MIHIN HÄVISI HYVINVOINTIVALTION TEHTÄVÄ HÄVITTÄÄ KÖYHYYS JA ERIARVOISUUS?

Suomessa hyvinvointivaltion kannatus on ollut aina vahva ja laajalla pohjalla. Suomalaista hyvinvointivaltiota on rakennettu oikeiston ja vasemmiston poliittisella tahdolla. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion tarkoitus oli tasoittaa tuloerot kansalaisten välillä, torjua köyhyyttä ja tuottaa hyvinvointipalveluja koko kansalle. Sotien jälkeen Suomen valtion tärkeimmäksi tehtäväksi tuli tasa-arvopolitiikka.

Suomalainen hyvinvointivaltio rakennettiin yhteisvoimin solidaarisuuteen, oikeudenmukaisuuteen, sosiaaliseen turvallisuuteen ja yhteisöllisyyteen pohjautuen. Nähtiin, että demokraattisen politiikan avulla yhteiskunta voidaan rakentaa kaikille ihmisille paremmaksi. Julkisen vallan tärkein tehtävä oli luoda kaikille kansalaisille hyvinvointia.

Mikä muuttui?

Tunnettujen yhteiskuntateoreetikoiden, kuten Zygmunt Baumanin, Anthony Giddensin ja Ulrich Beckin mukaan individualismi on tärkeä nykyisen yhteiskunnan toimintaa selittävä tekijä. Hyvinvointivaltion vahvistamisvuosikymmeninä 1970- ja 1980-luvuilla haluttiin taata ihmiselle vapaus, riittävät resurssit, itsenäisyys ja itsensä toteuttaminen. Vastuu tämän järjestämisestä pidettiin yhteiskunnalla eli julkishallinnolla. Vaikka tutkijat ovat individualismista eli yksilöllisyydestä ja sen merkityksestä osin eri mieltäkin, yleisesti todetaan, että 1990-luvulla individualismi on lisääntynyt. Oli tämä syy tai seuraus, samoihin aikoihin ryhdyttiin purkamaan julkishallintoa. Näin vastuuta on siirretty yhä enemmän yhteiskunnalta yksilölle. Markkinat toimivat pelikenttinä, joissa jatkuvasti kilpailemalla yksilöiden tulisi nykyisessä uusliberaalissa ajassa osoittaa ja kantaa vastuullisuutensa.

Nykyisessä uusliberaalissa talousajattelussa monet yhteiskunnallisesti tärkeät päätökset halutaan siirtää politiikan piiristä markkinoiden tehtäviksi. Samalla jotkut eturyhmät vaikuttavat päättäjiin yhteiskunnan rakenteiden muuttamiseksi edistämään heidän etujaan. Yksilöiden tulisi olla entistä individualistisempia, ja siten sopia entistä paremmin markkinaehtoisen yhteiskunnan talousmarkkinatarpeisiin.

Millä yksilö pystyy nykymaailmassa osoittamaan vastuunsa?

Kilpailu toimii elementtinä, jonka kautta yksilön tulisi osoittaa ja kantaa vastuunsa. Tämä on jyrkässä ristiriidassa suomalaisen hyvinvointivaltion sosiaalisen tasa-arvon tavoittelemisen ja edistämisen kanssa. Kilpailulla tehdään ero yksilöiden välillä: ketkä ovat parempia, vahvempia ja kyvykkäämpiä kuin toiset. Kilpailussa menestymättömiä yksilöitä syytetään heikoiksi, kyvyttömiksi ja jopa laiskoiksi, koska esitetään, etteivät he osaa kantaa vastuuta itsestään. Näin ollen avun hankkiminen asiassa kuin asiassa säilytetään yksilön harteille, eikä ongelmaa aseteta yhteiskunnalliseksi kysymykseksi – mitä se kuitenkin on! Kyse on yhteiskunnan rakenteista.

Helposti haavoittuvassa ja hauraassa asemassa olevat yksilöt esitetään yhteiskunnan taakkana ja ongelmakohteena, jolloin yhteiskunnalliset toimenpiteet keskittyvät aktivointiin ja sanktioihin. Uusliberalistinen individualismi – jatkuva kilpailu – on hävittänyt myötätuntoa ja solidaarisuutta toisiin ihmisiin. Nykyään puhutaan pikemmin voittajista ja häviäjistä, vahvoista ja heikoista. Yhteiskunnan vastuukäsitys, eli kenen tehtävä on huolehtia jokaisen ihmisen mahdollisuuksista vapauteen ja itsensä toteuttamiseen tasa-arvoisten rakenteiden ja riittävien resurssien pohjalta, on muuttunut.

Havainnollistaakseni kirjoitustani tarkastellaanpa työvoimapolitiikkaa, jossa on kaiken aikaa siirrytty entistä enemmän aktiivisesta aktivoivaan suuntaan. Ikään kuin nähdään, että työttömät ovat laiskoja vastuuttomia kansalaisia, jotka tarvitsevat yhteiskunnan tukea aktivoituakseen markkinakelpoisiksi hinnalla millä hyvänsä. Jotkut jopa korkeissa asemissa olevat yhteiskunnalliset vaikuttajat ovat valmiita synnyttämään Suomeen lisää matalapalkkatyöpaikkoja – jopa hyvinvointivaltion perustavoitteen köyhyyden torjumisen ja sosiaalisen tasa-arvon tavoittelun polkemisen hinnalla – käyttäen argumenttinaan Suomen talouden ja työllisyyden kasvun tukemista. Ikään kuin kahdet työmarkkinat tukisivat taloutta ja työllisyyttä. Ostovoiman korjaamiseen tarvittaisiin kuitenkin mm. töitä, joilla tulee toimeen.

Tästä on hyvä esimerkki Sitran tilaisuudessa 23.1.2015 julkaistu ehdotus pitkäaikaistyöttömien ansiosidonnaisen päivärahan keston leikkaamisesta. Nähdään että ikään kuin pitkäaikaistyöttömät ovat itse aiheuttaneet työttömyystilansa saadakseen ansiosidonnaista työttömyysturvaa. Näin ollen leikkaamalla ansiosidonnaisen päivärahan kestoa kannustetaan työttömiä töihin. On kuitenkin aivan selvää, että työttömyyden syy ei ole työttömyysturva, vaan syy on nimenomaan työn puute. Matalapalkka-aloilla ansiosidonnaisen päivärahan suuruus on niin pieni, ettei se toimi kannustimena pysyä ”laiskana” kotona sohvan äärellä.

Uusliberalistinen individualismi on synnyttänyt ajattelun, jonka mukaan syyn on oltava aina yksilössä. Suomalainen yhdessä rakennettu hyvinvointivaltio on valitettavasti muuttunut eri kilpailuintressien taistelukentäksi. Tällä kentällä erilaiset ryhmät yrittävät edistää omia tavoitteitaan unohtaen samalla suomalaisen hyvinvointivaltion perusarvot. Niinpä köyhyys ja eriarvoisuus ovat lisääntyneet Suomessa 1990-luvulta lähtien.

Egëzona Kllokoqi