Maakuntien hoidettavaksi annetaan monia tehtäviä. Yksi niistä on työvoima- ja elinkeinopalvelut eli TE-palvelut. TE- ja sote-palveluiden tuottamisesta vastaisi suunnitelmien mukaan uusi maakunnallinen palvelulaitos. Palvelulaitoksien toimintaa kussakin maakunnassa ovat tulossa johtamaan hallitukset, joihin ei kansalaisten valitsemilla luottamushenkilöillä ole asiaa. Jäseniksi kelpuutetaan henkilöitä, joilla on talouden ja ennen muuta liiketoiminnan asiantuntemusta eli bisnes-osaamista. Itse soisin, että heillä olisi lisäksi etiikan opintoja ja osoitettua kansalaiskuntoa oikeudentuntoisesta ajattelusta.
Juuri nyt minua askarruttaa työvoima- ja
elinkeinopalveluiden kohtalo. Työllisyydenhoitoa on Suomessa aikojen saatossa
harjoitettu monentyyppisissä rakenteissa. Ennen julkisen työnvälityksen
kehittämistä, työnhakijoita ja avoimia työpaikkoja välittivät yksityiset toimijat.
Vuonna 1912 Suomessa oli 100 yksityistä työnvälitystoimistoa.
Vuonna 1918 yksityinen työnvälitys muuttui asetuksella luvanvaraiseksi. Sääntely oli seurausta työnvälittäjien harjoittaman toiminnan epäkohdista kuten kohtuuttomasta hinnoittelusta. Yksityisten toimistojen rinnalle tuli laajassa mitassa julkinen palvelu, kun sama asetus määräsi jokaisen yli 5 000 asukkaan kaupungin perustamaan työnvälitystoimiston.
Työvoimapalveluiden valtiollistamista ryhdyttiin puuhaamaan 1950-luvun lopulla, kun koettiin tarpeelliseksi yhdenmukaistaa työnvälitystoimistojen henkilökunnan koulutusta, pätevyyttä ja palkkausta. Vuonna 1961 annettiin työnvälityslaki, jossa määriteltiin viranomaisten ja virastojen tehtävät. Työnvälityksen valtiollistamisen myötä alettiin harjoittaa aktiivisempaa työvoimapolitiikkaa. Pyrittiin työvoiman tarjonnan ja kysynnän määrälliseen ja laadulliseen tasapainoon kaikilla alueilla. Työnvälitystoimiston tehtäväksi tuli ohjata työvoimaa sinne, missä on kysyntää. Kun Suomi kehittyi vauhdilla teollistumisen ja kaupungistumisen myötä, niin oli tarpeen valtion toimin edistää alueellista ja ammatillista liikkuvuutta. Tuolloin esimerkiksi ammatinvalinnan ohjauksen asemaa korostettiin erillisellä lainsäädännöllä.
Nyt on ajan, talouden ja poliittisen hegemonian aika heittämässä TE-palveluita organisoimisen malleissa takaisin jonnekin sinne, mistä ne itsenäisessä Suomessa lähtivät liikkeelle. Työ- ja elinkeinoministeriö valmistelee säännöksiä siitä, mitkä palvelut nykyisiltä TE-toimistoilta siirtyvät maakuntien hoidettavaksi. Yksityisten palveluntuottajien roolin kasvattaminen on keskeinen tavoite. Tavoitteen toteuttamisen vaikeusasteesta käy esimerkkinä se, ettei puheista huolimatta 17 miljoonaa euroa voitu antaa yksityisille toimijoille työttömien määräaikaishaastatteluiden toteuttamiseksi. Viranomaistehtäviä kun ei voi yksityistää. Eikä yrityksillä toisaalta olisi osaamistakaan niiden hoitamiseen. Puhumattakaan siitä, että niille voisi antaa pääsyn työhallinnon asiakasrekistereihin.
