onko olemassa tutkimusta, joka osoittaisi järjestäytymisen haitalliseksi yrityksille, taloudelle tai yhteiskunnalle? Ainakin viime vuonna ilmestyneen Union Density, Productivity and Wages - tutkimuksen mukaan työpaikkatasolla järjestäytyminen ammattiliittoihin lisää yrityksen tuottavuutta. Niin on tapahtunut Norjassa.

Työpaikalla järjestäytyneen työvoiman läsnäolo voi näkyä esimerkiksi luottamusmiehenä. Kuluvan hallituskauden aikana luottamusmiehistä on riittänyt puhetta. Suomen Yrittäjät kaatoivat pyrkimykset työpaikkakohtaisen sopimisen lisäämiseen, koska pelkäsivät tehtyjen ehdotuksien johtavan luottamusmiesten lisääntymiseen yrityksissä.

PAMilaisista luottamusmiehistä 49% kertoo, että heidän työpaikallaan on viimeisen kahden vuoden aikana sovittu paikallisesti toisin työehtosopimuksen antamissa rajoissa. Paikalliset sopimukset näyttävät useimmiten koskeneen työajan joustoja, lepoaikoja ja korvaavaa työtä. Yli puolet luottamusmiehistä kokee, että heidän yrityksessään harrastetussa paikallisessa sopimisessa on onnistuttu ja se on hyödyttänyt sekä työntekijöitä, että työnantajaa. Harmi, että tällaista sopimista ei haluttu Suomessa edistää.

Sipilän hallitus on halunnut kahmia itselleen kunnian Suomen hyvästä talouskehityksestä. Aika nurjamielistä. Arvon ministerit eivät näytä kummoisesti kunnioittavan vuosikausia jatkunutta palkkamalttia, josta on sovittu työmarkkinajärjestöjen kesken. Toki kaikilla on tuoreena mielessä pääministerimme (vaikuttava tai omituinen) tv-puhe, jossa hän kutsui kaikkea kansaa puhaltamaan yhteen hiileen Suomen talouden kohentamiseksi. Työntekijäasemassa olevat siihen (kilpailukykysopimukseen) uhkailemalla taivuteltiin. Viime keväänä sitten uutisoitiinkin (HS 17.4.), että johtajien ansiot nousivat uuteen ennätykseensä. Kiitoksena kilpailukykysopimuksesta halutaan palkita työntekijät vielä irtisanomissuojan heikentämisellä. Yhteen hiileen puhaltaminen olikin yksi ”suuri puhallus”.

Antti Veirto

KUKA KANTAA VASTUUN OSAAMISEN KEHITTÄMISESTÄ?

Käytännössä kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että työntekijöiden osaamisen kehittäminen on tärkeää. Tästä huolimatta kehittämistyön vastuunjako on yllättävän jäsentymätön, vaikka ei sinänsä ole kovin monimutkainen asia.

Vastuuta on kaikilla. Kukaan pysty sitä välttämään. Julkisella vallalla, työnantajilla ja työntekijöillä on jokaisella oma roolinsa.

Julkisen vallan tehtävä on luoda tietyt puitteet osaamisen kehittämiselle (järjestelmätaso). Ongelma on siinä, että paraskaan koulutusjärjestelmä ei kykene tuottamaan sellaista työvoimaa, joka olisi aina ja joka tilanteessa täysin työelämän tarpeita vastaavaa. Tarpeet muuttuvat sen verran nopeasti, että koulutuskentän mahdollisuudet muokata tarjontaa eivät pysy perässä.

Käytännössä koulun penkiltä ei siis aina tule 100 % ”valmista työvoimaa”. Tämä premissi on hyväksyttävä, eikä se kerro mitään huonoa koulutuksen järjestäjien toiminnan laadusta. Se on vain osa työelämän dynamiikkaa.

On työnantajien tehtävä täyttää ripeästi muuttuvat työelämän luomat osaamisvajeet – oli kyse sitten uudesta tai vanhasta työntekijästä. Tällainen paikallinen tai työpaikkakohtainen osaamisen hienosäätö on työnantajien velvollisuus. Se vaatii myös resursseja.

Kun julkinen valta on luonut hyvät lähtökohtaiset puitteet ja työnantaja panostaa loppusilaukseen, mikä rooli jää työntekijälle itselleen? Mikä on työntekijän vastuu?

Työntekijän vastuulla on haluta kehittyä. Kaikki mahdollisuudet realisoituvat ainoastaan, jos työntekijä osaa hyödyntää niitä. Jos halua tai motivaatiota ei ole, mitkään puitteet eivät riitä.

Ympäri käydään, yhteen tullaan: Jotta työntekijä voi kantaa vastuunsa kokonaisuudesta, hänellä pitää olla hyvä sivistyksellinen pohja, taidot oppia uutta, hyvät perustaidot sekä strategista tietoa. Näiden tarjoaminen ja ylläpito on julkisen vallan – ja miksei joiltain osin myös työntekijäliittojen – tehtävä.

Suomalaisten rakenteellisen osaamistason ylläpito ja kehittäminen on ennen kaikkea yhteistyötä. Onneksi en ole tavannut ainuttakaan ihmistä – leiristä riippumatta – joka ei jakaisi tätä yhteistä tavoitetta.   

Mikko Laakkonen

koulutuspoliittinen asiantuntija