Tuottavuusnormien keskeinen tavoite on säilyttää palkansaajakorvausten osuus kansantulosta vakiona. Koska inflaatiota ja tuottavuuden kehitystä voi kuitenkin olla haastavaa arvioida etukäteen, on kansantulo-osuuksien tasapaino väistämättä lyhyellä aikavälillä häilyvä. Lisäksi palkat eivät tyypillisesti jousta alaspäin muuten kuin poikkeustilanteissa tehdyillä tulopoliittisilla ratkaisuilla, joten talouden syklit vaikuttavat itsessään tulonjakoon.
Tämän voi havaita alla olevasta kuviosta, jossa palkansaajakorvausten osuus kasvaa finanssikriisin ja erityisesti 90-luvun alun laman kohdalla. Samalla tulee kuitenkin huomioida, että palkansaajien tulo-osuus on pienentynyt viime vuosikymmeninä myös trendinomaisesti, kun julkisyhteisöjen osuus on tasaantunut ja omaisuus- ja yrittäjätulojen osuus jatkaa kasvuaan.
Lähde: Findikaattori
Tuottavuusnormilla on siis selkeä rooli koko kansantalouden tasolla, mutta onko sillä käyttöä, kun palkkoja mietitään toimialatasolla tai yrityksissä? Teoreettisilla täydellisen kilpailun ja informaation markkinoilla kullekin työntekijälle maksetaan tämän rajatuottavuuden osoittamaa palkkaa eli sen verran, paljonko hänen työpanoksensa tuo lisäarvoa yritykselle. Tällainen ajattelu johtaa turhan usein sellaiseen palkkapolitiikkaan, jossa ensinnäkin pyritään viemään täydellisen kilpailun ja informaation periaatteita markkinoille, jotka eivät ole kumpaakaan, ja toiseksi korvataan käsitys oikeudenmukaisuudesta tehokkuusargumenteilla. Yritysten ja toimialojen tasolla voidaan kuitenkin olettaa, että tuottavuuden kasvu kertoo jotain palkanmaksuvaran kasvusta.
Tuottavuus on käsitteenä periaatteessa yksinkertainen: jaetaan tuotosten määrä panosten määrällä. Mikäli uuden laitteen tai tekniikan avulla voidaan tuottaa suurempi määrä samoilla työtunneilla, on työn tuottavuus selvästi kasvanut. Tuottavuutta mitataankin joko osatuottavuutena, jolloin tuotos jaetaan työn tai pääoman yksiköllä, tai kokonaistuottavuutena, jossa pyritään ottamaan huomioon kaikkien tuotantopanosten vaikutus. Kun panosten vaikutus on huomioitu, voidaan kokonaistuottavuuden pitkittäistutkimuksessa arvioida, kuinka paljon teknologinen kehitys on lisännyt tuottavuutta.
Toimialan tai yksittäisen yrityksen kokonaistuottavuutta voidaan arvioida joko arvonlisän tai tuotoksen perusteella. Arvonlisämenetelmällä voidaan vetää selkeä yhteys toimialan tuottavuuden ja elintason mittareiden kuten bruttokansantuotteen välille, kun tuotoksena arvioidaan nimenomaan toimialan yritysten omaa kontribuutiota. Arvonlisäysmenetelmällä ei kuitenkaan kyetä huomioimaan välituotteiden käytön merkitystä kokonaistuottavuuden kannalta. Tuotokseen perustuvassa kokonaistuottavuuden laskennassa kontrolloidaankin työvoiman ja pääoman ohella myös välituotekäyttöä.
Tuoreemmissa lähestymistavoissa kuten EU KLEMS -projektin tuottavuusmittauksissa pyritään erottelemaan panosten määrän vaikutuksen ohella myös panosten laadun vaikutus. Näin esimerkiksi työpanos erotellaan sukupuolen, iän sekä koulutuksen ja pääomapanos puolestaan tavaralajin perusteella. Tällöin teknologisena kehityksenä ei tulkita esimerkiksi sitä, kun tuottavuus kasvaa koulutetun työvoiman korvatessa kouluttamatonta. Toimialatasolla tulee lisäksi muistaa, että tuottavuuden muutokseen sisältyy teknologisen kehityksen ohella rakenteellisia muutoksia, jos esimerkiksi joukko heikosti tuottavia yrityksiä lopettaa toimintansa.
