MINÄKÖN VUOSI

Tapahtumarikas vuosi 2015 innoitti tavallista pitempään bloggaukseen. Mutta hei, onhan tässä uutta vuotta lukemiseen.

Minä. Se oli mielessäni ensimmäisenä kun heräsin uuteen vuoteen. Eihän se poikkeuksellista ole. Siis tuo minän miettiminen.

Ehkäpä ”minä” tuli mieleeni siitä, että 1. tammikuuta tuli tasan vuosi täyteen saksalaisen sosiologi Ulrich Beckin kuolemasta. Beck keksi viime vuosituhannella käsitteen ichling (”minäkkö”) kuvaamaan yksilöitä, jotka ovat narsistisia, hedonistisia ja lähinnä yksinomaan itsensä ajattelemiseen kykeneviä yksilöitä. Tarve käsitteen muotoiluun syntyi muuttuneesta maailmasta, jonka tunnusmerkkejä ovat yhteisten tavoitteiden, yhteisten arvojen ja solidaarisuuden hiipuminen. Ulrich Beck kuvasi jälkiteollista yhteiskuntaa riskiyhteiskunnaksi. Riskiyhteiskunnassa läsnä ovat alituinen pelko ympäristön tuhoutumisesta, työttömäksi joutumisesta, väkivallasta ja muista vitsauksista. Ongelmiin turrutaan ja niihin suhtaudutaan välinpitämättömästi. Yhteiskuntaa ei pyritä parantamaan ongelmia ratkomalla. Ja todella, eihän meillä ole ollut puhtia ratkoa esimerkiksi pitkäaikaistyöttömyyden ongelmaa Suomessa, vaikka 80-luvun lopussa se oli käytännössä tuntematon ilmiö Suomessa. Nyt se on ollut surullisen korkealla tasolla yli 20 vuotta.

Itse koen, että riskiyhteiskunnassa suhtautuminen ongelmiin on tavallaan utilitaristista. Ei puhuta ongelmista, koska siitä tulee huonoja ”viboja”. Paljon kivempaa on kun voi hokea kaiken olevan ”fantastista”. Utilitaristi Jeremy Bentham aikoinaan ehdotti, että köyhät pitäisi siivota kaduilta laitoksiin. Ennen muuta siksi, että heidän näkeminen kadulla aiheuttaa näkijöissä onnettomuuden tunnetta. Toisilta särkyy sydämet, toisilla v-käyrä nousee joutilaisuutta nähdessään. Bentham ajatteli, että ainakin osaa köyhistä voi harmittaa olla laitoksissa, mutta toisaalta keskimäärin muun kansan mielet valtaisi laajempi tyytyväisyys, kun ei tarvitsisi ahdistua hädänalaisten näkemisestä. Poissa silmistä, poissa mielestä. Laitokset jäivät utilitaristi Benthamin pään sisäisiksi. Nykyään kaikenkarvaiset konsultit ja sen sellaiset helppoheikit manaavat kriittisyyden kaiken turmiollisen alkulähteeksi. Kriittinen argumentaatio leimataan negatiiviseksi asenteeksi ja lähinnä luonnevikaiseksi mölinäksi. Riskiyhteiskunnassa ei puhuta riskeistä, vaan opetellaan myönteistä asennetta. Yhteinen hyvinvointi ja onnellisuus kohentuvat, kunhan kukaan ilonpilaaja ei avaa suutaan ja kysy, pitäisikö yrittää ratkaista näitä meidän ongelmia yhdessä.

Helsingin Sanomissa (HS 21.12.) julkaistiin pari viikkoa sitten havaintoja lehden tekemästä köyhyyskyselyn aineistosta. Asiaa käsittelevä juttu oli uutisoitu ”Köyhyyskysely: Monien mielestä köyhyys on ihmisen oma syy”. Mitä varakkaampi kyselyyn vastannut oli sitä enemmän hän näki köyhyyden köyhän omaksi syyksi. Köyhät puolestaan näkivät HS:n mukaan enemmän vaikutusta yhteiskunnan rakenteillakin. ”Isot kalat näkevät, että yhteiskunta on reilu, ja pienet kalat, että se ei ole”, kommentoi professori Juho Saari.

