PALKKANORMI JA PALVELUALOJEN TUOTTAVUUS

Suomalaista tulopolitiikkaa ovat määrittäneet erilaiset palkkanormit, joiden avulla on määritelty erityisesti kolmikantaneuvotteluissa, minkä suuruisia palkankorotusten tulisi keskimäärin olla. Näistä keskeisin on tuottavuusnormi, jossa kansantalouden keskimääräisen palkankorotuksen tulisi vastata tuottavuuden kasvun ja odotetun inflaation summaa. Tästä periaatteesta on johdettu erilaisia variaatioita kuten Ruotsista lainattu EFO-normi, jossa tuottavuusnormia seurataan avoimella sektorilla, joka toimii näin palkkajohtajana, tai tuoreempi euronormi, jossa tuottavuusnormin odotettu inflaatio on korvattu Euroopan keskuspankin inflaatiotavoitteella.

Tuottavuusnormien keskeinen tavoite on säilyttää palkansaajakorvausten osuus kansantulosta vakiona. Koska inflaatiota ja tuottavuuden kehitystä voi kuitenkin olla haastavaa arvioida etukäteen, on kansantulo-osuuksien tasapaino väistämättä lyhyellä aikavälillä häilyvä. Lisäksi palkat eivät tyypillisesti jousta alaspäin muuten kuin poikkeustilanteissa tehdyillä tulopoliittisilla ratkaisuilla, joten talouden syklit vaikuttavat itsessään tulonjakoon.

Tämän voi havaita alla olevasta kuviosta, jossa palkansaajakorvausten osuus kasvaa finanssikriisin ja erityisesti 90-luvun alun laman kohdalla. Samalla tulee kuitenkin huomioida, että palkansaajien tulo-osuus on pienentynyt viime vuosikymmeninä myös trendinomaisesti, kun julkisyhteisöjen osuus on tasaantunut ja omaisuus- ja yrittäjätulojen osuus jatkaa kasvuaan.

Lähde: Findikaattori

Tuottavuusnormilla on siis selkeä rooli koko kansantalouden tasolla, mutta onko sillä käyttöä, kun palkkoja mietitään toimialatasolla tai yrityksissä? Teoreettisilla täydellisen kilpailun ja informaation markkinoilla kullekin työntekijälle maksetaan tämän rajatuottavuuden osoittamaa palkkaa eli sen verran, paljonko hänen työpanoksensa tuo lisäarvoa yritykselle. Tällainen ajattelu johtaa turhan usein sellaiseen palkkapolitiikkaan, jossa ensinnäkin pyritään viemään täydellisen kilpailun ja informaation periaatteita markkinoille, jotka eivät ole kumpaakaan, ja toiseksi korvataan käsitys oikeudenmukaisuudesta tehokkuusargumenteilla. Yritysten ja toimialojen tasolla voidaan kuitenkin olettaa, että tuottavuuden kasvu kertoo jotain palkanmaksuvaran kasvusta.

Mitä tarkoitetaan tuottavuudella?

 Tuottavuus on käsitteenä periaatteessa yksinkertainen: jaetaan tuotosten määrä panosten määrällä. Mikäli uuden laitteen tai tekniikan avulla voidaan tuottaa suurempi määrä samoilla työtunneilla, on työn tuottavuus selvästi kasvanut. Tuottavuutta mitataankin joko osatuottavuutena, jolloin tuotos jaetaan työn tai pääoman yksiköllä, tai kokonaistuottavuutena, jossa pyritään ottamaan huomioon kaikkien tuotantopanosten vaikutus. Kun panosten vaikutus on huomioitu, voidaan kokonaistuottavuuden pitkittäistutkimuksessa arvioida, kuinka paljon teknologinen kehitys on lisännyt tuottavuutta.

Toimialan tai yksittäisen yrityksen kokonaistuottavuutta voidaan arvioida joko arvonlisän tai tuotoksen perusteella. Arvonlisämenetelmällä voidaan vetää selkeä yhteys toimialan tuottavuuden ja elintason mittareiden kuten bruttokansantuotteen välille, kun tuotoksena arvioidaan nimenomaan toimialan yritysten omaa kontribuutiota. Arvonlisäysmenetelmällä ei kuitenkaan kyetä huomioimaan välituotteiden käytön merkitystä kokonaistuottavuuden kannalta. Tuotokseen perustuvassa kokonaistuottavuuden laskennassa kontrolloidaankin työvoiman ja pääoman ohella myös välituotekäyttöä.