Ihannetilanteessa tuottavuutta mitattaisiin tietysti suoraan reaalisen tuotannon, eli ei-rahallisina yksikköinä mitatun tuotoksen perusteella. Tämä kuitenkin vaatisi homogeenisiä hyödykkeitä, eli jokainen tuotettu yksikkö olisi täsmälleen samanlainen kuin edellinen. Käytännössä tuotetut hyödykkeet ovat, erityisesti palvelusektorilla mutta myös tavaroiden ja muiden tuotteiden kohdalla, heterogeenisia, sillä niihin liittyy laatueroja sekä jatkuvaa kehitystyötä ja koostumuksen vaihtelua. Tähän heterogeenisyyteen vastataan käyttämällä myös tuotospohjaisessa tuottavuuden arvioinnissa hintatietoja, joita deflatoidaan enemmän tai vähemmän tarkkojen hintaindeksien avulla. Arvonlisään perustuvaa tuottavuutta arvioidessa tulee deflatoida yhtä lailla käytetyt välituotteet.
Palvelualojen tuottavuuden arvioinnissa on ongelmana ensinnäkin se, ettei parhaita deflaattoreja todellisen tuotoksen muutoksen arvioimiseen ole läheskään aina käytettävissä. Haastavaa on erityisesti palveluissa tapahtuvan laadunmuutoksen arvioiminen hintaindekseillä. On jopa esitetty, ettei perinteisiä tuottavuustutkimuksen menetelmiä tulisi soveltaa matkailu- ja ravintola- tai kiinteistöpalvelualan tapaisille palvelualoille (ks. esim. Pohjola 2007).
Palvelualoilla korostuu myös esimerkiksi asiakaspalvelukokemuksen ja itsepalvelun merkitys, joka ei ole havaittavissa perinteisillä tuottavuuden mittareilla. Näistä syistä Mari Kangasniemi (2012) huomauttaa, ettei luotettavia hintaindeksejä ja siten tarkempia tuottavuustutkimuksia voida palvelualoilla saavuttaa ilman mittavia resurssipanostuksia. Palvelualoilla tulisikin hyödyntää perinteisen tuottavuusnäkökulman ohella työntekijäarvioiden ja asiakaskyselyiden kaltaisia menetelmiä, jotta saavutettaisiin tarkempi kuva todellisesta tuottavuuden kehityksestä.
Tuottavuuden käsitteen soveltaminen julkiselle sektorille, jolla ei synny perinteistä tuotosta tai arvonlisää, on kasvutilinpitoon perustuvan tuottavuustutkimuksen näkökulmasta erittäin haastavaa. Julkisille aloille on kumminkin luotu poikkeavia tuottavuustutkimuksen menetelmiä, joiden hyödyntämistä kannattaa tarkastella myös yksityisillä palvelualoilla.
Alla olevasta kuviosta voi tarkastella eri toimialojen tuotokseen perustuvaa kokonaistuottavuuden kehitystä 1970-luvun puolesta välistä eteenpäin. Havaittavissa on Baumolin taudiksi nimetty ilmiö, jossa palvelualojen tuottavuus ei kehity samaa tahtia kuin teollisuudessa, alkutuotannossa ja kaupan alalla. Muiden tukipalveluiden, joihin kuuluvat muiden muassa kiinteistö- ja vartiointipalvelut, kokonaistuottavuus on itse asiassa laskenut hieman vuodesta 1975.
Mitä tarkoitetaan tuottavuudella?
Tuottavuus on käsitteenä periaatteessa yksinkertainen: jaetaan tuotosten määrä panosten määrällä. Mikäli uuden laitteen tai tekniikan avulla voidaan tuottaa suurempi määrä samoilla työtunneilla, on työn tuottavuus selvästi kasvanut. Tuottavuutta mitataankin joko osatuottavuutena, jolloin tuotos jaetaan työn tai pääoman yksiköllä, tai kokonaistuottavuutena, jossa pyritään ottamaan huomioon kaikkien tuotantopanosten vaikutus. Kun panosten vaikutus on huomioitu, voidaan kokonaistuottavuuden pitkittäistutkimuksessa arvioida, kuinka paljon teknologinen kehitys on lisännyt tuottavuutta.