Työvoima- ja elinkeinopalveluita ollaan keskittämässä maakunnissa nimen kasvupalvelut alle. Kasvupalveluiden pirtaan ei tule sopimaan työttömyysturvalain toimeenpano. Työttömyysturva on ollut aina kivi julkisen työvoimapalvelun kengässä. Erityisesti kun työttömyys on noussut, on työnvälityksessä jouduttu keskittymään työttömien ”avustustoimintaan ja kaitsemiseen”. Vuonna 1936 työnvälitys ja työttömyyshuolto kertaalleen erotettiin toisistaan työnvälityslailla. Silloin työttömyyshuolto siirrettiin silloisten kunnallisten huoltolautakuntien hoidettavaksi. Nyt ikävä työttömyysturvan toimeenpano siirrettäneen nykyisten työttömyysetuuksien maksajien eli KELA:n ja työttömyyskassojen tontille. Selvää on, ettei kasvupalveluiden tuulettimeen haluta työttömyysturvan toimeenpanosta lentävää ”tavaraa”.
Julkisia työvoimapalveluita on ajettu Suomessa alas jo vuosikymmeniä. Työministerin poliittisen nutun värillä ei ole ollut väliä, kun aktiivisen työvoimapolitiikan resursseja on aina jostain reunasta ministerin valvovan katseen alla saksittu. Työvoimapalveluiden evoluutiota kuvaa toimistojen nimien vaihtuminen työnvälitystoimistosta työvoimatoimistoksi ja edelleen TE-toimistoksi. Seuraavaksi työtä etsivä rykii siis ovea palvelulaitoksen kasvupalveluissa.
TE-hallinnon palveluita on poliittisten komeljanttarien ollut helppo syyttää tehottomuudesta. Resursseja on heikennetty, vaikka samanaikaisesti työttömyys ja sitä myöten palvelutarve on kasvanut. TE-palveluilla ei ole yritysten tapaan mahdollisuutta valikoida asiakkaitaan. Aikaa asiakasta kohden on ollut vuosi vuodelta vähemmän. Palveluiden digitalisoiminen ei ole omiaan edistämään ohjausta tarvitsevien asiakkaiden tilannetta. Työttömien ohjaaminen kiristyvien sanktioiden avulla on heikentänyt asiakkaiden luottamusta palveluihin. TE-palveluiden maine yritysten ja työvoiman keskuudessa on kärsinyt. Erityispalveluiden asema on heikentynyt TE-hallinnossa. Vajaakuntoisten neuvonta, ammatinvalinnan ohjaus tai vaikkapa akateemisten työttömien palvelut on joko lopetettu tai tarjotaan kevennetysti. TE-toimistojen toimipaikat ovat vähentyneet merkittävästi.
Valtiovalta on nostanut siis kätensä työllisyydenhoidossa pystyyn aikapäiviä sitten. Nyt lähinnä on kysymys siitä, että työttömyyden hoidon tehottomuudesta syytetään TE-hallintoa, vaikka suurimmat syypäät tehottomuuteen ovat istuneet kulloisessakin hallituksessa. Työttömyyden kasvaminen sopii yhteiskunnassa niille voimille, jotka haluavat heikentää työn teettämisen ehtoja. Olen ollut viime kuukausina huomaavani, että politiikan kovimmatkin uusliberalistit ovat ottaneet puheissaan kasvoilleen myyvimmät koiranpentuilmeensä ja empaattisesti kuvanneet työttömien karmeaa asemaa. Työttömien asema asetetaan vastakkain palkansaajien aseman kanssa. Samanaikaisesti esimerkiksi julkisen sektorin palkkatukityöllistämisen lisäämiseksi ei ole tehty mitään. Työllisyydenhoidon historian eri vaiheissa se on kuitenkin ollut nopein ja tehokkain tapa reagoida työttömyyden kasvuun. Sen sijaan markkinafundamentalistit uskovat yrityksien työllistävän Suomen työttömät, jos ehdot ovat kyllin heikot. Sehän on tietysti utopia. Yritykset palkkaavat kenet haluavat eli yleensä ne, jotka täyttävät parhaiten heidän tarpeensa. Pitkäaikaistyöttömät eivät siinä listauksessa usein menesty. Työn hintaa ei saa poljettua kengänkannalla niin syvälle, että pitkäaikaistyöttömyyden kova ydin alkaisi sulaa yritysten työllistämistoimilla.
Haluan toki uskoa, että työttömyyden hoidon tehostaminen yksityisiä palveluita aikaisempaa enemmän hyödyntämällä voi osoittautua hyväksi ratkaisuksi. Eritoten kun TE-palveluille ei pitkään aikaan ole mahdollisuuksia haluttu antaa. Esimerkiksi työeläkeyhtiöt ovat onnistuneesti käyttäneet yksityisiä palveluita kuntoutujien työkokeilupaikkojen etsimiseen.