Yhdysvalloissa julkaistiin äskettäin selvitys joka käsitteli sikäläistä eriarvoisuutta ja osittain samoilla teemoilla kun HS oli jutussansa aineistoaan esittelyt. Selvityksen tuloksien mukaan puolet maan kansalaisista uskoo, että köyhyydestä voi syyttää eniten olosuhteita joiden syntymiseen yksilö ei voi vaikuttaa. Kaksi viidestä yhdysvaltalaisesta näkee, että köyhyys on seurausta yksilön yrittämisen puutteesta. Yksi vastaaja kymmenestä uskoi, että ennen muuta sekä olosuhteet että yrittämisen puute yhdistyneenä ovat suurin köyhyyden selittäjä. Selvityksen perusteella usko siihen, että kovalla työllä pääsisi elämässään eteenpäin, on vähentynyt vuosituhannen vaihteen jälkeen merkittävästi yhdysvaltalaisten keskuudessa. Samanaikaisesti heistä yhä useampi uskoo, etteivät kova työ ja päättäväisyys pysty menestystä läheskään kaikille takaamaan. Kuten Berkleyn yliopiston professori Robert B. Reich toteaa, ei ole olemassa tieteellistä näyttöä, että köyhät ihmiset olisivat muita ihmisiä kunnianhimottomampia. Työssäkäyvät köyhät tekevät useimmiten raskaita töitä ja monesti pienipalkkaisina useammassa työsuhteessa yhtäaikaisesti. Köyhyys ei ole merkki siitä, että ihmiset jotenkin olisivat päästäneet itsensä muita helpommalla. Amerikkalainen unelma on kangastus köyhälle toimeentulon ja kunnioituksen janossa.

Kaikkinainen huono-osaisuus kasaantuu tutkitusti samoille ihmisille. Esimerkiksi huono työmarkkina-asema, sairaudet ja köyhyys tuppaavat usein kylään samoille ihmisille. Osattomuuden kierteen aloittaa monesti työttömyys. Ja sitten, kuten formulakuskit monesti kuvaavat tilannetta ulosajoissaan, ”kuljettaja muuttuu matkustajaksi”. Kun työttömyys pitkittyy, niin raha-asiat ja suhteet läheisiin kärsivät. Hetken kuluttua uhattuna on fyysinen ja henkinen terveys. Vaikka Suomessa on loistavia mahdollisuuksia ihmisille hyödynnettäväksi, meistä osa on vapaassa pudotuksessa, jossa pelastava laskuvarjo toisensa jälkeen jää avautumatta. Se pitäisi meidän kaikkien ymmärtää.

Suomi on tuoreen YK:n Human Development – raportin mukaan maailman 24. paras maa elää. Norja on ykkönen, kuten se on ollut 12 kertaa putkeen. Suomi sen sijaan on pikkuhiljaa alkanut YK:n vertailussa valua kärjen tuntumasta. Vuonna 2010 olimme sijalla 16. Jos olisin Norja, saattaisin katsoa Suomea nenänvartta pitkin ja miettiä, ettei tuo Suomi yritä tarpeeksi. Norjana saattaisin ajatella itsestäni, että jumalauta kun olen erinomainen, yrittänyt ihan mahdottomasti ja ihan itse tämän kaiken kovalla työllä saavuttanut. Jokainen voi miettiä, miksi Norja on maailman paras maa.

Vaikka Suomi ei ole YK:n listauksessa kärkijoukossa on Suomella kuitenkin hyvä maine. Meillä esimerkiksi sosiaalinen liikkuvuus on ollut hyvällä tolalla. Ihmisillä on ollut mahdollisuus menestyä huonoistakin lähtökohdista. Huffington Postin toimittaja Blake Fleetwood totesi 2013 amerikkalaisen unelman olevan mennyttä ja kehotti sen perässä jatkossa suuntaamaan Suomeen. Itse asiassa sosiaalinen liikkuvuus Suomessa on muihin pohjoismaihin verrattuna ollut suurempaa. Suomessa erityisesti koulutusjärjestelmä on rakennettu sellaisten periaatteiden varaan, että käytännössä nuorilla voisi olla yhdenvertaisemmat mahdollisuudet hyödyntää koulutuksen tarjoamia väyliä hyvinvointiin. Pyrkiä siihen amerikkalaiseen unelmaan.

”Koko - - urani ajan olen kokenut, että perhetaustani ja kasvuympäristöni ovat tukeneet minua. - - Opin jo nuorena, mitä kova työnteko merkitsee. - - Tietenkin olen ollut onnekas siinä, että perheeni suhtautui niin myönteisesti urheiluun. - - Lahdessa urheiluun suhtauduttiin myönteisesti. Siellä oli paljon harrastusmahdollisuuksia ja liikuntapaikkoja.”, näin kuvailee taustaansa menestynyt jalkapalloilija Jari ”kuningas” Litmanen. Litmaselle maajoukkuejalkapalloilija isänä ja urheilua arvostava äiti olivat kuin öljy Norjalle. Onni, joka antoi hyvän perustan lähteä kohti suuria saavutuksia. Sitä kymppipaitaa.

Antti Veirto