Toimialan tai yksittäisen yrityksen kokonaistuottavuutta voidaan arvioida joko arvonlisän tai tuotoksen perusteella. Arvonlisämenetelmällä voidaan vetää selkeä yhteys toimialan tuottavuuden ja elintason mittareiden kuten bruttokansantuotteen välille, kun tuotoksena arvioidaan nimenomaan toimialan yritysten omaa kontribuutiota. Arvonlisäysmenetelmällä ei kuitenkaan kyetä huomioimaan välituotteiden käytön merkitystä kokonaistuottavuuden kannalta. Tuotokseen perustuvassa kokonaistuottavuuden laskennassa kontrolloidaankin työvoiman ja pääoman ohella myös välituotekäyttöä.
Tuoreemmissa lähestymistavoissa kuten EU KLEMS -projektin tuottavuusmittauksissa pyritään erottelemaan panosten määrän vaikutuksen ohella myös panosten laadun vaikutus. Näin esimerkiksi työpanos erotellaan sukupuolen, iän sekä koulutuksen ja pääomapanos puolestaan tavaralajin perusteella. Tällöin teknologisena kehityksenä ei tulkita esimerkiksi sitä, kun tuottavuus kasvaa koulutetun työvoiman korvatessa kouluttamatonta. Toimialatasolla tulee lisäksi muistaa, että tuottavuuden muutokseen sisältyy teknologisen kehityksen ohella rakenteellisia muutoksia, jos esimerkiksi joukko heikosti tuottavia yrityksiä lopettaa toimintansa.
Tuottavuus palvelualoilla
Palvelualojen tuottavuuden arvioinnissa on ongelmana ensinnäkin se, ettei parhaita deflaattoreja todellisen tuotoksen muutoksen arvioimiseen ole läheskään aina käytettävissä. Haastavaa on erityisesti palveluissa tapahtuvan laadunmuutoksen arvioiminen hintaindekseillä. On jopa esitetty, ettei perinteisiä tuottavuustutkimuksen menetelmiä tulisi soveltaa matkailu- ja ravintola- tai kiinteistöpalvelualan tapaisille palvelualoille (ks. esim. Pohjola 2007).
Palvelualoilla korostuu myös esimerkiksi asiakaspalvelukokemuksen ja itsepalvelun merkitys, joka ei ole havaittavissa perinteisillä tuottavuuden mittareilla. Näistä syistä Mari Kangasniemi (2012) huomauttaa, ettei luotettavia hintaindeksejä ja siten tarkempia tuottavuustutkimuksia voida palvelualoilla saavuttaa ilman mittavia resurssipanostuksia. Palvelualoilla tulisikin hyödyntää perinteisen tuottavuusnäkökulman ohella työntekijäarvioiden ja asiakaskyselyiden kaltaisia menetelmiä, jotta saavutettaisiin tarkempi kuva todellisesta tuottavuuden kehityksestä.
Tuottavuuden käsitteen soveltaminen julkiselle sektorille, jolla ei synny perinteistä tuotosta tai arvonlisää, on kasvutilinpitoon perustuvan tuottavuustutkimuksen näkökulmasta erittäin haastavaa. Julkisille aloille on kumminkin luotu poikkeavia tuottavuustutkimuksen menetelmiä, joiden hyödyntämistä kannattaa tarkastella myös yksityisillä palvelualoilla.
Alla olevasta kuviosta voi tarkastella eri toimialojen tuotokseen perustuvaa kokonaistuottavuuden kehitystä 1970-luvun puolesta välistä eteenpäin. Havaittavissa on Baumolin taudiksi nimetty ilmiö, jossa palvelualojen tuottavuus ei kehity samaa tahtia kuin teollisuudessa, alkutuotannossa ja kaupan alalla. Muiden tukipalveluiden, joihin kuuluvat muiden muassa kiinteistö- ja vartiointipalvelut, kokonaistuottavuus on itse asiassa laskenut hieman vuodesta 1975.
