MATKALLA UUDEN TIEDON ÄÄRELLE

On yllättävää, kuinka vähän maahanmuuttajien pärjäämistä työelämässä on Suomessa tutkittu. Maahanmuuttopolitiikkaan usein liittyvästä intohimoista voisi päätellä, että koko teema on kaluttu alusta loppuun ja oikealta vasemmalle jo moneen kertaan. Ainakin asiantuntijan itsevarmuudella moni esittää mielipiteensä.

PAM on tehnyt maahanmuuttajajäsenilleen (siis niille jäsenille, jotka eivät puhu äidinkielenään suomea, ruotsia tai saamea) kyselyn parin vuoden välein. Uusin on vuosimallia 2012. Kyselystä käy ilmi oletettuja asioita, kuten että työpaikan saanti yleensä koetaan haastavaksi, kielitaito on avainasemassa ja palkanmaksuun tai työnantajan epärakentaviin asenteisiin liittyvät ongelmat eivät ole täysin harvinaisia.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin PAMiin liittyneiden maahanmuuttajien tai maahanmuuttajataustaisten henkilöiden työsuhteiden laatu on suht ok. Toki ammattiliittoon liittyminen jo itsessään kertoo, että henkilö on jossain määrin tutustunut suomalaiseen yhteiskuntaan ja työmarkkinoiden pelisääntöihin, mikä vähentää riskiä joutua hyväksikäytetyksi työelämässä.

Mutta miten saada tietoa ei-jäsenien työelämästä? He ovat kuitenkin maahanmuuttajien parissa yhä se selkeästi isompi blokki. Ja uskallan väittää, että se tieto on oleellista liiton edunvalvonta- ja järjestötyön kannalta.

Kysymys on samaan aikaan sekä helppo että vaikea. Helppo siitä syystä, että suurin vaatimus luottamusmiehelle, liiton aktiiville tai työntekijälle on jalkautua maahanmuuttajien pariin; heidän työporukoihinsa ja vapaa-ajan yhteisöihinsä. Ja vaikea juuri tuosta samasta syystä.

Kyse ei ole siitä, etteikö ay-toiminnasta oltaisi maahanmuuttajien parissa kiinnostuneita. Olen itse käynyt esimerkiksi Tuglas-seurassa puhumassa liiton toiminnasta, ja saamani vastaanotto on ollut sekä positiivista että haastavaa. Kiinnostus on ollut vilpitöntä, mutta pelkkä löysä agitaatiopuhe ei mene läpi – ja hyvä niin. On mentävä syvälle yksilön tarpeisiin ja perusteltava jäsenyyden mielekkyys. Ja se on usein aikaa vievää puuhaa. Kollektiiviseen me-henkeen perustuva jäsenyys alkaa olla harvinaista sekä maahanmuuttajien että kantaväestön parissa.

Mutta todella vaikeaksi tällaisten kontaktien luomisen tekee se, että (katsotaan totuutta silmiin) maahanmuuttajien tapaaminen tarkoittaa esimerkiksi itseni kaltaiselle perusjampalle astumista mukavuusalueen ulkopuolelle. Siinä joutuu altistumaan normaalin referenssiryhmänsä ulkopuolisille ihmisille ja uusille kulttuurivaikutteille, mahdollisesti puhumaan vierasta kieltä (ainakin sitä kuulee), selittämän asioita ilman tuttua ja turvallista työmarkkinajargonia jne. Vaivalloista alusta loppuun.

Mutta mutta, näkemällä hieman vaivaa ja luomalla kontaktit maahanmuuttajayhteisöihin luottamusmies tai aktiivi pääsee uuden tiedon äärelle. Toki hän tapaa paljon järjestäytymättömiä työntekijöitä eli potentiaalisia jäseniä, mutta tämä toinen asia on oleellisempi.

Hän alkaa saada vastauksia juuri tuohon vähän tutkittuun kysymykseen: Miten maahanmuuttajat pärjäävät työpaikoilla? Uudet työelämän ilmiöt nousevat rekisteriin. Itse törmäsin juuri tuolla Tuglas-vierailullani hyvään esimerkkiin: Henkilön kotikunta on Virossa, mutta vakituinen työpaikka Suomessa. Onko hän oikeutettu normaaliin työttömyysturvaan työttömyyden sattuessa? EU:n sosiaaliturva-asetuksen nojalla kyllä on, jos hän on samalla työtön työnhakija Suomessa. Olisinko miettinyt tätä kysymystä omaehtoisesti? Tuskin.

Ihmisille keskusteleminen voi vaikuttaa melko itsestään selvältä ratkaisulta tiedon hankinnassa. Ehkä niinkin itsestään selvästä, että se jää tekemättä.

Mikko Laakkonen