Kuten monet muistavat pitkäaikaistyöttömyys oli Suomessa vieras ilmiö vielä 1990-luvun alussa. Suomessa oli vain pari tuhatta yli vuoden työttömänä ollutta. Muutamassa vuodessa ilmiö tuli kuitenkin suomalaisille tutuksi. Kun Suomen kansatalous oli lanattu lähes maan tasalle, niin maassa oli melkein 100 000 yli 52 viikkoa yhdenjaksoisesti työttömänä ollutta työnhakijaa. Maamme työikäisistä oli kuukausitasolla pahimmillaan työttömänä joka viides.
Muistan 1990-luvun alusta pääministerin, joka puhutteli maansa kansalaisten omatuntoa toteamalla ”olemme eläneet yli varojemme”. Siinä pääministeri otti ikään kuin kansalaisia nenästä kiinni ja pisti nielemään katkeran rohtonsa, jota juustohöylällä höystettiin. Kiinni ottaessaan ehkä vähän kiersikin nokkaa, että varmasti tuntuisi. Muistan myös 1990-luvun lopulta valtiovarainministerin, joka opasti tuloerojen kasvun ihmettelijöitä ”sietämään toisten rikastumista”. Näissä kahdessa muistijäljessä kiteytyy mielikuvani tuon vuosikymmenen kehityksestä. Kaikilta ehkä otettiin, mutta sitten kun annettiin, niin toiset alkoivat saada aikaisempaa enemmän. Toisille ei annettu mitään.
Edellä mainittuja ministereitä useammin muistelen kuitenkin niitä satoja ikääntyneitä pitkäaikaistyöttömiä, joita töissäni Lahdessa tapasin 90-luvun puolivälissä. Heidän kanssaan käydyissä keskusteluissa useasti yhteisellä äänellä totesimme, ettei aika mennyt koskaan taida palata. Ihmiset olivat hämillään, sillä eihän heidän asioidensa niin pitänyt mennä kuin ne lopulta menivät. Monilla heistä oli mielessään 1960-luku jolloin he olivat siirtyneet työelämään. Silloin töitä sai tehtaanportilta niitä kysymällä. Koulutuksellinen tasa-arvo oli 60-luvun Suomessa vielä haavetta. Pienituloisista perheistä ponnistaneille nuorille työtä oli riittänyt tehtäväksi ilman erityisempiä koulutuksiakin. Riittänyt aina siihen asti kunnes 90-luvun alussa heiltä vietiin työpaikat. Tehtaat vähensivät väkeä tai pakkasivat tuotantonsa ulkomaille siirrettäväksi tai lopettivat toimintansa kokonaan.
Työelämän asenteet ikääntyneitä työttömiä kohtaan eivät ole parissakymmenessä vuodessa muuttuneet juurikaan. Suomessa on ollut ikäohjelmia ja ties mitä ”asennemuokkausprojekteja”. Niillä on yritetty ikääntyneiden asemaa työnsaannissa parantaa. Vaikka 55–65-vuotiaiden työllisyysaste on vuosien saatossa noussut, eivät tuon ikäisinä työttömäksi päätyneiden työmarkkinanäkymät ole kovin ruusuiset vieläkään.
Pitkäaikaistyöttömien määrä on kasvussa. Kuluvan vuoden toisella vuosineljänneksellä pitkäaikaistyöttömiä oli Suomessa lähes 38 000. Kaikkiaan vaikeasti työllistettäviä oli kesäkuussa yli 160 000. Se oli puolet kaikista työttömistä. Vaikeasti työllistettävillä tarkoitetaan pitkäaikaistyöttömiä, toimenpiteistä työttömäksi jääviä ja niitä jotka ovat olleet 16 kuukauden aikana yhteensä 12 kuukautta työttömänä. Minusta pitkäaikaistyöttömyyden kasvu on huolestuttavaa. Monikaan ikääntyvistä pitkäaikaistyöttömistä ei tule enää palaamaan työelämään vaikka sitä haluaisikin. Aika mennyt ei heille koskaan enää palaa. Ja se on väärin.
Antti Veirto
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti