POPULISMI, BREXIT JA PRESTON

Aikoinaan eräässä kapakassa 80-luvun puolivälissä istui pitkästyneen näköinen nuori mies käsi poskella ja totesi, että ”tulisipa sota, niin olisi jotain tekemistä”. Viime viikon Brexit-äänestystä miettiessäni tuli mieleen, että kyllä Britanniassa on varmaan aika käynyt monella pitkäksi. Sellaisen benjihypyn päätti maan kansa tehdä, ettei tulevaisuudessa jännitys ihan heti heiltä ole loppumassa.

Sattumalta olin juuri Brexit-äänestyksen aikaan Lontoossa. Parlamentin liepeillä oli aikamoinen mediasirkus vaalipäivänä. Seuraavana päivänä riitti Downing Streetillä pällistelijöitä sekä kaduilla, että pärinästä päätellen ilmassa. Jos happaman vaalituloksen syövyttämän David Cameronin poliittisen harakirin loppunäytelmä eroilmoituksen muodossa järkytti, saivat britit maata jalkojensa alle Buckinghamin palatsin luona. Siellä tutut punanuttuiset karvalakkimiehet marssivat kuten aikaisemminkin. Viestittivät, että imperiumi on voimissaan, rummut pärisevät ja Union Jack liehuu.

Sen verran vaalituloksia selailin, että huomasin Lancashiren kreivikunnan olleen tukevasti EU:sta irtautumisen kannalla. Kun kaihomieli olen, niin Englanti aina herkistelee minut muistelmaan 90-lukua ja asumistani Lancashiren alueen pääkaupungissa Prestonissa. Tiedättehän, että kun sitä rakentaa mielikuvia jostain, niin sitä tukeutuu aikaisempiin kokemuksiinsa. Kun mietin kuka äänesti Brexitin puolesta, niin mieleeni nousee kuva eräästä Prestonin aikaisesta vuokraisännästäni. Paul ei tahtonut maksaa veroja, joita Preston City Council keräsi. Se kävi selväksi kun hän kärtti minua ilmoittamasta osoitettani millekään taholle, joka keskustelee viranomaisten kanssa. Hän ei myöskään voinut hyväksyä kadun varren punatiilisen rivitalon toiseen päähän asettautunutta aasialaista perhettä. Päätteli, että hänen asunto-omistuksensa samasta rivistöstä menettää arvonsa kun kadun varrelle ilmaantuu kaukaa idästä uutta väkeä. Kun sitten ohikulkija vandalisoi Paulin olohuoneen ikkunan rikki, oli hänellä jo rajattu epäiltyjen joukko. Syyllinen lymyilisi taatusti kadun toisen pään asunnossa, vaikka se jäisikin toteennäyttämättä. Paul taisi äänestää Brexitiä.

Ainakin se viime torstaina vastaani tullut heppu parlamenttitalon liepeillä, jonka kuonokopalla hillityn taistelukoiran hihnoissa luki ”Leave”, oli varmasti äänestänyt Brexitiä. No, nyt olin hieman populistinen ja loin valmiita mielikuvia. Anteeksi. 

Brexit-kampanjan yhteydessä on tainnut nousta esille sana populismi. Sitähän politiikassa toki pitää sopivasti annosteltuna ollakin. Ilman sitä on vallan nahka liian öljytty, että sitä kravattiotteella voisi politiikan molskilla heitellä. Liialla populismilla voi kuitenkin olla vaaralliset seuraukset. Olen huomannut, että tehokkainta on populismi, jossa vihjaillaan kansallisen identiteetin katoamisesta ja tarjotaan uutta johtajuutta kansan ohjaamiseksi kohti valoa tai kunniakasta menneisyyttä. Populismissa kannattaa aina käyttää tarinaa rappiosta eli asioiden huonontumisesta. Jos historiasta ei yksiselitteisesti löydy ns. parempaa aikaa, niin sitten se vaikka keksitään. Populismi venyttää totuutta valheen puolelle. Kunniakas menneisyys, mihin pitää suunnata, kaivetaan esille vaikka luolapiirros kerrallaan. Niinhän toimivat esimerkiksi natsit, jotka rakensivat Saksassa 1930-luvulla mytologian ylväästä menneisyydestä, jonka tilkkeeksi kelpasivat kanteleet Suomesta, päänympärysmitat Tiibetistä ja legendat Atlantiksesta. Näin etäältä tuoksuteltuna esimerkiksi USA:n presidenttivaaleissa taitaa olla härskiintyneen populismin imelä tuoksu. Rappiotarina ja myyttinen menestyksellinen menneisyys oli havaittavissa myös Brexit-kampanjassa.

Työpaikkoja ja työtä Iso-Britanniassa riittää tai ainakin työttömyysaste on alhainen (5%). Työntekijöiden aseman turvaavaa sääntelyä on purettu siirtomaitaan kurittamaan harjaantuneella kädellä. OECD-maiden vertailussa työntekijöiden suoja on Iso-Britanniassa heikoimmasta päästä. Minimipalkkalaki maassa säädettiin 1990-luvun lopulla, mutta sen säädöt eivät riitä takaamaan turvattua toimeentuloa. Lontoossa saattaa nähdä kauppojen ovenpielissä tarroja, joissa yritys kertoo kuuluvansa ”Living wage employer” – yhteisöön. Sen jäsenyritykset sitoutuvat maksamaan minimipalkan ylittävää palkkaa. Kun sopimusyhteiskuntaa ei ole, on elämiseen riittävän palkan maksaminenkin alistettu julkikuvan kiillottamiselle ja yritysten hyväntekeväisyydelle. Iso-Britannia on itsenäisesti ja ilman EU:ta valinnut tiensä esimerkiksi työehtojen, palkkojen ja työntekijöiden oikeuksien polkemisessa.

Mutta muistanhan minä Prestonista myös Rachelin ja Timin, joiden vuokralaisena myös asustelin. Aivan mahtava pariskunta. Olivat ystävällisiä, avoimia ja huumorintajuisia hienolla tavalla. Tavalla, jonka vain britit osaavat.

Antti Veirto