Muotifilosofi Yuval Noah Harari antoi Hesarissa (1.10.)
kolme neuvoa, joilla jokainen voi tehdä maailmasta paremman paikan ja kestää
epävarmuutta. Erityisesti yksi neuvoista säväytti; ”jos olet huolissasi jostain
asiasta, liity muiden samanmielisten joukkoon. 50 hengen organisoitu ryhmä on
voimakkaampi kuin 500 yksinäistä sutta”. Näinhän se on. Jos on huolissaan esimerkiksi
siitä millaiseksi työelämä ja työelämäoikeudet Suomessa ovat kehittymässä,
kannattaa liittyä ammattiliittoon.
Se, että ammattiyhdistysliike puolustaa työttömien ja
työssäkäyvien oikeuksia, saattaa ärsyttää monia. Monesti kuulee, että
työmarkkinajärjestöt päättävät asioista, jotka kuuluisivat vaaleilla valitun
eduskunnan päätettäviksi. Tosiasiassa työmarkkinajärjestöt pyrkivät
vaikuttamaan asioihin, jotka koskevat niitä eli työmarkkinoita. Eikö se ole
luonnollista? Suomessa se on tuonut maalle menestystä monin tavoin.
Voi kysyä, että millaiseksi suomalainen työelämä muuttuisi,
jos työmarkkinajärjestöt siirrettäisiin syrjään edunvalvontansa piiriä
koskevasta päätöksenteosta? Istuva hallitus on näyttänyt mallia siitä, että
sanelemalla saadaan työmarkkinoilla aikaiseksi rauhattomuutta. Rauhattomuudesta
syytetään sitten ay-liikettä ja vaaditaan sen jäsenistöä tyytymään kohtaloonsa.
Jos työntekijöiden oikeuksia päädytään heikentämään laki toisensa jälkeen,
mihin silloin päädytään?
Economist-lehti äskettäin otsikoi vapaasti suomennettuna,
että palkkojen nostaminen vaatii neuvotteluvoimaa ja vahvempia liittoja.
Lehdessä todettiin, että reaalipalkkojen nousu on ollut monissa varakkaissa
maissa vaatimatonta. Esimerkiksi USA:ssa matalapalkkaisissa tehtävissä
reaalipalkat eivät ole nousseet 70-luvun lopun jälkeen. Korkean
järjestäytymisen vuosina tuottavuus kasvoi nopeammin kuin sittemmin kehittyneissä
talouksissa on kasvanut. Taloudet ja yhteiskunnat ajautuvat ongelmiin.
Elokuun lopussa Gallup julkaisi Yhdysvalloissa tiedon, että
sikäläisen ammattiyhdistysliikkeen tuki (62% tukee) kansalaisten keskuudessa
oli jatkanut nousuaan. Kansalaisista niiden osuus, jotka haluaisivat
ay-liikkeelle enemmän valtaa, on suurempi kuin niiden osuus jotka toivoisivat
vallan vähenevän. Gallup on seurannut Yhdysvalloissa kansalaisten suhtautumista
ay-liikkeeseen 1930-luvun loppupuolelta lähtien. Ihmiset näyttävät heräävän
siihen, että ns. vapaat markkinat ilman ay-liikkeen joukkovoimaa,
työskentelevät etupäässä ennestään vahvojen hyväksi.
Ay-liikkeen haukkuminen ei ole mikään tuore keksintö. Jo
edesmenneet Friedrich A. Hayek ja Milton Friedman näkivät jotakuinkin niin,
että työmarkkinakorporaatiot ovat totalitarismin porraspuita. Ja kun niin
uskotaan, niin työläisten ja pääoman edustajien keskinäisestä sopimisesta
pitäisi päästä eroon. Se johtaisi palkkojen ja työn tekemisen ehtojen vapaaseen
määräytymiseen. Jokainen voisi päättää oman hintansa jolla (työ-)markkinoille pyrkii
ja osallistuu. Työmarkkinat jakautuisivat elonjäämiskamppailussa kahtia,
voittajiin ja häviäjiin. (En malta olla muistuttamatta, että Hayek esitti
aikanaan äänioikeuden kaventamista etuuksien varassa eläviltä. Ja kas, eräs merkittävä
suomalainen pankkiiri esitti eläkeläisten äänioikeuden kaventamista kuluvan
vuosikymmenen alkupuolella. Voittajat kyseenalaistaisivat häviäjien oikeudet.)