TE-palveluiden kohtalo on kuitenkin selvä. Kuten eräs TE-hallinnon edustaja minulle arveli, että palvelut siirtyvät maakuntiin liikkeenluovutuksella ja sen jälkeen keväällä 2019 alkavat yt-neuvottelut. Siten eräs aikakausi suomalaisessa työllisyydenhoidossa tulee tiensä päähän.
Antti Veirto
Vuonna 1918 yksityinen työnvälitys muuttui asetuksella luvanvaraiseksi. Sääntely oli seurausta työnvälittäjien harjoittaman toiminnan epäkohdista kuten kohtuuttomasta hinnoittelusta. Yksityisten toimistojen rinnalle tuli laajassa mitassa julkinen palvelu, kun sama asetus määräsi jokaisen yli 5 000 asukkaan kaupungin perustamaan työnvälitystoimiston.
Työvoimapalveluiden valtiollistamista ryhdyttiin puuhaamaan 1950-luvun lopulla, kun koettiin tarpeelliseksi yhdenmukaistaa työnvälitystoimistojen henkilökunnan koulutusta, pätevyyttä ja palkkausta. Vuonna 1961 annettiin työnvälityslaki, jossa määriteltiin viranomaisten ja virastojen tehtävät. Työnvälityksen valtiollistamisen myötä alettiin harjoittaa aktiivisempaa työvoimapolitiikkaa. Pyrittiin työvoiman tarjonnan ja kysynnän määrälliseen ja laadulliseen tasapainoon kaikilla alueilla. Työnvälitystoimiston tehtäväksi tuli ohjata työvoimaa sinne, missä on kysyntää. Kun Suomi kehittyi vauhdilla teollistumisen ja kaupungistumisen myötä, niin oli tarpeen valtion toimin edistää alueellista ja ammatillista liikkuvuutta. Tuolloin esimerkiksi ammatinvalinnan ohjauksen asemaa korostettiin erillisellä lainsäädännöllä.
Nyt on ajan, talouden ja poliittisen hegemonian aika heittämässä TE-palveluita organisoimisen malleissa takaisin jonnekin sinne, mistä ne itsenäisessä Suomessa lähtivät liikkeelle. Työ- ja elinkeinoministeriö valmistelee säännöksiä siitä, mitkä palvelut nykyisiltä TE-toimistoilta siirtyvät maakuntien hoidettavaksi. Yksityisten palveluntuottajien roolin kasvattaminen on keskeinen tavoite. Tavoitteen toteuttamisen vaikeusasteesta käy esimerkkinä se, ettei puheista huolimatta 17 miljoonaa euroa voitu antaa yksityisille toimijoille työttömien määräaikaishaastatteluiden toteuttamiseksi. Viranomaistehtäviä kun ei voi yksityistää. Eikä yrityksillä toisaalta olisi osaamistakaan niiden hoitamiseen. Puhumattakaan siitä, että niille voisi antaa pääsyn työhallinnon asiakasrekistereihin.
Työvoima- ja elinkeinopalveluita ollaan keskittämässä maakunnissa nimen kasvupalvelut alle. Kasvupalveluiden pirtaan ei tule sopimaan työttömyysturvalain toimeenpano. Työttömyysturva on ollut aina kivi julkisen työvoimapalvelun kengässä. Erityisesti kun työttömyys on noussut, on työnvälityksessä jouduttu keskittymään työttömien ”avustustoimintaan ja kaitsemiseen”. Vuonna 1936 työnvälitys ja työttömyyshuolto kertaalleen erotettiin toisistaan työnvälityslailla. Silloin työttömyyshuolto siirrettiin silloisten kunnallisten huoltolautakuntien hoidettavaksi. Nyt ikävä työttömyysturvan toimeenpano siirrettäneen nykyisten työttömyysetuuksien maksajien eli KELA:n ja työttömyyskassojen tontille. Selvää on, ettei kasvupalveluiden tuulettimeen haluta työttömyysturvan toimeenpanosta lentävää ”tavaraa”.
