NYT ON RIMA ALHAALLA

Minä muistan vielä Topin. Hän oli kesätyöpaikassani se kaveri 80-luvulla, joka tarvitsi usein muutaman oluen käynnistyäkseen aamuisin. Ei sitä esimiehet hyväksynyt ja työkaveritkin pudistivat päätään. Hänelle olut oli kuin Obelixille taikajuoma. Muutaman oluen avulla Topista näet sukeutui rivakka työmies.

Topin kaljanjuonti ei kuitenkaan ollut se asia miksi Topia muistelin. Oleellisempi asia on se, että Topi oli töissä. Topi oli töissä työllistämistuella. Hänelle työstä maksettiin palkkaa kuten muillekin. Jokainen ymmärsi, että Topin elämänhallinta oli retuperällä. Hän oli varmasti syrjäytymisvaarassa. Topi sai kuitenkin palkkaa ja tehdä oikeita töitä.

Hallituksen rakennepoliittisessa ohjelmassa on kirjaus, jonka mukaan ryhdytään kehittämään työikäisten osallistavaa sosiaaliturvaa syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Kuluvan syksyn aikana laaditaan toimenpideohjelma, joka määrittää osallistavan sosiaaliturvan sisällön.

Sosiaali- ja terveysministeriö on jo ollut ministeri Risikon johdolla miettimässä osallistavaa sosiaaliturvaa. Ministerihän otti aiheen esille elokuun alussa kun ehdotti, että vastikkeeton sosiaaliturva tulisi poistaa. Risikko hahmotteli, että tuensaajan olisi osallistuttava yhteiskunnalliseen toimintaan. Osallistuminen näkyisi myös sosiaaliturvan määrässä.

Ymmärrän täysin syrjäytymisen ehkäisyn merkityksen. Työttömyys saattaa olla äärimmäisen lamauttavaa. Se voi olla kuin musta aukko, joka imaisee elämästä ensin värit ja pitkittyessään koko ihmisen.

Myönnän, että olen ehdottomasti aktivoinnin kannattaja. Passivoitumisen uhatessa täytyy olla tarjolla mielekästä, eteenpäin vievää tekemistä. En kuitenkaan lähtökohtaisesti voi innostua nyt esillä olleesta aktivointiajatuksesta. Siitä, että työttömien etuustasonsa säilyttääkseen on osallistuttava pari tuntia päivässä kestävään avustavaan työhön. Miksi työttömille ei voi maksaa siitä avustavasta työstä palkkaa? Jos siitä ei makseta palkkaa, niin onko se työtä? Jos se on työtä, josta ei makseta palkkaa, niin eikö palkallinen työ silloin vähene?

Aikoinaan hätäaputöistäkin maksettiin palkkaa. Lapiolinjalla myös huhkittiin palkalla. Nyt ilmeisesti julkiselle sektorille palkkatukityöllistämistä ei voida lisätä siksi, että julkiselta sektorilta vaaditaan parempaa tuottavuutta eli vähemmän henkilökuntaa. On myös todettu, ettei palkkatuettu työ julkisella sektorilla johda ns. oikeisiin töihin. Mihin sitten johtaa parin tunnin päivittäinen työ ilman palkkaa? Pelkään, ettei ainakaan työttömän työmarkkina-arvon kasvuun. Palkkatuella työtä tehdään sentään työsuhteessa ja saadaan hyödyllistä työkokemusta.

Minusta syrjäytymisvaaraa voi helpottaa ylipäätänsä aktiivisuudella, jonka sisältö voi olla paljon muutakin kuin palkaton työ avustavissa tehtävissä.

Näyttää siltä, että hyvinvointivaltiota ollaan purkamassa. Sitä ei pureta enää tiili kerrallaan vaan nyt alkaa kaatua jo seiniäkin. Subjektiivista päivähoito-oikeutta heikennetään ja työttömätkin halutaan pistää palkattomaan työhön. Pitää muistaa, että monet työttömistä ovat maksaneet työuransa aikana pitkän pennin työttömyysvakuutusmaksuja. Vakuutuksen täysimääräisenä lunastamiseen tarvitaankin sitten jatkossa työskentelyä palkatta avustavissa tehtävissä? Näinkö tämä nyt menee?

Syrjäytymisen ehkäisy näin mielikuvituksettomalla tavalla kertoo siitä, että joku haluaa nyt riman todella alas. Toivon, että kun kolmikantaisesti syrjäytymisen ehkäisyä ja osallistavaa sosiaaliturvaa syksyn aikana mietitään, tullaan hieman kunnianhimoisempaan johtopäätökseen kuin nyt esillä ollut ajatus avustavista tehtävistä.