Lähde: Tilastokeskus, tuottavuustutkimukset
Juuri nämä alat ovat kuitenkin niitä, joiden tuottavuuden mittaamiseen liittyy merkittäviä ongelmia. On erittäin kyseenalaista, etteikö matkailu- ja ravintola-alalla, kiinteistöpalveluissa tai vartioinnissa olisi tapahtunut työvoiman, pääoman ja välituotteiden määrästä riippumatonta palveluiden tehostumista sekä laadun kehitystä viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana. Samalla esimerkiksi vähittäiskaupan tuottavuusluvut heijastelevat kasvanutta itsepalvelua, jossa osa työstä on siirtynyt panoslaskennan ulkopuolelle asiakkaan itsensä suoritettavaksi.
Tuottavuusnormin tulevaisuus
Suomessa on viime vuodet noudatettu poikkeusolojen palkkapolitiikkaa, jossa tarve kohentaa kilpailukykyä vientimarkkinoilla on jättänyt tuottavuusnormin taka-alalle. Nollakorotusten ohella tämä näkyi kuluneessa liittokierroksessa, joka käytiin EK:n koordinoimana käytännössä EFO-normin mukaisesti suljetun sektorin seuratessa tehdasteollisuutta. Poikkeusajat alkavat kuitenkin olla ohi, joten pian on ajankohtaista kysyä jälleen, palaammeko tuottavuuden kehitykseen palkankorotuksia määrittävänä tekijänä.
Kuten yllä oleva tarkastelu osoittaa, tämä ei toimiala- tai liittokohtaisissa neuvotteluissa ole aivan ongelmatonta, sillä tuottavuuden mittaamiseen liittyy yhä merkittäviä ongelmia. Häviäjinä tuottavuusnormeissa ovat palvelualat, joilla todellisen tuottavuuden mittaaminen vaatisi mittavia panostuksia mittausjärjestelmän kehittämiseen.
Käytännössä suomalaista palkkapolitiikkaa onkin tuottavuusnormin ohella kuvannut solidaarisuus, jossa eri toimialoilla annetaan prosentuaalisesti saman suuruisia palkankorotuksia, vaikka niiden tuottavuuskehitys olisi eriävää. Samalla tuottavuusnormia voidaan pyrkiä seuraamaan koko kansantalouden tasolla, jotta funktionaalinen tulonjako saadaan pidettyä mahdollisimman vakaana.
Solidaarista palkkapolitiikkaa voi kannattaa oikeudenmukaisuus- ja tasa-arvonäkökulmista, sillä toimialakohtaista tuottavuutta seuraava palkkaus johtaa miesvaltaisten teollisuusalojen ja naisvaltaisten yksityisten ja julkisten palvelualojen voimakkaaseen eriytymiseen. Sen soveltamiseen löytyy kuitenkin myös puhtaasti taloudellisia perusteita, sillä teollisuusalojen laskennallisen tuottavuuden kehittyessä palkkoja nopeammin Suomen kansainvälinen kilpailukyky paranee. Lisäksi se edesauttaa luovaa tuhoa, kun taantuvat alat korvautuvat voimakkaan tuottavuuskasvun toimialoilla.
Olli Toivanen
Ekonomisti
Lähteitä:
Djellal, Fraidah – Gallouj, Fraiz (2008) Measuring and Improving Productivity in Services: Issues Strategies and Challenges. Edward Elgar Publishing, Cheltenham.
Pohjola, Matti (2007) Työn tuottavuuden kehitys ja siihen vaikuttavat tekijät. Kansantaloudellinen aikakauskirja, 103. vsk. – 2/2007, 144−160.
Sauramo, Pekka (2004) Palkkanormit suomalaisessa tulopolitiikassa: Valikoiva katsaus. Työpapereita 206, Palkansaajien tutkimuslaitos.
Sauramo, Pekka (2016) Tulopolitiikka, funktionallinen tulonjako ja palkkamaltti Suomessa vuosina 1962−2014. Kansantaloudellinen aikakauskirja, 112. vsk. – 2/2016, 164−189.
Kangasniemi, Mari (2012) Tuottavuuden mittaaminen palvelualoilla. Palvelualojen ammattiliitto PAM ry, julkaisuja 1/2012. Palkansaajien tutkimuslaitos, Raportteja 23/2012.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti