NISKAN PÄÄLLÄ VAI NISKALENKISSÄ?

Perinteiseen tapaan en tälläkään kertaa ajatellut kirjoittaa koulutuspolitiikasta, vaan näin työllisyys- ja kasvusopimuksen lisävuoden kunniaksi palaan toiseen suosikkiaiheeseeni (joka tunnetusti herättää innostusta jokaisessa): Suomen työmarkkinapoliittiseen dynamiikkaan. Kuka on työmarkkinoilla niskan päällä? Mikä on ay-liikkeen tulevaisuus?

En usko olevani aivan yksin, jos väitän työnantajien saavuttaneen melko vahvan aseman suhteessa palkansaajiin. Ajan henki on sellainen, että työnantajien viesti äärimaltillisista palkankorotuksista ja sopeutuksen nimissä tehtävistä leikkauksista ovat saavuttaneet laajempaa yhteiskunnallista kaikupohjaa. Esimerkiksi Suomen Kuvalehden uusimman numeron (24/2015) gallupin mukaan 70 prosenttia kansalaisista hyväksyy hallituksen suunnittelemat leikkaukset, vaikka yhtä suuren osuuden mielestä ”ne eivät kohtele kaikkia suomalaisia oikeudenmukaisesti” ja ”suosivat niitä, joilla menee jo ennestään hyvin”.

Onkin mielenkiintoista katsoa muutamaa indikaattoria, joista voidaan tehdä päätelmiä viime aikojen työmarkkinadynamiikasta.

Ensinkin työttömyys. Hallitsevan talousteorian mukaan työttömyyden ei saa antaa painua alle ”luonnollisen työttömyyden” rajan, koska tällöin palkansaajien neuvotteluaseman vahvuus johtaa inflaatiota kiihdyttävän korkeisiin palkankorotuksiin. Suomessa tämän rajan katsotaan heiluvan tuolla about 6-7 prosentissa. Työttömyyttä ei siis edes haluta laskea tuon rajan alle ellei sitten lasketa itse luonnollisen työttömyyden rajaa, mikä taas tapahtuu heikentämällä rakenteellisesti palkansaajien asemaa esim. palkkoja alentamalla ja työn tarjontaa lisäämällä.

Sanomattakin on selvää, että tästä teoreettisesta lähtökohdasta ay-liike ajautuu aika pahaan välikäteen. Otammeko työttömyyden ja heikennykset? Kokonaan toinen keskustelu on tietenkin se, tulisiko koko tämä teoreettinen lähtökohta – joka on kaikkea muuta kuin ongelmaton – itse asiassa hylätä? Olemmeko kuin nyrkkeilykehän ottelija, joka on määrätty seisomaan paikallaan, kun taas vastustaja tanssii kehässä mielensä mukaan?

Yhtenä työmarkkinapoliittisena indikaattorina toimii myös järjestäytymisaste. Korkea järjestäytymisaste kertoo vahvasta ay-liikkeestä. Kyseinen luku on TEM:n mukaan pyörinyt noin reilussa 70 prosentissa viimeiset 10 vuotta. Kansainvälisesti vertailtuna järjestäytyminen on edelleen Suomessa korkealla tolalla. Voidaan hyvällä syyllä olettaa, että ilman palkansaajien suurta joukkovoimaa tuskin yhtään mitään yhteiskunnallisesti merkittävää päätettäisiin Suomessa kaksi- tai kolmikantaisesti. Korkeasta järjestäytymisasteesta kannattaa siis pitää kiinni. Ilman sitä emme ole mitään.

Kolmas mielenkiintoinen indikaattori on funktionaalinen tulonjako, josta kuulin juuri Palkansaajien tutkimuslaitoksen Pekka Sauramon herättävän luennon. Funktionaalisella tulonjaolla tarkoitetaan pottia, jonka palkansaajat saavat palkkioina tuotannosta syntyvistä tuloista. Loput menevät omistajille voittoina. Vaikka lukuun toki vaikuttavat monet tekijät, voidaan tilastoista nähdä, että palkansaajien osuus tuloista on laskenut merkittävästi sitten 90-luvun alun. Vuosituhannen viimeisenä vuosikymmenenä lasku oli erittäin jyrkkää. 2000-luvun alussa suhde polki pitkälti paikallaan. Uusimman talouskriisin myötä palkkojen suhteellinen osuus taas kasvoi hieman, kun yritykset onneksi pidättäytyivät suurista irtisanomisista, mistä pisteet heille.

Funktionaalinen tulonjaon kehitys kertoo omaa tarinaansa työnantajien ja työntekijöiden dynamiikasta. 1990-luvun alun lamassa palkansaajat olivat valmiita joustamaan palkkavaatimuksissa. Työllisyys- ja kasvusopimus kertoo samasta tässä hetkessä. Vastaan on siis tultu. Kellään, joka uskoo palkkamaltin johtavan työllisyyden kasvuun, ei pitäisi olla valittamista.

Taannoisessa PAMin liittokokouksessa puhuttiin ”työnantajahegemonian murtamisesta”. Sitkeästi korkea työttömyys ja funktionaalinen tulonjako tuntuisivat puhuvan tällaisen hegemonian olemassaolon puolesta. Järjestäytymisaste pitää ay-liikettä vahvana, mutta sen ei soisi enää ainakaan laskevan. Liiton aktiiveilta eivät työt ole loppumassa.

Mikko Laakkonen