PAKKOYKSILÖLLISTÄMINEN, VAPAUS JA MARRASKUUN TUNNELMA

Juha Siltala on kirjoittanut Kalevi Sorsa säätiölle raportin Työnantajan alaisena ilman työsuhdetta. Siltala osuu jälleen kirjoituksellaan ajan hermoon. Ja kipeästi. Impulsseja sarjaan kirjoitettu raportti tarjoaa sopivaa luettavaa näin marraskuussa.  Valon pilkahdukset kun käyvät muutoinkin yhä vähäisemmiksi.

Siltalan raporttiinsa kirjoittamissa mietteissä näkyy yhteys Ulrich Beckin ajatteluun pakkoyksilöllistämisestä. Pätkätyö ja työsuhteen epävarmuus on Beckin määrittelyn mukaan pakkoyksilöllistämisen ilmenemismuoto jälkimodernissa yhteiskunnassa. Kollektiivisesta sopimisesta ja sosiaaliturvan ”jäykkyyksistä” eroon pääsemistä mainostetaan tunteena, jossa yksilö voi tehdä elämästään itsen näköisen. Tuloksena voi kokea ennen tuntematonta vapautta tai täydellistä vieraantumista ja osattomuutta. Mielen valtaa narsistinen kaikkivoipaisuusilluusio, jossa syytetään tai kiitetään vain itseä, ikään kuin mikään muu ei kohtaloon vaikuttaisi. Autonominen itsenäisyys kaadetaan kaikille, mutta lopulta se jää vain hyvän perintöosan saaneiden etuoikeudeksi, kun yksilöllisyys riskeinä kaatuu kaikille.

Pysähdyn hetkeksi itseen ja vapauteen. Kuten Siltala kirjoittaa, meille tarjotaan ajatusta, että instituutiot imevät energian yksilön tilasta.  Kahlitsevat ja ohjailevat yksilöä vastoin hänen perustavanlaatuista luontoaan. Vapaus on tietysti paradoksi. Ihmistähän hallinnoidaan siksi, että hän voisi olla vapaa, mutta mielenvääntelijät haluavat tehdä sääntelystä, hallinnoinnista, vapauden antiteesin. Ja kuitenkin on niin, etteivät esimerkiksi lapset kasvaisi ilman aikuisten ohjausta itsenäisiksi yksilöiksi.  Voivatko nuoret aikuiset olla vapaita ilman koulutusta? Eikö koulutuksella kuitenkin hallinnoida ja kontrolloida heidän osaamistaan sellaiseksi, että he voisivat operoida työmarkkinoilla? Jokaisen kannattaisi miettiä mistä vapaus syntyy. En malta tuoda esille armoitetun pessimistin Arthur Schopenhauerin näkemystä siitä, kuinka yhteiskunta on antagonismia, jolla ihmiselon, kuten pelon tai vihan, tunteita voidaan pitää tolkullisina. 

Siltala kirjoittaa kuinka työn psykologinen sopimus murentuu. Palkat pienevät työmäärän kasvaessa ja työn ulkopuolisesta elämästä tingitään pyrittäessä päivittäin ylittämään itsensä. Kaiken likoon laittamisen jälkeen työpaikalla odottaa kylmä irtisanomisilmoitus. Ne jotka saavat säilyttää työnsä ovat kuin sotilaita, joiden vierestä ammutaan aseveli. Huojentuneita, mutta toisten kohtalosta syyllisyyttä potevia ja omaa kohtaloaan pelkääviä. Siitä kertoo tieto, jonka mukaan 40 prosenttia työntekijäasemassa olevista suomalaisista pelkää työttömäksi jäämistä. Ydintyövoiman ulkopuolella itsensä työllistäjät, osa-aikaiset ja suhdannepuskurina pompoteltavat vuokratyöntekijät kamppailevat eteenpäin. Solidaarisuus näivettyy työelämästä, kun kohtalot alkavat poiketa toisistaan.

Tarvittaessa työhön kutsuttavat, nollatyösopimuksella sinnittelevät ja vaikkapa über-kuskit odottavat töitä jatkuvassa valmiudessa. Alustataloudessa ja uudessa teknologiassa tuottavuus usein pumpataan 100 vuotta vanhoilla menetelmillä eli työtä halventamalla ja äärimmäisellä joustolla. Suomalaisista on 20 prosenttia jo saanut tuloja verkossa tehdyllä työllä, mutta kuten Siltala toteaa, niistä murusista ei elantoa saa. Parhaimmillaan työntekijät maksavat saadakseen tehdä työtä; kun alustatalouden innovaatioissa esimerkiksi ruokalähetin äiti maksaa nuoren jakelussa käyttämän auton polttoaineen ja ylläpidon.

En suosittele Siltalan raporttia joululahjaksi perheen nuorelle, joka miettii mitä elämällä on hänelle tarjottavana. Kirjoituksesta käy varsin selväksi, että Siltalan mielestä toisen maailmansodan jälkeen syntynyt palkkatyön malli, kokoaikainen ja vakituinen, on tulossa tiensä päähän. Tuo palkkatyön malli on historiallisena poikkeuksena osoittanut voimansa yhteiskuntien rauhoittajana. Tosiasia on, ettei niitä olosuhteita missä se syntyi, voida palauttaa, mutta se ei estä tavoittelemasta sitä sama yhteiskunnallista tasapainoa mistä olemme saaneet nauttia. Siltala uskoo, että kollektiivinen sopiminen, sosiaalivakuutus ja poliittisesti säädetyt pelisäännöt voivat uudistettuina parantaa työelämän laidoille ajettujen asemaa. Yhteiskunnalle luotaisiin siten ennustettavuutta ja kansalaisille turvallisuutta.

Suomessa kuitenkin puhaltavat poliittisella kentällä ne samat tuulet, jotka ovat raaputtaneet poliittisen pinnan monessa länsimaisessa yhteiskunnassa rikki ja vapauttaneet myrkyllisen populismin hengitettäväksi. Tuloerojen kasvaminen ja nyt väen vängällä tehtävät julkisten palveluiden yksityistämiset vievät Suomen yhä kovempaa kohti Yhdysvaltain kaltaista palkkapolarisaatiota ja keskiluokan turhautumista. Sekä Yhdysvalloissa, että Britanniassa tulleet poliittiset yllätykset kertovat, ettei uusliberalistinen talousmalli toimi laajasti kansalaisten eduksi? Ainakin Naomi Klein näytti Trumpin voitosta vetävän johtopäätöksen, että uusliberalismi on epäonnistunut.

Kuulin äskettäin erään optimistin uskovan, että tiedon digitalisoituminen vahvistaa yksilöitä. Vahvistaa siinä määrin, että he ovat kyllin vahvoja sopimaan itsenäisesti työnsä ehdoista, kun kaikki tieto on käytettävissä. Diginaiivia ajattelua, sanon minä. Sopimisessa ei tieto vapauta epätäydellisestä sopimistilanteesta, jossa toisella osapuolella on taloudellinen etulyöntiasema. Itse uskon, että itse asiassa digitalisaation myötä työehdoista pitäisi sopia edelleenkin mahdollisimman kattavasti, muuten ehdot silppuuntuvat loputtomaksi kilpailuksi kohti pohjaa. Digitalisaatio on vapauttanut 1800-luvun voimia, jotka vetävät työtä kohti päiväläisyyttä, jossa työ on murusina maailmalla.  Samalla se vapauttaa rauhattomuuden voimat, joiden aloillaan pitämiseksi kehitettiin sosiaaliturva ja säälliset työehdot.

Antti Veirto