Kun yhteiskunnan rakenteita purkamalla haetaan tilaa
markkinoille, seisovat yhteiskunnat aikaisempaa huterammilla jaloilla. Yksilön
riskien kasvaessa yhteiskunnallinen pettymys alkaa kuplia. Lopputuloksena voi
olla yhteiskunnassa totalitaarisempi hallinto tai eksyneenä vaappuminen poliittisen
populismin tahdissa. Erityisesti populistien shanghaijaus kohdistuu
epävarmuuteen ajautuneeseen työväestöön. Lupauksista humaltuneena annetaan
ääniä helppoheikeille, jotka kääntävät kelkkansa heti valtaan päästyään.
Suomessakin tämä on toteen käynyt.
Monesti todettua on, että keskimäärin korkea
järjestäytymisaste ja maltilliset tuloerot sekä hyvä elämänlaatu näyttävät
viihtyvän samoissa valtioissa. Siitä huolimatta ay-liikettä vastaan on jaksettu
käydä monenmoisin keinoin. Tarkoittaako se, että jotain harmittaa maltilliset
tuloerot? Ketä se voisi harmittaa?
Onko olemassa tutkimusta, joka osoittaisi järjestäytymisen
haitalliseksi yrityksille, taloudelle tai yhteiskunnalle? Ainakin viime vuonna
ilmestyneen Union Density, Productivity and Wages - tutkimuksen mukaan
työpaikkatasolla järjestäytyminen ammattiliittoihin lisää yrityksen
tuottavuutta. Niin on tapahtunut Norjassa.
Työpaikalla järjestäytyneen työvoiman läsnäolo voi näkyä esimerkiksi
luottamusmiehenä. Kuluvan hallituskauden aikana luottamusmiehistä on riittänyt
puhetta. Suomen Yrittäjät kaatoivat pyrkimykset työpaikkakohtaisen sopimisen
lisäämiseen, koska pelkäsivät tehtyjen ehdotuksien johtavan luottamusmiesten
lisääntymiseen yrityksissä.
PAMilaisista luottamusmiehistä 49% kertoo, että heidän
työpaikallaan on viimeisen kahden vuoden aikana sovittu paikallisesti toisin
työehtosopimuksen antamissa rajoissa. Paikalliset sopimukset näyttävät
useimmiten koskeneen työajan joustoja, lepoaikoja ja korvaavaa työtä. Yli
puolet luottamusmiehistä kokee, että heidän yrityksessään harrastetussa paikallisessa
sopimisessa on onnistuttu ja se on hyödyttänyt sekä työntekijöitä, että
työnantajaa. Harmi, että tällaista sopimista ei haluttu Suomessa edistää.
Sipilän hallitus on halunnut kahmia itselleen kunnian Suomen
hyvästä talouskehityksestä. Aika nurjamielistä. Arvon ministerit eivät näytä
kummoisesti kunnioittavan vuosikausia jatkunutta palkkamalttia, josta on
sovittu työmarkkinajärjestöjen kesken. Toki kaikilla on tuoreena mielessä
pääministerimme (vaikuttava tai omituinen) tv-puhe, jossa hän kutsui kaikkea
kansaa puhaltamaan yhteen hiileen Suomen talouden kohentamiseksi.
Työntekijäasemassa olevat siihen (kilpailukykysopimukseen) uhkailemalla
taivuteltiin. Viime keväänä sitten uutisoitiinkin (HS 17.4.), että johtajien
ansiot nousivat uuteen ennätykseensä. Kiitoksena kilpailukykysopimuksesta
halutaan palkita työntekijät vielä irtisanomissuojan heikentämisellä. Yhteen
hiileen puhaltaminen olikin yksi ”suuri puhallus”.
Antti Veirto
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti