ELINIKÄINEN OPPIMINEN – SALAJUONI VAI WIN-WIN?

Ei liene montaakaan asiaa, jonka tärkeydestä ollaan suomalaisessa yhteiskunnassa yhtä yksimielisiä, kuin elinikäinen oppiminen. Se nyt vain on niin, että ihmisen kuluu oppia koko ajan uutta. Näin työntekijä pysyy kuranttina yksilönä työmarkkinoiden näkökulmasta ja onhan se sivistyksellisestikin ihan oikein. Joku voisi nostaa esiin vielä weberiläisen protestanttisen etiikan, vaikka suomalaisittain yhteys ontuu. Kaikkihan tietävät, että alun perin Max Weber viittasi tuolla kuuluisalla käsitteellään kalvinilaisuuteen, ei suinkaan meille tutumpaan luterilaisuuteen.

Juuri kun konsensus on saavutettu, tulee tutkija ja pilaa kaiken. Heikki Silvennoinen (ei se Kummeli-jäbä, vaan Turun yliopiston professori) kirjoittaa Aikuiskasvatus-lehdessä 2/2013, että ”nykymuodossaan ylikansallinen EU- ja OECD-vetoinen elinikäisen oppimisen malli voidaan perusteellisesti nähdä talouspoliittisen eliitin projektina, jolla pyritään saamaan väestöt ja väestöryhmät liikkeeseen ja toimimaan tietyllä tavalla”.

Koko elinikäinen oppiminen on siis kapitalistin salajuoni, mikä näkyy ylikansallisten instituutioiden, kuten EU:n ja OECD:n, linjoissa. Valtaa käytetään kansan paimentamiseen, mutta ovelasti. Koska Brysselin norsunluutornista ei voi suoraan vedellä matti meikäläisen langoista, omitaan vanha tuttu käsite "elinikäinen oppiminen", jonka näennäisen järkevyyden avulla ihmisten elämää pyritään hallitsemaan ja muokkaamaan talouskasvun ja tuottavuuden maksimoimiseksi.

No, allekirjoittanut ei voi aivan välttyä foliohattufiiliksiltä. En millään tavalla lähde kiistämään Silvennoisen pointtia siitä, että eliitti korostaa elinikäisen oppimisen tärkeyttä ketunhäntä kainalossa, mutta ehkäpä tämä olisi sellainen kuuluisa win-win. Voin suoraan tunnustaa olevani elinikäisen oppimisen kannattaja, ja suosittelen sitä muillekin, vaikka samalla öljyäisin tavalla tai toisella kapitalistin rahakonetta.

Ehkä lopulta oleellisempaa on se, kenen ehdoilla elinikäistä oppimista toteutetaan. Voimme aina oppia uutta – ja samalla ylläpitää ammatillista osaamista ja sitä parjattua kilpailukykyä – mutta meidän ei tarvitse alistua ylhäältäpäin tulevaan manipulointiin, josta Silvennoinen varoittaa.

Suosittelen siis kaiken ikäisille pamilaisille uuden oppimista. Kannattaa tsekata vaikkapa näyttötutkintomahdollisuudet, kansalaisopistot ja avoimet korkeakoulut. Aikuiskoulutuksen rahoituksessa voi avittaa Koulutusrahasto.

Näyttötutkinnot http://www.oph.fi/nayttotutkinnot
Kansalaisopistot http://www.ktol.fi/kansalaisopistot
Koulutusrahasto http://www.koulutusrahasto.fi/fi/etusivu/
Avoin ammattikorkeakoulu http://www.avoinamk.fi/
Avoin yliopisto http://www.avoinyliopisto.fi/
www.innostuoppimaan.fi

Mikko Laakkonen

KUN ROPPONEN VALOT SAMMUTTI

Muistan elävästi kun olin viime vuosikymmenen loppupuolella pitämässä puheenvuoroa talousnäkymistä PAMin sopimusalatoimikuntien jäsenille Hotelli Vantaassa Tikkurilassa. Ennen minua tilaisuudessa piti puheenvuoronsa silloinen Kaupan liiton työmarkkinajohtaja Heikki Ropponen. Pitkän linjan työmarkkinamiehen tapaansa hän esitteli kaupan näkymiä sopimuskierroksen alla. Heikin mukaan sen hetkinen tilanne alalla oli synkin miesmuistiin ja rivien välistä antoi ymmärtää, että palkankorotuksiin ei ole varaa. Minä olin varautunut tilaisuuteen kaivamalla taloudesta esiin kaiken negatiivisuuden keskeltä löytyvät positiiviset signaalit. Niin synkkä Heikki oli, että myönnyin aloittamaan puheenvuoroni toteamalla, että pimeän talouden tunnelin päässä näkyi valot siihen asti kunnes Heikki Ropponen tuli ja puheenvuorollaan sammutti ne. Kuten tulevaisuus sitten osoitti, ei kaupan alan suhdanteissa mitään historiallista huonontumista sitten tapahtunutkaan. Sellaista se työmarkkinapolitiikka voi olla.