Julkisia työvoimapalveluita on ajettu Suomessa alas jo vuosikymmeniä. Työministerin poliittisen nutun värillä ei ole ollut väliä, kun aktiivisen työvoimapolitiikan resursseja on aina jostain reunasta ministerin valvovan katseen alla saksittu. Työvoimapalveluiden evoluutiota kuvaa toimistojen nimien vaihtuminen työnvälitystoimistosta työvoimatoimistoksi ja edelleen TE-toimistoksi. Seuraavaksi työtä etsivä rykii siis ovea palvelulaitoksen kasvupalveluissa.
TE-hallinnon palveluita on poliittisten komeljanttarien ollut helppo syyttää tehottomuudesta. Resursseja on heikennetty, vaikka samanaikaisesti työttömyys ja sitä myöten palvelutarve on kasvanut. TE-palveluilla ei ole yritysten tapaan mahdollisuutta valikoida asiakkaitaan. Aikaa asiakasta kohden on ollut vuosi vuodelta vähemmän. Palveluiden digitalisoiminen ei ole omiaan edistämään ohjausta tarvitsevien asiakkaiden tilannetta. Työttömien ohjaaminen kiristyvien sanktioiden avulla on heikentänyt asiakkaiden luottamusta palveluihin. TE-palveluiden maine yritysten ja työvoiman keskuudessa on kärsinyt. Erityispalveluiden asema on heikentynyt TE-hallinnossa. Vajaakuntoisten neuvonta, ammatinvalinnan ohjaus tai vaikkapa akateemisten työttömien palvelut on joko lopetettu tai tarjotaan kevennetysti. TE-toimistojen toimipaikat ovat vähentyneet merkittävästi.
Valtiovalta on nostanut siis kätensä työllisyydenhoidossa pystyyn aikapäiviä sitten. Nyt lähinnä on kysymys siitä, että työttömyyden hoidon tehottomuudesta syytetään TE-hallintoa, vaikka suurimmat syypäät tehottomuuteen ovat istuneet kulloisessakin hallituksessa. Työttömyyden kasvaminen sopii yhteiskunnassa niille voimille, jotka haluavat heikentää työn teettämisen ehtoja. Olen ollut viime kuukausina huomaavani, että politiikan kovimmatkin uusliberalistit ovat ottaneet puheissaan kasvoilleen myyvimmät koiranpentuilmeensä ja empaattisesti kuvanneet työttömien karmeaa asemaa. Työttömien asema asetetaan vastakkain palkansaajien aseman kanssa. Samanaikaisesti esimerkiksi julkisen sektorin palkkatukityöllistämisen lisäämiseksi ei ole tehty mitään. Työllisyydenhoidon historian eri vaiheissa se on kuitenkin ollut nopein ja tehokkain tapa reagoida työttömyyden kasvuun. Sen sijaan markkinafundamentalistit uskovat yrityksien työllistävän Suomen työttömät, jos ehdot ovat kyllin heikot. Sehän on tietysti utopia. Yritykset palkkaavat kenet haluavat eli yleensä ne, jotka täyttävät parhaiten heidän tarpeensa. Pitkäaikaistyöttömät eivät siinä listauksessa usein menesty. Työn hintaa ei saa poljettua kengänkannalla niin syvälle, että pitkäaikaistyöttömyyden kova ydin alkaisi sulaa yritysten työllistämistoimilla.
Haluan toki uskoa, että työttömyyden hoidon tehostaminen yksityisiä palveluita aikaisempaa enemmän hyödyntämällä voi osoittautua hyväksi ratkaisuksi. Eritoten kun TE-palveluille ei pitkään aikaan ole mahdollisuuksia haluttu antaa. Esimerkiksi työeläkeyhtiöt ovat onnistuneesti käyttäneet yksityisiä palveluita kuntoutujien työkokeilupaikkojen etsimiseen.
TE-palveluiden kohtalo on kuitenkin selvä. Kuten eräs TE-hallinnon edustaja minulle arveli, että palvelut siirtyvät maakuntiin liikkeenluovutuksella ja sen jälkeen keväällä 2019 alkavat yt-neuvottelut. Siten eräs aikakausi suomalaisessa työllisyydenhoidossa tulee tiensä päähän.
Antti Veirto