Antti Veirto

LÖYSÄSSÄ HIRRESSÄ

PAMin keväisen jäsenkyselyn tuloksista käy ilmi, että osa-aikatyötä tekevistä jäsenistämme peräti joka neljäs tekee työtään ns. nollatyösopimuksella. Heillä siis työsopimuksen mukainen työaika vaihtelee nollan ja jonkun tuntimäärän välillä. Useimmiten tässä löysässä hirressä joutuvat riippumaan kiinteistöpalvelualan osa-aikaiset. Ketään ei varmaan yllätä se, että tällaisella työsopimuksella työssä käyville taloudelliset huolet ovat tutumpia kuin niille, joilla on kiinteä tai keskimääräinen työaika viikossa tai jaksossa. PAMin kyselyn mukaan nollatuntilaisista puolella kaikki yhteenlasketut nettotulot jäävät alle 1 200 euroon. Tämä siis sisältää kaikki mahdolliset tulonsiirrot (lapsilisät, toimeentulotuet, sovitellut päivärahat jne.) ja muut säännölliset tulot. Tuloja paikatakseen heistä useampi kuin joka kymmenes tekee kahta työtä.

Juuri valmistuneen Työ- ja elinkeinoministeriön raportin (TEM raportteja 33/2013) mukaan vuonna 2012 kaikista nollatyösopimuksella työskentelevistä palkansaajista 60 prosenttia oli naisia ja alle 30-vuotiaita 56 prosenttia. Ikäjakauma pamilaisten keskuudessa on sama, mutta naisten osuus merkittävästi korkeampi. Pamilaisista nollatyösopimuksella olevista yli puolet (52 %) on nollatyösopimuksella pakon edessä eli vailla kokoaikatyötä.

Nollatyösopimuksella olevat ovat muita työntekijöitä useammin lähtökuopissa uutta työpaikkaa tähyillen. He muita työntekijöitä useammin asuvat vuokralla. Muita työntekijöitä avoimemmin he suhtautuvat ajatukseen toiselle paikkakunnalle muuttamisesta riittävän kiinnostavan työn perässä. Mielestäni silputun työn vaikutuksista kertoo äskettäin T-median julkaiseman tutkimuksen tulokset. Niistä kävi ilmi, että pamilaisilla aloilla työskentelevät kaihoavat töihin sellaisiin yrityksiin kuten mm. Veikkaus, Valtio, Google, Hartwall ja Finnair. PAMin aloilla työskentelevät ammattiin kouluttautuneet nimesivät kymmenen suosikkityönantajansa joukkoon yli puolet jotain muita työantajia kuin PAMin aloilla toimivia. Parhaillaan ammattiin opiskelevilla ja PAMin toimialoilla työskentelevillä kymmenen suosikkityönantajan joukossa oli niitä vielä vähemmän. Jos palkat ovat pienet ja työsuhteet nollatyösopimuksella tai muulla tavoin lähinnä epävarmuutta tarjoavia niin selvähän se on, että tähyillään muualle. Tämä on surkeaa alojemme kannalta. Se on hinta mikä meidän toimialojen vahingoksi koituu kun työntekijöiden kustannuksella tehtävä jousto viedään äärimmilleen.

PAMin keväisen jäsenkyselyn tuloksien perusteella nollatyösopimuksella työskentelevät näkevät subjektiivisen päivähoito-oikeuden merkityksen aavistuksen toisin kuin vakaammassa työsuhteessa työskentelevät. Nollatyösopimuksella olevista puolet hyväksyi ajatuksen, että lapsi voi olla päivähoidossa vaikka toinen vanhemmissa on kotona. Vakaammassa työsuhteessa olevista tätä mieltä oli vain 36 prosenttia. Mainittakoon, että joka kolmannella nollatyösopimuksella olevista on lapsia. Jos subjektiivista päivähoito-oikeutta ryhdyttäisiin jyrkemmin rajaamaan, niin työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen tulisi nimenomaan nollatyösopimuksella oleville hankalaksi. On mielenkiintoista seurata miten uudistettavia päivähoitomaksuja jatkossa peritään vanhemmilta, joiden työtunnit ja sitä kautta lapsen hoidon tarve ovat hyvin vaihtelevia ja pahimmillaan heikosti ennakoitavia.

Nollatyösopimuksella työskentelevät ovat tuntuvasti kiinteillä tunneilla ahertavia tyytymättömämpiä työterveyshuollon palveluihin. Epäilemättä siksi, ettei heille sitä tarjoillaan jotenkin rajoitetusti. PAMin jäsenkyselyn tuloksien mukaan he ovat muita useammin sellaisessa työpaikassa, jossa vaaditaan lääkärin tai terveydenhoitajan todistus ensimmäisestä sairauspäivästä lähtien. Eli he eivät voi olla omalla ilmoituksella tai esimiehen luvalla sairaana kotona päivääkään. Jos lääkärin tai terveydenhoitajan todistus heiltä vaaditaan maksaa vain joka kolmannen työnantaja vaatimansa todistuksen hankinnasta syntyneet kustannukset. Tässäkin kulut siis ulkoistetaan työntekijälle.