Nyt ei kuitenkaan valoa näytä näkyvän ja pimeys tuntuu vain sakenevan. Palvelut ovat valitettavasti väkisinkin saaneet tartunnan Suomen vientiteollisuuden ongelmista. Tilastokeskuksen elokuun julkistuksessa kerrottiin, että teollisuustuotanto väheni edellisvuodesta 5,7 prosenttia. Niinpä myös kansantalouden tuotanto kesällä jatkoi supistumistaan. Talousviisaat ovatkin nöyrästi korjanneet kasvuennusteitaan alaspäin. Äärettömän huolestuttavaa on, että kuluttajien luottamusindikaattori on lähes kroonisesti ollut parina viime vuonna heikompaa kuin muutoin 2000-luvulla. Kuluttajien luottamus omaan talouteensa ei ole enää palautunut vuonna 2008 päättyneen ”kultakauden” lukujen tasolle. Ongelmien tarttuminen palvelualoille oli väistämätöntä ja kuiva kausi on käsillä.

Taloustilanne näkyy myös siinä, että palvelualojen työpaikat alkavat olla hiljalleen uhattuna. Loppukeväästä pahiten suonta on isketty turvallisuusalalla, jossa PAMin isoimmista aloista ovat suhteessa vuoden takaiseen vähentyneet palkansaajien määrät eniten. Kiinteistöpalvelualalla palkansaajien määrät ovat tilastokeskuksen tietojen mukaan kuitenkin vähentyneet absoluuttisesti eniten. Vähittäiskaupassa ovat tässä vaiheessa ennen muuta pienet kaupat pulassa. Alalla onkin yrittäjien määrä vähentynyt sekä 1. että 2. vuosineljänneksellä. Samaan aikaan työvoimatoimistoon työttömiksi ilmoittautuneiden joukossa oli heinäkuussa enemmän esimerkiksi varastotyöntekijöitä ja vartijoita kuin koskaan vastaavana ajankohtana vuodesta 2006. Samoin ovat lisääntyneet työttömät työnhakijat sellaisissa ammateissa kuten myyjä, kokki ja keittäjä sekä siivooja. Huolestuttavaa on se, että muutos PAMin alojen ammattien työttömyydessä on merkittävästi jyrkempi kuin vuonna 2009. PAMin työttömyyskassassa oli heinäkuussa enemmän ansiopäivärahan saajia kuin koskaan vastaavana ajankohtana sitten vuoden 2005. Vuoden takaiseen nähden ansiopäivärahan saajien määrä oli kassassa lisääntynyt 12 prosentilla. Vastaavia kasvumääriä on nähty vain kerran kuluvan vuosituhannen aikana eli 2008 – 2009 heinäkuussa. Siinä mielessä nyt on kuitenkin vielä huonompi tilanne kuin tuolloin, sillä nyt meillä on pari tuhatta päivärahalla sinnittelevää enemmän kuin 2009. Työttömyydessä on se ikävä piirre, että se kasvaa nopeasti laskeakseen pirullisen hitaasti.

Talouskurimus siis moukaroi palvelualoja yhä painavammin iskuin. Olen muutaman sopimuskierroksen tausta-analyysit tehnyt ja nyt ensimmäistä kertaa täytyy todella myöntää, että oikeasti kokonaiskuva näyttää huonolta. Haluan kuitenkin päättää tämän blogikirjoitukseni positiiviseen tulevaisuuden näkymään. Lupaan, että seuraavassa blogikirjoituksessani on iloisempi aihe.

http://www.findikaattori.fi/ (kuva lainattu täältä).

Antti Veirto

AIKA MENNYT EI KOSKAAN ENÄÄ PALAA (näytös II)

Näinä taloudellisen epävarmuuden aikoina on yksi mittari, jota minä seuraan muita mittareita huolestuneempana. Se on pitkäaikaistyöttömien määrä.

Kuten monet muistavat pitkäaikaistyöttömyys oli Suomessa vieras ilmiö vielä 1990-luvun alussa. Suomessa oli vain pari tuhatta yli vuoden työttömänä ollutta. Muutamassa vuodessa ilmiö tuli kuitenkin suomalaisille tutuksi. Kun Suomen kansatalous oli lanattu lähes maan tasalle, niin maassa oli melkein 100 000 yli 52 viikkoa yhdenjaksoisesti työttömänä ollutta työnhakijaa. Maamme työikäisistä oli kuukausitasolla pahimmillaan työttömänä joka viides.