Tuoreemmissa lähestymistavoissa kuten EU KLEMS -projektin tuottavuusmittauksissa pyritään erottelemaan panosten määrän vaikutuksen ohella myös panosten laadun vaikutus. Näin esimerkiksi työpanos erotellaan sukupuolen, iän sekä koulutuksen ja pääomapanos puolestaan tavaralajin perusteella. Tällöin teknologisena kehityksenä ei tulkita esimerkiksi sitä, kun tuottavuus kasvaa koulutetun työvoiman korvatessa kouluttamatonta. Toimialatasolla tulee lisäksi muistaa, että tuottavuuden muutokseen sisältyy teknologisen kehityksen ohella rakenteellisia muutoksia, jos esimerkiksi joukko heikosti tuottavia yrityksiä lopettaa toimintansa.

Ihannetilanteessa tuottavuutta mitattaisiin tietysti suoraan reaalisen tuotannon, eli ei-rahallisina yksikköinä mitatun tuotoksen perusteella. Tämä kuitenkin vaatisi homogeenisiä hyödykkeitä, eli jokainen tuotettu yksikkö olisi täsmälleen samanlainen kuin edellinen. Käytännössä tuotetut hyödykkeet ovat, erityisesti palvelusektorilla mutta myös tavaroiden ja muiden tuotteiden kohdalla, heterogeenisia, sillä niihin liittyy laatueroja sekä jatkuvaa kehitystyötä ja koostumuksen vaihtelua. Tähän heterogeenisyyteen vastataan käyttämällä myös tuotospohjaisessa tuottavuuden arvioinnissa hintatietoja, joita deflatoidaan enemmän tai vähemmän tarkkojen hintaindeksien avulla. Arvonlisään perustuvaa tuottavuutta arvioidessa tulee deflatoida yhtä lailla käytetyt välituotteet.

Tuottavuus palvelualoilla

Palvelualojen tuottavuuden arvioinnissa on ongelmana ensinnäkin se, ettei parhaita deflaattoreja todellisen tuotoksen muutoksen arvioimiseen ole läheskään aina käytettävissä. Haastavaa on erityisesti palveluissa tapahtuvan laadunmuutoksen arvioiminen hintaindekseillä. On jopa esitetty, ettei perinteisiä tuottavuustutkimuksen menetelmiä tulisi soveltaa matkailu- ja ravintola- tai kiinteistöpalvelualan tapaisille palvelualoille (ks. esim. Pohjola 2007).

Palvelualoilla korostuu myös esimerkiksi asiakaspalvelukokemuksen ja itsepalvelun merkitys, joka ei ole havaittavissa perinteisillä tuottavuuden mittareilla. Näistä syistä Mari Kangasniemi (2012) huomauttaa, ettei luotettavia hintaindeksejä ja siten tarkempia tuottavuustutkimuksia voida palvelualoilla saavuttaa ilman mittavia resurssipanostuksia. Palvelualoilla tulisikin hyödyntää perinteisen tuottavuusnäkökulman ohella työntekijäarvioiden ja asiakaskyselyiden kaltaisia menetelmiä, jotta saavutettaisiin tarkempi kuva todellisesta tuottavuuden kehityksestä.

Tuottavuuden käsitteen soveltaminen julkiselle sektorille, jolla ei synny perinteistä tuotosta tai arvonlisää, on kasvutilinpitoon perustuvan tuottavuustutkimuksen näkökulmasta erittäin haastavaa. Julkisille aloille on kumminkin luotu poikkeavia tuottavuustutkimuksen menetelmiä, joiden hyödyntämistä kannattaa tarkastella myös yksityisillä palvelualoilla.