Valitettavan usein joustamaan pakotettujen ihmisten asemaa peitellään retoriikalla, jossa hehkutetaan kuinka monet nimenomaan haluavat tehdä työtä joustavasti. Se on törkeää tosiasioiden peittelyä ja keskustelun ohjaamista väärille raiteille.

Antti Veirto

PYRI NUORI MITTAKAAVALLISEEN TYÖHÖN

Kitaristi George Thorogoodilla on kappale nimeltään ”Get a haircut and get a real job”. Laulu kertoo vanhempien epäilyistä poikansa ammatinvalintaa kohtaan. Saattaa jopa olla, että laulu käsittelee Georgen vanhempien suhtautumista poikansa kitaran soittoon. Jos näin on, niin he ilmeisesti aliarvioivat poikansa mahdollisuuksia musiikin maailmassa. Poika on varmaan soitollaan leivässä pysynyt.

Kuluvan vuoden keväällä Turun seudun 7. luokkalaisilta kysyttiin heidän unelma-ammateistaan. Tyttöjen keskuudessa unelma-ammattien kärkipäässä olivat opettaja ja kampaaja. Turkulaiset pojat unelmoivat esimerkiksi urasta ammattiurheilijana tai insinöörinä. Myös kunta-alan toimijat ovat olleet kiinnostuneita nuorten suosikkiammateista. Viime vuoden loppupuolella kunta-alan vetovoima 2012 -kyselyssä nuoret nimesivät kolmeksi suosikkiammatikseen yrittäjän, lääkärin ja näyttelijän. Kokki oli ainoa PAMin alojen ammatti, joka ylsi 20 suosikin joukkoon tuossa vetovoimakyselyssä.

Matemaatikko Nassim Taleb käsittelee kirjassaan Black Swan työn mittakaavaa ja mittakaavattomuutta. Taleb sai aikoinaan opiskelutoveriltaan neuvon hankkia mittakaavaton työ. Työ, jossa ei makseta työtuntien mukaan. Työ, jossa sen määrän rajoitukset eivät vaikuta palkkaan. Opiskelukaveri epäsuorasti neuvoi siis Talebia välttämään työskentelyä esimerkiksi lääkärinä, kampaajana, opettajana tai vaikkapa ravintolayrittäjänä. Näet lääkäri voi ottaa vain rajallisen määrän potilaita, kampaaja asiakkaita ja opettaja opetustunteja. Ravintolayrittäjäkin voi parhaimmillaan saada vain ravintolasalinsa täyteen. Lisäksi työstä saatava korvaus vaatii heiltä jatkuvaa ponnistelua ja kuitenkin korvauksen määrä pysyy jokseenkin ennustettavana.

Mittakaavatonta työ voisi olla vaikkapa studiossa kipaisevalla levyartistilla, jonka lurituksista tuottaja ja levy-yhtiö taikovat rahaa takovia radiohittejä. Artistin ei tarvitse olla itse paikalla laulamassa kun hänen hittinsä jumputtaa maailmalla yökerhoissa, radiokanavilla ja yksityiskodeissa. Ja kuitenkin hänelle tulee rahaa ja parhaimmillaan paljon. Taleb nostaa kirjassaan esille työn mittakaavoista eroon päässeenä J. K. Rowlingin. Kirjailijan, jonka ei tarvitse kirjoittaa jokaiselle lukijalleen erikseen kirjaa. Hän vain kirjoittaa yhden ja kustantaja painaa niitä sitten miljoonia. Ja rahaa tulee.

Taleb kehottaa kuitenkin varomaan mittakaavattomia töitä sen vuoksi, että niissä ponnistelut tuottavat valtavia epäsuhtia. Mittakaavaton työ, tai siis ammatti, on hyvä vain jos siinä menestyy. J. K. Rowlingin kaltaista kirjailijan uraa suunnittelevan kannattaa muistaa, että kustantamoihin lähetettävistä teksteistä Suomessa vain 1 prosentti päätyy julkaistavaksi. Suomessa ei juuri kukaan elä pelkästään kirjoittamalla kirjoja. Muusikkojen keskuudessa esiintyy usein työttömyyttä tai töitä on monesti vain harvakseltaan.