Muistan 1990-luvun alusta pääministerin, joka puhutteli maansa kansalaisten omatuntoa toteamalla ”olemme eläneet yli varojemme”. Siinä pääministeri otti ikään kuin kansalaisia nenästä kiinni ja pisti nielemään katkeran rohtonsa, jota juustohöylällä höystettiin. Kiinni ottaessaan ehkä vähän kiersikin nokkaa, että varmasti tuntuisi. Muistan myös 1990-luvun lopulta valtiovarainministerin, joka opasti tuloerojen kasvun ihmettelijöitä ”sietämään toisten rikastumista”. Näissä kahdessa muistijäljessä kiteytyy mielikuvani tuon vuosikymmenen kehityksestä. Kaikilta ehkä otettiin, mutta sitten kun annettiin, niin toiset alkoivat saada aikaisempaa enemmän. Toisille ei annettu mitään.

Edellä mainittuja ministereitä useammin muistelen kuitenkin niitä satoja ikääntyneitä pitkäaikaistyöttömiä, joita töissäni Lahdessa tapasin 90-luvun puolivälissä. Heidän kanssaan käydyissä keskusteluissa useasti yhteisellä äänellä totesimme, ettei aika mennyt koskaan taida palata. Ihmiset olivat hämillään, sillä eihän heidän asioidensa niin pitänyt mennä kuin ne lopulta menivät. Monilla heistä oli mielessään 1960-luku jolloin he olivat siirtyneet työelämään. Silloin töitä sai tehtaanportilta niitä kysymällä. Koulutuksellinen tasa-arvo oli 60-luvun Suomessa vielä haavetta. Pienituloisista perheistä ponnistaneille nuorille työtä oli riittänyt tehtäväksi ilman erityisempiä koulutuksiakin. Riittänyt aina siihen asti kunnes 90-luvun alussa heiltä vietiin työpaikat. Tehtaat vähensivät väkeä tai pakkasivat tuotantonsa ulkomaille siirrettäväksi tai lopettivat toimintansa kokonaan.

Työelämän asenteet ikääntyneitä työttömiä kohtaan eivät ole parissakymmenessä vuodessa muuttuneet juurikaan. Suomessa on ollut ikäohjelmia ja ties mitä ”asennemuokkausprojekteja”. Niillä on yritetty ikääntyneiden asemaa työnsaannissa parantaa. Vaikka 55–65-vuotiaiden työllisyysaste on vuosien saatossa noussut, eivät tuon ikäisinä työttömäksi päätyneiden työmarkkinanäkymät ole kovin ruusuiset vieläkään.

Pitkäaikaistyöttömien määrä on kasvussa. Kuluvan vuoden toisella vuosineljänneksellä pitkäaikaistyöttömiä oli Suomessa lähes 38 000. Kaikkiaan vaikeasti työllistettäviä oli kesäkuussa yli 160 000. Se oli puolet kaikista työttömistä. Vaikeasti työllistettävillä tarkoitetaan pitkäaikaistyöttömiä, toimenpiteistä työttömäksi jääviä ja niitä jotka ovat olleet 16 kuukauden aikana yhteensä 12 kuukautta työttömänä. Minusta pitkäaikaistyöttömyyden kasvu on huolestuttavaa. Monikaan ikääntyvistä pitkäaikaistyöttömistä ei tule enää palaamaan työelämään vaikka sitä haluaisikin. Aika mennyt ei heille koskaan enää palaa. Ja se on väärin.

Antti Veirto

PALKKA PÄRSTÄN MUKAAN

Ruotsalaisen Migro-säätiön perustaja Fredrik Segerfeldt kirjoitti toukokuun lopussa Wall Street Journalissa, että työehtosopimusten minimipalkat pitävät Ruotsissa yllä maahanmuuttajien ja nuorison työttömyyttä. Segerfeldt uskoi, että säädelty minimipalkkataso estää nuorille ja maahanmuuttajille soveltuvien matalapalkkatöiden syntymisen. Kuulostaako jotenkin tutulta? Jotain ”vartiaismaista” ehkä?

Helsingin Sanomien Nyt-liitteen kolumnisti Tuomas Enbuske oli kesäkuun lopussa ymmällään. Hänen käsityskykynsä ylitti se, että Ylessä todennäköisesti maksetaan Ruben Stillerille ja Kainuun radion laiskimmalle toimittajalle lähes samaa palkkaa. Enbuske piti tähän hänelle käsittämättömään vääryyteen syyllisenä palkkataulukoita, jotka estävät työnantajaa maksamasta ja työntekijää saamasta taulukon ylittäviä palkkoja. Minä hieman ”möksähdin” Kainuun radion toimittajien puolesta. Aiheetonta leimaamista kolumnistilta. Sitä paitsi luovaan toimittajan työhön soisi kuuluvan tietty määrä joutilaisuutta. Ja sitä paitsi, en kolumnin lukijana voi pitää toteen näytettynä, että Stiller ja Kainuun radion laiskin toimittaja saavat läheskään samaa palkkaa. Minä uskon, että heidän keskinäisissä palkoissaan on duunaripalkansaajan näkökulmasta merkittävä ero.

