KAUPPA SE ON JOKA KANNATTAA - JA OSTOSKÄRRYJEN KEKSIMINEN

Kauppa on iso toimiala. Se työllistää Suomessa noin 300 000 henkeä. Isoja ovat myös päivittäistavarakaupat ja itsepalvelutavaratalot. Kaupan kasvua on edistänyt esimerkiksi viivakoodin käyttöönotto. Erityisesti minua, jonka perheessä pyritään ostamaan kerralla koko viikon päivittäistavarat viikonloppuisin, lämmittää kuitenkin viivakoodia enemmän toinen kaupan käymistä tehostanut keksintö. Nimittäin ostoskärryt.

Ostoskärryt kehitti Sylvan Goldman. Yhdysvalloissa vuonna 1898 syntynyt ranskalais-liettualaisten vanhempien poika kasvoi vähittäiskaupan parissa, kun isä ja äidin veljet tekivät töitä alalla. Sylvan ei tarpeettoman pitkään kouluja käynyt, vaan sukelsi niin sanotusti bisnekseen. Veljensä kanssa he alkoivat menestyä vähittäiskaupan yrittäjinä. Kauppaa tehdessään Sylvan totesi, että oli suuri kärsimys nähdä kun itsepalvelukaupoissa asioivilta naisilta kädet loppuivat kesken kamppailussa ostoskorien ja lapsukaisten kanssa.

Sylvan otti käyttöön ensimmäiset kehittämänsä ostoskärryt Humpty Dumpty -kauppaketjussaan vuonna 1937. Renkailla varustetun metallirungon päälle saattoi asettaa pari kappaletta ostoskoreja. Aluksi asiakkaat vierastivat kärryjen työntelyä. Kun pienen odottelun jälkeen kärryjen käyttö todenteolla yleistyi, olikin Goldman jonkin ajan kuluttua tehnyt miljoonansa kärryjen keksijänä.

Nykyiset kauppiaat saavat kiittää Sylvan Goldmania loistavasta keksinnöstä. Tätä nykyä kärryyn mahtuu mättämään kaikkea tarpeellista ja tarpeetonta. Niiden koko on vuosien saatossa kasvanut. Se on kasvanut samaa vauhtia kuin kauppojen neliöt ja hyllyillä olevan tavaran määrä.

http://en.wikipedia.org/wiki/Sylvan_Goldman

Antti Veirto

OLITKO VAPPUMARSSILLA?

Itseltäni jäi vappumarssi tänä vuonna väliin. Selitykseksi vedän pakan pohjalta selityksistä alhaisimman: lapsikortin. Helsingin kantakaupungin pölyt ja pakokaasut olisivat olleet kuukauden ikäiselle tyttärelleni ehkä liikaa. Aatteellisen agitaation olen luonnollisesti aloittanut jo kotona.

Mielestäni on erittäin kiinnostavaa pohtia marssimisen luonnetta ja tarkoitusta 2010-luvulla. Olen antanut itseni ymmärtää, että marssijoiden määrä on ollut jo pidemmän aikaa hienoisessa laskussa. Historiallisesti vappumarssin voidaan ajatella kuvanneen työväenliikkeen vahvuutta. Liikkeen nykytilaa marssiminen kuvaa tänäkin päivänä, mutta ehkä hieman eri tavalla kuin aikaisemmin.

Muutama vuosi sitten tutkin gradussani erästä ammattiliittoa (joka ei ollut PAM) viimeisen 30 vuoden ajanjaksolla. Samassa ajanjaksossa suomalainen yhteiskunta on kokenut melkoisen rakennemuutoksen: talous on avautunut, hyvinvointivaltio on kaventunut ja kilpailukyky on noussut lähestulkoon kaikkea määrittäväksi käsitteeksi. Kaksi jälkimmäistä ilmiötä ovat selvästi olleet ay-liikkeen toiveiden vastaisia, talouden avaamiselle osaksi globaalikapitalismia näytettiin aikoinaan vihreää valoa, mutta enemmänkin käytännön pakosta kuin suurella innolla.

Voitaneen siis sanoa, että ay-liike on ollut kriittinen kilpailukyky-yhteiskuntakehitystä kohtaan. Probleema onkin kritiikin uskottavuus. Ay-liikkeen yhteiskuntapoliittiset saavutukset ovat kiistattomat. Sen institutionaalinen luonne on avannut ovet niihin pöytiin, jossa tärkeät päätökset tehdään. Monissa maissa, joissa ay-liike on pysynyt marginaalisempana, myös kyseiset ovet ovat pysyneet kiinni.

Strategia on siis ollut tehokas, mutta miten tästä eteenpäin? Ajan henki ei nimittäin ole työntekijäystävällinen, ja ay-liikkeen perinteinen institutionaalinen reitti on jatkuvasti yhä haastavampi. Samaan aikaan ollaan kuitenkin edelleen niin paljon osa ”hallitsevia rakenteita”, että se vie terää myös epäinstitutionaaliselta yhteiskuntakritiikiltä. Se on vähän kuin itseään kritisoisi.

Palataan vappumarssiin. Veikkaan, että tämä sama ristiriita institutionaalisen vallankäytön ja sen kritiikin välillä syö yleistä intoa osallistua esimerkiksi vappumarssille. Olisiko toisennäköinen työväenliike sitten parempi? Pitäisikö esimerkiksi ay-liikkeen olla jotenkin radikaalimpi, vaikka se faktisesti johtaisi heikompaa edunvalvontaan? Vai olisivatko pidemmän aikavälin tulokset paremmat, jos emme olisi niin naimisissa vallitsevien yhteiskuntarakenteiden kanssa?

Mene ja tiedä. Kuten kunnon blogistin kuuluukin, keskityn hurskasteluun, ja jätän vastausten antamisen toisille, kuten lukijoille. Sinänsä haaste on kyllä aiheellinen asettaa: Hyvä lukija, minkälainen tulevaisuuden ay-liikkeen pitää olla?

Mikko Laakkonen