Ehkäpä Thorogoodin vanhemmat pelkäsivät poikansa kitaran soittoa epäillessään, ettei töitä välttämättä ole tarjolla. Kyllähän me vanhemmat joskus ollaan erehtyväisiä. Hienoa nähdä, että 7. luokkalaisilla ja nuorilla ylipäätänsä ovat ammatilliset haaveet kohtuullisen realistisia. Se on kuitenkin todella huono juttu, että kunta-alan vetovoimakyselyssä inhotuin ammatti oli mikä oli.

http://urapolku.fi/attachmen…/…/Nuorten+Unelma-ammatit-1.pdf
http://www.kuntatyonantajat.fi/…/D…/kunta-alan-vetovoima.pdf
http://www.ammattinetti.fi/
http://www.youtube.com/watch?v=su3HiXOjrfA

Antti Veirto

MAJOITUS- JA RAVITSEMISALAN 1990-LUVUN MURROS

Majoitus- ja ravitsemisalan työvoima koki mullistuksen 1990-luvulla. EK:n palkkatilastoja vuosilta 1990-2001 tarkasteltaessa huomaa ensimmäisenä työvoiman määrän dramaattisen vähenemisen. Palkkatilastossa työntekijämäärä eli havaintojen määrä laski vuoteen 1996 asti, minkä jälkeen se lähti jälleen hiljalleen nousuun. Tarkemman tarkastelun jälkeen palkkatilastoista paljastuu myös muita mielenkiintoisia ja erityisesti kysymyksiä herättäviä muutoksia. Huomautettakoon, että palkkatilastot on kerätty vaan osalta työvoimasta, mutta tiedot ovat edustavat koko työvoiman piirissä.

Kuten sanottu, majoitus- ja ravitsemisalalla työntekijämäärä sukelsi lähes kaikissa ammattiryhmissä 1990-luvulla. Kokkien, tarjoilijoiden ja itsepalveluravintoloiden kassanhoitajien määrät vähenivät. Suurin muutos tapahtui palvelurahapalkkaisten tarjoilijoiden määrässä. 1990-luku majoitus- ja ravitsemisalalla oli erityisen merkittävä siinä, että palvelurahapalkkauksesta siirryttiin kiinteään palkkaukseen. Palvelurahapalkkaus palkkausmuotona jakaa mielipiteitä, mutta kehitys on selvä: 1990-luvun jälkeen ani harvat saivat enää elantonsa juomarahoista. Vuonna 2001 palvelurahapalkkaiset tarjoilijat poistettiin tilastoista kokonaan.

Palvelurahapalkkauksen poistumisen lisäksi alalla tapahtui myös muita, huomaamattomampia muutoksia. Vaikka työntekijöiden määrä väheni poikkeuksetta kaikissa ammattiryhmissä, kiinnostavaa onkin tarkastella eri ammattiryhmien osuuksia koko työntekijämäärissä ja näiden muuttumista. Siinä missä palvelurahapalkkaiset tarjoilijat hävisivät tyystin, tarjoilijoiden ja erityisesti kahvilan tarjoilijoiden osuus työvoimassa kasvoi huomattavasti. Myös kokkien suhteellinen määrä kasvoi huomattavasti. Tämä on toki osittain ennustettavissa yhden ammattiryhmän hävitessä, mutta samanaikaisesti myös joidenkin muiden, pienempien, ammattiryhmien osuus pieneni huomattavasti.

Muutokseen luultavasti vaikutti ainakin se, että entiset palvelurahapalkkaiset tarjoilijat siirtyivät kiinteäpalkkaisten tarjoilijoiden ammattiryhmään. Kiinteäpalkkaisten työntekijöiden lukumäärä ei ole kuitenkaan kasvanut siinä määrin kuin palvelurahapalkkaisia tarjoilijoita aiemmin oli. Muissakaan ammattiryhmissä työvoiman määrä ei kasvanut siten, että se selittäisi, mihin palvelurahapalkkaiset tarjoilijat siirtyivät.

Majoitus- ja ravitsemisalalla 1990-luvulla työvoiman vähenemisen lisäksi ansiokehitys hidastui huomattavasti. Siinä, missä 1980-luvulla alan ansiot nousivat keskimäärin huimat 10 prosenttia vuodessa, 1990-luvulla kehitys hidastui 2,5 prosenttiin. Laman lisäksi muutokseen on vaikuttanut myös eri ammattiryhmien työvoimaosuuksien muutos. Palvelurahapalkkaiset tarjoilijat olivat yksi majoitus- ja ravitsemisalan keskimäärin kovapalkkaisimmista ammattiryhmistä.

Olivatko ansiokehityksen hidastuminen ja työvoiman ammattiryhmien muutos kaksi erillistä, laman aikaansaamaa muutosta? Onko ammattiryhmien muutos reaktio majoitus- ja ravitsemisalan palveluntarjonnan muutokseen? Vai oliko matalapalkkaisempien ammattiryhmien osuuden kasvamisessa osasyy ansiokehityksen hidastumiseen? Oli vastaus mitä oli, varmaa on se, että 2000-luvulla majoitus- ja ravitsemisalan todellisuus oli alalle tulevalle työntekijälle hyvin erilainen kuin mitä se olisi ollut 1990-luvun alussa.

Aino Kalmbach