Yhteenvetona on sitten seuraavaa. Elikkä nähtävästi Ruotsissa ja vähän Suomessakin nuorille pitäisi saada maksaa nykyistä huonompaa palkkaa á la Vartiainen. Ylessä pitäisi toisaalta saada maksaa Enbusken mielestä ainakin Stillerille nykyistä parempaa palkkaa. Maailmassa, tai ainakin palkoissa, on siis virhe tai lukuisia virheitä. Jollekin maksetaan liian hyvää palkkaa ja jollekin liian huonoa palkkaa. Ja kaikkeen tähän ovat syyllisiä työehtosopimukset ja niiden palkkataulukot. Universaalina ratkaisuna tähän varmaan olisi, että ei olisi palkkataulukoita vaan palkka määräytyisi pärstän mukaan?

Antti Veirto

ALOITUSPAIKAT HIIPIVÄT KASVUKESKUKSIIN

Kuten kaikki kesälomalla OKM:n tiedotteita lukeneet tietävät, toteutetaan ammatillisen koulutuksessa vuosina 2013-2016 ”hallittu rakennemuutos”. Muutospelkoiset älkööt huolestuko liikaa, tässä tapauksessa rakennemuutos merkitsee lähinnä aloituspaikkojen siirtymistä kasvaviin maakuntiin. Valtakunnallinen vähennys aloituspaikoissa seuraavan kolmen vuoden aikana on alle parituhatta paikkaa, eli noin 1,3 prosenttia.

Suurin ”voittaja” aloituspaikoissa on ymmärrettävästi Uusimaa, jonne lisätään aloituspaikkoja noin tuhannen vuosivauhtia. Eniten takkiin otetaan Lapissa, Etelä-Pohjanmaalla ja Etelä-Savossa. On ymmärrettävää, että lakeuksilla kuohuu (vaikka vähennykset jäivät vielä tästäkin pienemmiksi). Ei ole kiva, kun itseltä viedään. Toisaalta vuosituhannen vaihteen tienoilla syntyneet ikäluokat ovat pienimpiä miesmuistiin, ja muuttoliikkeen kohti eteläisen Suomen kasvukeskuksia voidaan odottaa jatkuvan.

Nuorisotakuu ja siihen sisältyvä koulutustakuu on maan hallituksen ideoita parhaasta päästä, vaikka se ei ole vielä päässyt kunnolla näyttämään kynsiään. Siten on järkevää, että koulutustakuun toteutusta ei ehdoin tahdoin vaikeuteta ylimitoitetuilla aloituspaikkojen karsinnalla. Samansuuntaisen kannan otti viimeksi mm. SDP:n 2. varapuheenjohtaja Eero Vainio Ajankohtaisen Kakkosen haastattelussa.

Kesäisiä rakennemuutosuutisia mielenkiintoisempi dokumentti on jo hieman vanhempi OKM:n koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelma vuosille 2011-2016 (KESU). Siinä linjataan eri koulutusalojen opiskelupaikkojen suhteita ja muutosten tavoitteita vuoteen 2016. Arvatkaapa, minkä alan ammatillinen koulutus on ollut jo jonkin aikaa kovassa nousussa?

No, ei tarvitse olla profeetta arvatakseen, että se on sosiaali- ja terveysala. Lähihoitajille siis odotetaan riittävän töitä! Sen sijaan kulttuurialalla on luvassa kova giljotiini: 2009 aloitti kulttuurialan eri tutkintoja (artesaani, media-assistentti jne.) tekemään 3 650 opiskelijaa. 2016 tavoitteena on 1 810!

Luvut ovat lukuja ja työelämälähtöisyys on järkevän ammatillisen koulutuspolitiikan perusta. Paikat ovat ehkä jossain vähentyneet, mutta eivät kokonaan kadonneet. Eli jokaisen on edelleen täysin mahdollista aloittaa opiskelut unelma-alallaan, oli se sitten mikä hyvänsä!

Mikko Laakkonen

OKM:n tiedote: http://bit.ly/11H7ObO
Laukeuksilla kuohuu: http://bit.ly/15y5gjt
Ikäluokat 1971-2012: http://bit.ly/13eG7oh
Koulutustakuu: http://bit.ly/17tluG2
Ajankohtainen Kakkonen: http://areena.yle.fi/tv/1958177
KESU: http://bit.ly/184Jcup