ARVONLISÄVEROVELVOLLISUUDEN ALARAJAA EI OLE SYYTÄ NOSTAA, MUTTA JÄRJESTELMÄN PIENYRITYKSILLE AIHEUTTAMAT KUSTANNUKSET OVAT LIIAN SUURET

Keväällä 2017 joukko kansanedustajia pääasiassa tuolloisten hallituspuolueiden keskustan ja perussuomalaisten riveistä allekirjoitti toimenpidealoitteen yritysten arvonlisäverovelvollisuuden alarajan nostamisesta viitaten Virossa käyttöön otettuun 40 000 euron alarajaan. Kuluvan vuoden helmikuussa kristillisdemokraatit korottivat panoksia ehdottamalla alarajan nostamista aina 50 000 euroon asti. Kuten toimenpidealoitteille, joilla ei ole eduskunnan enemmistön tukea, tavallisesti käy, molemmat ehdotuksista hautautuivat valiokunnan käsittelylistalle, jolla ne raukeavat hallituskauden päätyttyä.

Yritykset ovat Suomessa arvonlisäverovelvollisia, jos niiden 12 kuukauden pituisen tilikauden arvonlisäveroton liikevaihto ylittää 10 000 euroa. Mikäli yrityksen liikevaihto ylittää alarajan, on se kuitenkin oikeutettu liukuvaan alarajahuojennukseen, kunhan sen tilikauden arvonlisäveroton liikevaihto jää alle 30 000 euron.

Huojennusta maksetaan tilitettävästä arvonlisäverosta eli käytännössä myynneistä kerätyn ja hankinnoista maksetun arvonlisäveron erotuksesta. Kun ostoista vähennettävää veroa ei oteta huomioon, huojennus toimii alla olevan kuvion mukaisesti. Liikevaihtovälillä 10 000 – 30 000 euroa yritysten myynnin marginaaliveroaste nousee pääkannassa tasaisesti 12 prosentista kohti 60 prosenttia siten, että 30 000 euron kohdalla yritys maksaa arvonlisäveron jo koko liikevaihdostaan.

Kuvio 1 Maksettava alv ja marginaalivero 24 prosentin kannassa huomioimatta ostoja.

Tämän hetkinen oletus on, että nykymuotoisesta alarajahuojennuksesta todennäköisesti luovutaan, mikäli Euroopan komission tammikuinen esitys uudesta arvonlisäverodirektiivistä hyväksytään. Komission esityksellä pyritään luomaan EU-maiden arvonlisäverotukseen yhteisiä sääntöjä, jotka estävät veronkiertoa ja tuovat helpotusta pienille yrityksillä veroilmoituksissa sekä jäsenmaiden rajat ylittävässä kaupassa.

Sekä nykyiset että komission ehdottamat tulevat säädökset sallivat alarajan nostamisen. Huolimatta siitä, että alaraja on Suomessa tarkoitettu lähinnä harrastusluonteisen toiminnan rajaamiseen arvonlisäverotuksen piiristä, lukuisat järjestöt ajavat alarajan nostamista vedoten pienyrittäjyyden kannustimiin ja kustannuksiin. Suomen yrittäjät esittävät alarajan nostamista 20 000 euroon ja huojennuksen nostamista 50 000 euroon. Kaupan liitto toivoo puolestaan 35 000 euron suuruista alarajaa, mikäli alarajahuojennuksesta luovutaan.

Yksinkertainen ja yleinen malli optimaalisen alarajan selvittämiseksi

Michael Keen ja Jack Mintz (2004) esittävät yksinkertaista ja yleistä mallia optimaalisen arvonlisäverovelvollisuuden alarajan arvioimiseen. Yksinkertaisessa mallissa otetaan huomioon ainoastaan vaihtokauppa menetettyjen verotuottojen sekä arvonlisäveroa koskevien hallinto- ja noudattamiskustannusten välillä. Näistä jälkimmäiset koskevat luonnollisesti sekä verohallintoa että yrityksiä.

Tällöin optimaalinen alaraja riippuu arvioitujen kustannusten ohella vallitsevasta veroasteesta, arvonlisän osuudesta myynneissä sekä sosiaalisesta arvosta, jolla painotetaan verotuottojen euromääräistä kertymää. Tämän yksinkertaisen mallin tuloksena on se, että verovelvollisuuden alarajan tulisi olla sitä matalampi, mitä suurempi veroaste on ja mitä suurempi osa myynnistä on arvonlisäverollista. Rajan tulisi puolestaan olla sitä korkeampi mitä suuremmat ovat verovelvollisuuden aiheuttamat kustannukset.

