KUKA MAKSAA JA KENELLE ANNETAAN?

Suomessa sosiaali- ja terveyspalvelut ovat lähtökohtaisesti maksullisia, jolloin palvelun käyttäjältä peritään kunnan toimesta asiakasmaksu. Asiakasmaksulainsäädännön tavoitteena on ollut maksujen kohtuullisuus ja palveluiden saavutettavuus. Tällä hetkellä sosiaali- ja terveyspalveluiden asiakasmaksuja koskevaa lainsäädäntöä ollaan uudistamassa. Uudessa laissa tullaan mm. määrittelemään euromääräinen enimmäistaso tasasuuruisille (tuloista riippumattomille) terveydenhoidon asiakasmaksuille. 

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen selvitykset asiakasmaksuista paljastavat, että niillä on vaikutuksensa monen arkeen. Ne kohdistuvat suureen osaan väestöstä, noin puolet maksoi niitä vuonna 2015. Myös maksujen määrät kunnittain vaihtelevat ja suuri osa maksuista kasautuu pienen joukon maksettavaksi; esimerkiksi vuonna 2015 10 % kaikista asiakkaista maksoi 47 % kaikista tasasuuruisista terveydenhuollon maksuista (joita ovat esim. terveyskeskusmaksut). Lain uudistamiselle on tämän valossa totta tosiaan tarve.

Voimassa olevassa laissa on asetettu katto terveyskeskuksen käyntimaksuille niin, että kalenterivuodessa kunta saa periä niitä maksimissaan kolme kertaa. Näillä näkymin tämä rajoitus tulee uudesta laista poistumaan. Tämä on huolestuttavaa, koska jo tälläkin hetkellä osa jättää palveluita käyttämättä niiden maksullisuuden vuoksi ja tämän katon poistaminen tulee entisestään nostamaan hoitoon hakeutumisen kynnystä kustannusten vuoksi ja näkyy kaikkein ankarimmin varsinkin pienituloisten lompakossa.

Tällä hetkellä laki mahdollistaa sen, että kunnat voivat päättää, peritäänkö asiakasmaksut kokonaan, osittain tai jätetäänkö ne täysin perimättä. Käytännöt tässä kuntien välillä vaihtelevat, mikä asettaa palveluiden käyttäjät eriarvoiseen asemaan keskenään. Edellä mainituista maksuvapautuksista ei tunnu olevan riittävästi kunnissa tietoa tai tätä tietoa ei haluta jakaa, koska esimerkiksi vuonna 2016 ulosottoon on päätynyt yhteensä 400 000 sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksua. Terveyskeskusmaksuja näistä oli vajaa 70 000. Koska näin monen asiakkaan maksut ovat päätyneet ulosottoon asti, maksujen kohtuullisuudesta voidaan olla montaa mieltä.

On tärkeää, että maksuvapautukset tulevat säilymään myös uudessa laissa, mikä näyttää ainakin tällä hetkellä todennäköiseltä. Koska lain kohtaa sovelletaan jo nyt vaihtelevasti, jatkossa on panostettava siihen, että tietoa ja ohjausta maksuvapautuksista on huomattavasti paremmin saatavilla. Missään tilanteessa asiakasmaksut eivät saa olla esteenä hoitoon hakeutumisessa, mikä tälläkin hetkellä on totta turhan monen kohdalla. Osa ihmisistä jättää jo nyt terveyspalveluita käyttämättä kustannusten vuoksi. Maksut ovat kovia varsinkin pienituloisille, kun ne lohkaisevat suhteellisesti suuremman osuuden ansioista.

Kun lainsäädäntöä nyt uudistetaan viranomainen tulisi velvoittaa hanakammin tarkistamaan, onko olemassa perusteita maksun alentamiseen tai perimättä jättämiseen. Mahdollisuus maksuvapautuksiin ja niiden perusteet tulisi olla myös paremmin asiakkaiden tiedossa, jotta hoitoa ei jätettäisi hakematta heikon rahatilanteen vuoksi. Loppupeleissä hoidon väliin jättäminen tulee kalliiksi yksilölle itselleen, mutta myös yhteiskunnalle. Kuka tällöin maksaakaan lopullisen laskun?

Mari Kettunen
Sosiaalipoliittinen asiantuntija