Alla olevasta kuviosta voi tarkastella eri toimialojen tuotokseen perustuvaa kokonaistuottavuuden kehitystä 1970-luvun puolesta välistä eteenpäin. Havaittavissa on Baumolin taudiksi nimetty ilmiö, jossa palvelualojen tuottavuus ei kehity samaa tahtia kuin teollisuudessa, alkutuotannossa ja kaupan alalla. Muiden tukipalveluiden, joihin kuuluvat muiden muassa kiinteistö-  ja vartiointipalvelut, kokonaistuottavuus on itse asiassa laskenut hieman vuodesta 1975.

Lähde: Tilastokeskus, tuottavuustutkimukset

Juuri nämä alat ovat kuitenkin niitä, joiden tuottavuuden mittaamiseen liittyy merkittäviä ongelmia. On erittäin kyseenalaista, etteikö matkailu- ja ravintola-alalla, kiinteistöpalveluissa tai vartioinnissa olisi tapahtunut työvoiman, pääoman ja välituotteiden määrästä riippumatonta palveluiden tehostumista sekä laadun kehitystä viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana. Samalla esimerkiksi vähittäiskaupan tuottavuusluvut heijastelevat kasvanutta itsepalvelua, jossa osa työstä on siirtynyt panoslaskennan ulkopuolelle asiakkaan itsensä suoritettavaksi.

Tuottavuusnormin tulevaisuus

Suomessa on viime vuodet noudatettu poikkeusolojen palkkapolitiikkaa, jossa tarve kohentaa kilpailukykyä vientimarkkinoilla on jättänyt tuottavuusnormin taka-alalle. Nollakorotusten ohella tämä näkyi kuluneessa liittokierroksessa, joka käytiin EK:n koordinoimana käytännössä EFO-normin mukaisesti suljetun sektorin seuratessa tehdasteollisuutta. Poikkeusajat alkavat kuitenkin olla ohi, joten pian on ajankohtaista kysyä jälleen, palaammeko tuottavuuden kehitykseen palkankorotuksia määrittävänä tekijänä.

Kuten yllä oleva tarkastelu osoittaa, tämä ei toimiala- tai liittokohtaisissa neuvotteluissa ole aivan ongelmatonta, sillä tuottavuuden mittaamiseen liittyy yhä merkittäviä ongelmia. Häviäjinä tuottavuusnormeissa ovat palvelualat, joilla todellisen tuottavuuden mittaaminen vaatisi mittavia panostuksia mittausjärjestelmän kehittämiseen.

Käytännössä suomalaista palkkapolitiikkaa onkin tuottavuusnormin ohella kuvannut solidaarisuus, jossa eri toimialoilla annetaan prosentuaalisesti saman suuruisia palkankorotuksia, vaikka niiden tuottavuuskehitys olisi eriävää. Samalla tuottavuusnormia voidaan pyrkiä seuraamaan koko kansantalouden tasolla, jotta funktionaalinen tulonjako saadaan pidettyä mahdollisimman vakaana.

Solidaarista palkkapolitiikkaa voi kannattaa oikeudenmukaisuus- ja tasa-arvonäkökulmista, sillä toimialakohtaista tuottavuutta seuraava palkkaus johtaa miesvaltaisten teollisuusalojen ja naisvaltaisten yksityisten ja julkisten palvelualojen voimakkaaseen eriytymiseen. Sen soveltamiseen löytyy kuitenkin myös puhtaasti taloudellisia perusteita, sillä teollisuusalojen laskennallisen tuottavuuden kehittyessä palkkoja nopeammin Suomen kansainvälinen kilpailukyky paranee. Lisäksi se edesauttaa luovaa tuhoa, kun taantuvat alat korvautuvat voimakkaan tuottavuuskasvun toimialoilla.

Olli Toivanen

Ekonomisti

Lähteitä:

Djellal, Fraidah – Gallouj, Fraiz (2008) Measuring and Improving Productivity in Services: Issues Strategies and Challenges. Edward Elgar Publishing, Cheltenham.
Pohjola, Matti (2007) Työn tuottavuuden kehitys ja siihen vaikuttavat tekijät. Kansantaloudellinen aikakauskirja, 103. vsk. – 2/2007, 144−160.

Sauramo, Pekka (2004) Palkkanormit suomalaisessa tulopolitiikassa: Valikoiva katsaus. Työpapereita 206, Palkansaajien tutkimuslaitos.