Yleisemmässä mallissa Keen ja Mintz ottavat huomioon lisäksi tuotannon tehokkuuteen liittyvät kysymykset, joita syntyy, kun pienten yritysten kannattaa pitää myyntinsä juuri asetetun arvonlisäverovelvollisuuden alarajan alapuolella saavuttaakseen kilpailuetua myynnissä ja välttääkseen noudattamiskustannuksia. Näitä etuja ja kustannusten välttämistä punnitaan suuremman yrityksen saavuttamia skaalaetuja vastaan, ja kukin yritys valitsee tuotannon tason, joka maksimoi nettotuloksen.

Näin esimerkiksi alarajan alentamisen vaikutus hyvinvointiin ei ole yhtenäinen, kun osa yrityksistä supistaa tuotantoaan lisää mutta osa nostaa sitä runsaasti saavuttaakseen uuden optimitason. Lisäksi yritysten kohtaamien noudattamiskustannusten nousu saattaa joissain tilanteissa jopa laskea optimaalista alarajaa, jos ne muuten kallistaisivat vaakakuppia tuotannon skaalaeduista arvonlisäveron välttämisen puolelle.

Järjestelmän kustannukset yrityksille ovat Suomessa korkeita

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen Jarkko Harju, Tuomas Matikka ja Timo Rauhanen (2016) hyödyntävät Keenin ja Mintzin yksinkertaista mallia arvioidessaan, että optimaalinen arvonlisäverovelvollisuuden alaraja vallitsevilla 24 prosentin pääkannalla olisi Suomessa 32 000 euroa. Tähän lukuun on sittemmin viitattu usein tutkitusti parhaana tasona arvolisävelvollisuuden alarajalle. Asia ei kuitenkaan ole näin mutkaton, ja yksinkertaisella kaavalla laskettu staattinen optimi on Harjun, Matikan ja Rauhasen tutkimuksessa vain sivujuonne.

Kenties tärkein yksittäinen havainto VATT:n tutkimuksessa onkin arvio arvonlisäverovelvollisuuden yrityksille aiheuttamista noudattamiskustannuksista. Yksittäiselle yritykselle arvioitu 1600 euron vuosikustannus on valtava etenkin, kun puhutaan yrityksistä, jotka nykyisellään asettavat vuosimyyntinsä alle 10 000 euron. Kustannus on korkea myös verrattuna aiempiin ulkomailla toteutettuihin tutkimuksiin.  Osaltaan apua oli kuitenkin jo vuonna 2010 voimaan tulleesta uudistuksesta, jonka myötä pienet yritykset ovat saaneet ilmoittaa myyntinsä verottajalle neljännesvuosittain tai vuosittain aiemman kuukausittaisen ilmoituksen sijaan. Komission arvonlisäverodirektiivin voi toivoa laskevan pienyritysten taakkaa edelleen.

Vaikka alv-velvollisuuden alaraja on Suomessa ollut alhaisella tasolla, on huomattava joukko yrityksiä asettanut liikevaihtonsa juuri sen alapuolelle. Tämän voi havaita alla olevasta kuviosta, joka osoittaa yrityshavaintojen kasautumisen vuosina 2000−2013. Kasautumista käytetään perustellusti argumenttina alarajan nostamisen puolesta, sillä kiinteiksi oletetut noudattamiskustannukset olisivat näin pienemmät suhteessa yrityksen liikevaihtoon, jolloin kasautumisvaikutus saattaisi lieventyä. 

Kuvio 2 Yrityshavaintojen kasautuminen alv-velvollisuuden alarajan alapuolelle (Harju et al. 2016).

Harjun, Matikan ja Rauhasen tutkimuksessa verrataan suomalaisten pienyritysten kasvua Ruotsiin, jossa alv-velvollisia ovat kaikki yritykset ilman erillistä liikevaihtorajaa. Alarajan alapuolella suomalaisten yritysten keskimääräinen liikevaihdon vuosikasvu on 0 prosenttia, kun samankokoiset yritykset kasvavat Ruotsissa 10−15 prosentin vuosivauhdilla.

Vertailu Ruotsiin ei kuitenkaan tuo esiin alarajan vaikutuksia ns. ekstensiivisessä marginaalissa, eli käytännössä kuinka monta yritystä jätetään perustamatta verrattuna tilanteeseen, jossa alaraja olisi korkeammalla tasolla. Lisäksi on huomioitava, että alarajan alapuolelle asettuvat yritykset tekevät arvonlisäverollisia ostoja, joista maksettua veroa ne eivät pysty vähentämään omassa verotuksessaan. Näin ollen on validi kysymys, onko oikea ratkaisu kasvua hidastavaan byrokratialoukkuun laskea vai nostaa alarajaa.

