KIKY JA LUOTTAMUKSEN TIIMALASI

Kiky voi kirvellä päätä kuin kesäfestarit kahden viikon jälkeen sitä toista päätä. Antibiootiksi pitää saada nyt sitä luvattua talouden kasvua ja työtä vailla oleville töitä. Sopimus oli tarpeen, että edes jokin pätkä tulevaisuudesta on näkyvillä. Ei millään sopimuksella mustia joutsenia voi pakottaa pysymään piilossa, mutta nyt niitä ei ainakaan työmarkkinapullalla esiin houkutella. (Musta joutsen on siis se lintu, jota ei pitänyt olla olemassa, kunnes se sitten olikin olemassa. Se oli sellainen ennakoimaton yllätys.)

Minun mieltäni on puolestaan alkanut kirvelemään tuo ammoinen euroon siirtyminen. Suosin jälkiviisautta, tuota viisauden lajeista turhanpäiväisintä. Siksi voin sanoa, etteivät ainakaan minun silmäni olleet täysin auki Suomen siirtyessä eurohuumassa vuosituhannen vaihteen jälkeen euroon. Vuonna 2001 EKP:n pääekonomisti Otmar Lessing kirjoitti Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa, että ”yhteiskunnan eri intressiryhmien tulee osallistua sopeuttamiseen”, pohtiessaan yksittäisen kansantalouden kykyä hallita talouden häiriöitä euro-aikana. Jos Suomessa asiantuntijat humun keskellä yrittävät huomautella, että valuuttakurssijouston poistuminen muuttuu ongelmaksi, ellei työmarkkinoiden jaloista ala löytymään niveliä, niin sitä ei kuultu. Ay-liikekin kuittasi eurotulevaisuuden luottavaisena. Tai en minä sitä tiedä oliko luottavainen, mutta kuittasi ainakin. Pitää muistaa, että euro oli poliittinen päätös. Ei mikään välttämättömyys esimerkiksi talouden näkökulmasta.

Ay-liike kuittasi euroon liittymisen ehkä uskoen, ettei taloudessa tule näitä viime vuosina koettuja ryppyjä tai luottaen siihen, että Suomessa säilyy yhteiskunnassa eri osapuolien välillä vuosikymmenten aikana kehittynyt sosiaalinen pääoma eli luottamus, jonka voimalla talouden kuilujen yli yhdessä astutaan. Sen sosiaalisen pääoman varanto alkoi kuitenkin huveta ennen kuin euron 10-vuotissynttäreitä juhlittiin.

Elinkeinoelämän puolella alkoivat jo viime vuosikymmenen lopussa vahvat oireet siitä, että Suomessa harjoitettu tulopolitiikka aiheuttaa heille pahaa syyhyä. Polttelu on ollut niin kovaa, että keskitettyjä ratkaisuja ei työnantajaleiri olisi halunnut tehdä (toki on tehty). 

Suomalaiseen tulopolitiikkaan on liittynyt aina poliittista vaihdantaa, jossa maltillisen palkkakehityksen vastineeksi on kehitetty sosiaaliturvaa, työlainsäädäntöä, työsuojelua ja ylipäätänsä julkisin toimin ihmisten hyvinvointia. Niitä on kehitetty kolmikantaisesti elinkeinoelämän, ammattiyhdistysliikkeen ja valtiovallan kesken. Siinä on vaadittu tuota edellä mainittua sosiaalista pääomaa ja sen mahdollistamaa yhteistyötä, jolla ammattiyhdistysliike ja poliittinen vasemmisto on sitoutettu mukaan talouskasvun tavoitteisiin. Sen sosiaalisen pääoman voimalla oli 14.päivä kesäkuuta koottu paikalle kolmikannan osapuolet allekirjoittamaan kilpailukykysopimusta pääministerin luokse.

Pienillä palkankorotuksilla tai suoranaisilla palkanjäädytyksillä ellei peräti palkkaleikkauksilla, ei yksinomaan voida kannustaa työntekijäpuolta huolehtimaan yhteiskunnan vakaudesta ja talouskasvusta. Siksipä riihikuivan ohessa ja sijasta on jaettu myös sosiaalista palkkaa, joka on tarkoittanut valtiovallan toimivallassa olevin keinoin vaikkapa vuosikymmenten saatossa työajan lyhentämistä. Siirtyminen kolmikannasta liittokohtaisiin sopimuksiin, paikalliseen sopimiseen, ellei peräti ”pärstäkohtaiseen” sopimiseen, tietysti vie pohjan sosiaaliselta palkalta. Istuva hallitus ei ole enää silloin osapuolena kannustamassa pieniin korotuksiin. Ei olisi enää kolmikantaa vaan sen sijaan ehkä kaksikantaa ja ehdottomasti taloudellista valtaa käyttävien toiveissa yksikantaa.

Globalisaatio pistää suomalaisen kilpailemaan kaikkien muiden kanssa, joten kustannukset pysyvät maltillisina ilman erillistä poliittista vaihdantaakin. Elinkeinoelämä ja valtiovalta eivät sitä mielestään siis ehkä tarvitse enää kuten aikaisemmin. Sosiaalisen tasa-arvon ja yhtenäisyyden merkitys on niille toisarvoista. Yhteiseksi koetut arvot ja normit osoittautuvat alisteisiksi markkinavoimille. Aikaisemmin luodut ja poliittisen vaihdannan kautta tulopolitiikan ohessa syntyneet julkiset palvelut luovutetaan nekin markkinoiden hoidettavaksi.

Eurohuuma on vaihtunut minunkin suosimaksi jälkiviisasteluksi. Kaikki viime vuosikymmenten saavutukset ovat kuvainkaatajien mielissä jatkuvaa tappioiden ketjua, joka on vetänyt Suomen talouden karille. Tulopolitiikka on joutunut epäsuosioon ja sen mollaajat vaativat palkanmuodostukselta joustavuutta ja työelämän rakenteiden uudistamista. Uusliberalismin munkkilatinasta suomeksi käännettynä tarkoittaen siis työntekijöiden keskimääräisen aseman heikentämistä, lisää työmarkkinaepävarmuuksia sekä heikompaa sosiaaliturvaa.

Eurofestarit kirvelee ja eurobiitistä jäi lähinnä tinnitus korviin. Kilpailukykysopimus on poikkeuksellinen konstruktio, mutta myös merkki siitä, että maassa on vielä hitunen jällellä yhteisistä arvoista ja normeista. Sosiaalisesta pääomasta. Kikyssä tehtiin poliittista vaihdantaa kolmikannassa, kun palkansaajat poikkeuksellisesti leikkasivat omastaan ja hallitus lupasi veronalennukset. Kolmannen osapuolen eli elinkeinoelämän pitää huolehtia, että työntekijäpuolen ja valtion myönnytykset tulevat näkymään yritysten investointeina Suomeen ja lisääntyvinä työpaikkoina. Ilman niitä luottamuksen tiimalasi uhkaa valua tyhjäksi.   

Antti Veirto

PS. Minut inspiroi tähän kirjoitukseen kesä ja kesämuistot, kiky, euro sekä ennen muuta Jaakko Kianderin, Pekka Sauramon ja Hannu Tannisen artikkeli ”Suomalainen tulopolitiikka poliittisena vaihdantana: sosiaalisen pääoman ja sosiaalisen palkan kehittyminen”(Yhteiskuntapolitiikka 3/2009).