Sauramo, Pekka (2016) Tulopolitiikka, funktionallinen tulonjako ja palkkamaltti Suomessa vuosina 1962−2014. Kansantaloudellinen aikakauskirja, 112. vsk. – 2/2016, 164−189.

Kangasniemi, Mari (2012) Tuottavuuden mittaaminen palvelualoilla. Palvelualojen ammattiliitto PAM ry, julkaisuja 1/2012. Palkansaajien tutkimuslaitos, Raportteja 23/2012.

SHANGHAIJAUS JA SUURI PUHALLUS

Muotifilosofi Yuval Noah Harari antoi Hesarissa (1.10.) kolme neuvoa, joilla jokainen voi tehdä maailmasta paremman paikan ja kestää epävarmuutta. Erityisesti yksi neuvoista säväytti; ”jos olet huolissasi jostain asiasta, liity muiden samanmielisten joukkoon. 50 hengen organisoitu ryhmä on voimakkaampi kuin 500 yksinäistä sutta”. Näinhän se on. Jos on huolissaan esimerkiksi siitä millaiseksi työelämä ja työelämäoikeudet Suomessa ovat kehittymässä, kannattaa liittyä ammattiliittoon.

Se, että ammattiyhdistysliike puolustaa työttömien ja työssäkäyvien oikeuksia, saattaa ärsyttää monia. Monesti kuulee, että työmarkkinajärjestöt päättävät asioista, jotka kuuluisivat vaaleilla valitun eduskunnan päätettäviksi. Tosiasiassa työmarkkinajärjestöt pyrkivät vaikuttamaan asioihin, jotka koskevat niitä eli työmarkkinoita. Eikö se ole luonnollista? Suomessa se on tuonut maalle menestystä monin tavoin.

 

Voi kysyä, että millaiseksi suomalainen työelämä muuttuisi, jos työmarkkinajärjestöt siirrettäisiin syrjään edunvalvontansa piiriä koskevasta päätöksenteosta? Istuva hallitus on näyttänyt mallia siitä, että sanelemalla saadaan työmarkkinoilla aikaiseksi rauhattomuutta. Rauhattomuudesta syytetään sitten ay-liikettä ja vaaditaan sen jäsenistöä tyytymään kohtaloonsa. Jos työntekijöiden oikeuksia päädytään heikentämään laki toisensa jälkeen, mihin silloin päädytään?

Economist-lehti äskettäin otsikoi vapaasti suomennettuna, että palkkojen nostaminen vaatii neuvotteluvoimaa ja vahvempia liittoja. Lehdessä todettiin, että reaalipalkkojen nousu on ollut monissa varakkaissa maissa vaatimatonta. Esimerkiksi USA:ssa matalapalkkaisissa tehtävissä reaalipalkat eivät ole nousseet 70-luvun lopun jälkeen. Korkean järjestäytymisen vuosina tuottavuus kasvoi nopeammin kuin sittemmin kehittyneissä talouksissa on kasvanut. Taloudet ja yhteiskunnat ajautuvat ongelmiin.

Elokuun lopussa Gallup julkaisi Yhdysvalloissa tiedon, että sikäläisen ammattiyhdistysliikkeen tuki (62% tukee) kansalaisten keskuudessa oli jatkanut nousuaan. Kansalaisista niiden osuus, jotka haluaisivat ay-liikkeelle enemmän valtaa, on suurempi kuin niiden osuus jotka toivoisivat vallan vähenevän. Gallup on seurannut Yhdysvalloissa kansalaisten suhtautumista ay-liikkeeseen 1930-luvun loppupuolelta lähtien. Ihmiset näyttävät heräävän siihen, että ns. vapaat markkinat ilman ay-liikkeen joukkovoimaa, työskentelevät etupäässä ennestään vahvojen hyväksi.