Korkeampi alaraja loisi uusia ongelmia

Alarajan nostaminen puhutulle 30 000 – 50 000 euron vuositasolle voi kuitenkin aiheuttaa uudenlaisia ongelmia, kun ollaan sellaisella liikevaihdon tasolla, jolla yksinyrittäjä voi tulla toimeen ainakin työvoimavaltaisilla aloilla, joissa yrittäjän kulut ovat pieniä. Mikäli alv-velvollisuuden aiheuttama laskennallinen kustannus säilyy korkealla tasolla, voi alarajan nostaminen pikemminkin pahentaa byrokratialoukkua ja heikentää entisestään yritysten laajennushalua siirtäen kasautumisvaikutuksen vain entistä voimakkaampana uuteen raja-arvoon.

Korkea alaraja ilman huojennusta olisi kasautumisen kannalta todennäköisesti pahin vaihtoehto, sillä tällöin erotus euron alle alarajan ja euron yli sen myyvien yritysten välillä on noudattamiskustannusten ohella koko liikevaihtoa koskeva verotaakka. Näin on esimerkiksi poikkeuksellisen korkean alarajan Britanniassa, jossa kasautumisongelma todetaan juuri tästä syystä EU:n keskitasoa huomattavasti pahemmaksi (OTS 2017).

Mahdollisuus tulla toimeen arvonlisäverottomalla liikevaihdolla vääristäisi kilpailua erityisesti aloilla, joissa palkansaajia työllistävät yritykset kilpailevat yksinyrittäjien tai alustatalouden toimijoiden kanssa. Esimerkiksi kotonaan yritystoimintaa harjoittava parturi-kampaajayrittäjä pystyisi tarjoamaan palveluitaan huomattavasti halvemmalla kuin kahden hengen yritys, jonka vuosittainen liikevaihto nousisi helposti yli huojennuksen ylärajan, jolloin kuluttajahintaan päätyisi noudattamiskustannusten ohella koko verotaakka.

Alarajahuojennus on kuitenkin kallis ja kenties tarpeeton

Alarajan nostaminen olisi kallista myös julkiselle taloudelle. Valtiovarainministeriö arvioi vuoden 2016 alussa voimaan tulleen uudistuksen, jossa alv-velvollisuuden alarajaa korotettiin 8 500 eurosta 10 000 euroon ja huojennuksen alarajaa korotettiin 22 500 eurosta 30 000 euroon, alentaneen vuosittaista arvonlisäverokertymää 41 miljoonalla eurolla. Alarajan nostaminen 30 000 euroon säilyttäen nykyisen huojennusjärjestelmän, joka näin joustaisi aina 50 000 euron liikevaihtoon asti, aiheuttaisi verokertymään puolestaan 184 miljoonan loven. Kristillisdemokraattien ehdotus, joka sisälsi 50 000 euron alarajan ohella aina 80 000 euroon jatkuvan huojennuksen, nostaisi kustannukset luonnollisesti jälleen uusiin sfääreihin.

Huojennus, jossa marginaaliveroaste on ilman ostoista vähennettävien verojen vaikutusta 30 000 euroon asti vain 12 prosenttia, on intuitiivisesti järkevä, sillä sen voi katsoa laskevan kynnystä ilmoittautua verovelvolliseksi. Harjun, Matikan ja Rauhasen tutkimus osoittaa kuitenkin byrokratialoukun merkityksen olevan ainakin matalalla alarajan tasolla huomattavasti suurempi kuin huojennettuina maksettujen verojen muodostaman suhteellisen kannusteen. Näin kallis ja verohallinnon näkökulmasta työläs huojennusjärjestelmä vaikuttaa olevan tarpeellinen pikemminkin liian korkeilla kuin liian matalilla alarajoilla, jolloin sen hinta julkiselle taloudelle muodostuu nopeasti valtavaksi.

Järkevin suunta olisikin pyrkiä kehittämään arvonlisäverotuksen ilmoituskäytäntöjä edelleen, jotta alv-velvollisuudesta koituvat noudattamiskustannukset olisivat kohtuulliset myös kaikista pienimmille toimijoille. Lähtökohtana ei tule olla alarajan korottaminen nykytilanteen perusteella tehdyn staattisen arvion perusteella vaan se, että alv-velvollisuuden byrokraattiset ja kognitiiviset kustannukset ovat niin pienet, että verotus voidaan ulottaa Ruotsin tapaan kaikkiin toimijoihin.

Olli Toivanen

Ekonomisti

Lähteet:

Keen, Michael – Mintz, Jack (2004) The Optimal Threshold for a Value-Added Tax. Journal of Public Economics, Vol. 88 (3−4), 559−576.

Harju, Jarkko – Matikka, Tuomas – Rauhanen, Timo (2016) The Effects of Size-Based Regulation on Small Firms: Evidence from VAT Threshold. VATT Working Papers 75.

Office of Tax Simplification (2017) Value Added Tax: Routes to Simplification. Presented to Parliament pursuant to section 186(4)(b) of Finance Act 2016.