Ay-liikkeen haukkuminen ei ole mikään tuore keksintö. Jo edesmenneet Friedrich A. Hayek ja Milton Friedman näkivät jotakuinkin niin, että työmarkkinakorporaatiot ovat totalitarismin porraspuita. Ja kun niin uskotaan, niin työläisten ja pääoman edustajien keskinäisestä sopimisesta pitäisi päästä eroon. Se johtaisi palkkojen ja työn tekemisen ehtojen vapaaseen määräytymiseen. Jokainen voisi päättää oman hintansa jolla (työ-)markkinoille pyrkii ja osallistuu. Työmarkkinat jakautuisivat elonjäämiskamppailussa kahtia, voittajiin ja häviäjiin. (En malta olla muistuttamatta, että Hayek esitti aikanaan äänioikeuden kaventamista etuuksien varassa eläviltä. Ja kas, eräs merkittävä suomalainen pankkiiri esitti eläkeläisten äänioikeuden kaventamista kuluvan vuosikymmenen alkupuolella. Voittajat kyseenalaistaisivat häviäjien oikeudet.)

Kun yhteiskunnan rakenteita purkamalla haetaan tilaa markkinoille, seisovat yhteiskunnat aikaisempaa huterammilla jaloilla. Yksilön riskien kasvaessa yhteiskunnallinen pettymys alkaa kuplia. Lopputuloksena voi olla yhteiskunnassa totalitaarisempi hallinto tai eksyneenä vaappuminen poliittisen populismin tahdissa. Erityisesti populistien shanghaijaus kohdistuu epävarmuuteen ajautuneeseen työväestöön. Lupauksista humaltuneena annetaan ääniä helppoheikeille, jotka kääntävät kelkkansa heti valtaan päästyään. Suomessakin tämä on toteen käynyt.

Monesti todettua on, että keskimäärin korkea järjestäytymisaste ja maltilliset tuloerot sekä hyvä elämänlaatu näyttävät viihtyvän samoissa valtioissa. Siitä huolimatta ay-liikettä vastaan on jaksettu käydä monenmoisin keinoin. Tarkoittaako se, että jotain harmittaa maltilliset tuloerot? Ketä se voisi harmittaa?

Onko olemassa tutkimusta, joka osoittaisi järjestäytymisen haitalliseksi yrityksille, taloudelle tai yhteiskunnalle? Ainakin viime vuonna ilmestyneen Union Density, Productivity and Wages - tutkimuksen mukaan työpaikkatasolla järjestäytyminen ammattiliittoihin lisää yrityksen tuottavuutta. Niin on tapahtunut Norjassa.

Työpaikalla järjestäytyneen työvoiman läsnäolo voi näkyä esimerkiksi luottamusmiehenä. Kuluvan hallituskauden aikana luottamusmiehistä on riittänyt puhetta. Suomen Yrittäjät kaatoivat pyrkimykset työpaikkakohtaisen sopimisen lisäämiseen, koska pelkäsivät tehtyjen ehdotuksien johtavan luottamusmiesten lisääntymiseen yrityksissä.

PAMilaisista luottamusmiehistä 49% kertoo, että heidän työpaikallaan on viimeisen kahden vuoden aikana sovittu paikallisesti toisin työehtosopimuksen antamissa rajoissa. Paikalliset sopimukset näyttävät useimmiten koskeneen työajan joustoja, lepoaikoja ja korvaavaa työtä. Yli puolet luottamusmiehistä kokee, että heidän yrityksessään harrastetussa paikallisessa sopimisessa on onnistuttu ja se on hyödyttänyt sekä työntekijöitä, että työnantajaa. Harmi, että tällaista sopimista ei haluttu Suomessa edistää.

Sipilän hallitus on halunnut kahmia itselleen kunnian Suomen hyvästä talouskehityksestä. Aika nurjamielistä. Arvon ministerit eivät näytä kummoisesti kunnioittavan vuosikausia jatkunutta palkkamalttia, josta on sovittu työmarkkinajärjestöjen kesken. Toki kaikilla on tuoreena mielessä pääministerimme (vaikuttava tai omituinen) tv-puhe, jossa hän kutsui kaikkea kansaa puhaltamaan yhteen hiileen Suomen talouden kohentamiseksi. Työntekijäasemassa olevat siihen (kilpailukykysopimukseen) uhkailemalla taivuteltiin. Viime keväänä sitten uutisoitiinkin (HS 17.4.), että johtajien ansiot nousivat uuteen ennätykseensä. Kiitoksena kilpailukykysopimuksesta halutaan palkita työntekijät vielä irtisanomissuojan heikentämisellä. Yhteen hiileen puhaltaminen olikin yksi ”suuri puhallus”.

Antti Veirto