KUKA KANTAA VASTUUN OSAAMISEN KEHITTÄMISESTÄ?

Käytännössä kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että työntekijöiden osaamisen kehittäminen on tärkeää. Tästä huolimatta kehittämistyön vastuunjako on yllättävän jäsentymätön, vaikka ei sinänsä ole kovin monimutkainen asia.

Vastuuta on kaikilla. Kukaan pysty sitä välttämään. Julkisella vallalla, työnantajilla ja työntekijöillä on jokaisella oma roolinsa.

Julkisen vallan tehtävä on luoda tietyt puitteet osaamisen kehittämiselle (järjestelmätaso). Ongelma on siinä, että paraskaan koulutusjärjestelmä ei kykene tuottamaan sellaista työvoimaa, joka olisi aina ja joka tilanteessa täysin työelämän tarpeita vastaavaa. Tarpeet muuttuvat sen verran nopeasti, että koulutuskentän mahdollisuudet muokata tarjontaa eivät pysy perässä.

Käytännössä koulun penkiltä ei siis aina tule 100 % ”valmista työvoimaa”. Tämä premissi on hyväksyttävä, eikä se kerro mitään huonoa koulutuksen järjestäjien toiminnan laadusta. Se on vain osa työelämän dynamiikkaa.

On työnantajien tehtävä täyttää ripeästi muuttuvat työelämän luomat osaamisvajeet – oli kyse sitten uudesta tai vanhasta työntekijästä. Tällainen paikallinen tai työpaikkakohtainen osaamisen hienosäätö on työnantajien velvollisuus. Se vaatii myös resursseja.

Kun julkinen valta on luonut hyvät lähtökohtaiset puitteet ja työnantaja panostaa loppusilaukseen, mikä rooli jää työntekijälle itselleen? Mikä on työntekijän vastuu?

Työntekijän vastuulla on haluta kehittyä. Kaikki mahdollisuudet realisoituvat ainoastaan, jos työntekijä osaa hyödyntää niitä. Jos halua tai motivaatiota ei ole, mitkään puitteet eivät riitä.

Ympäri käydään, yhteen tullaan: Jotta työntekijä voi kantaa vastuunsa kokonaisuudesta, hänellä pitää olla hyvä sivistyksellinen pohja, taidot oppia uutta, hyvät perustaidot sekä strategista tietoa. Näiden tarjoaminen ja ylläpito on julkisen vallan – ja miksei joiltain osin myös työntekijäliittojen – tehtävä.

Suomalaisten rakenteellisen osaamistason ylläpito ja kehittäminen on ennen kaikkea yhteistyötä. Onneksi en ole tavannut ainuttakaan ihmistä – leiristä riippumatta – joka ei jakaisi tätä yhteistä tavoitetta.   

Mikko Laakkonen

koulutuspoliittinen asiantuntija

AY-LIIKKEEN TAVOITTEENA ON SIVISTYSYHTEISKUNTA

STK:n ja EK:n lobbarina neljä vuosikymmentä häärännyt Lasse Laatunen kuvaili muistelmissaan työmarkkinajärjestöjen koulutusasiantuntijoita vähemmän mairittelevasti ”heistä on ollut kautta työmarkkinahistorian vaikea saada mitään tolkkua”. 

Koulutuspolitiikka ei ole niin monimutkaista, etteikö myös työmarkkinajuristi voisi päästä kärryille vähintään perusteista. Laatusen kohdalla kyse lienee enemmän henkilökohtaisen kiinnostuksen puutteesta. No, mieltymyksensä kullakin.

Palkansaajapuolella on pari hyvää syytä olla kiinnostunut koulutuksesta.

Ensimmäinen on selkeä ja konkreettinen. Osaamisen kehittäminen nostaa todennäköisyyttä työllistyä ja edetä uralla. 

Tämän päivän osaamisperusteisessa koulutusmaailmassa myös epäformaalin koulutuksen merkitys on kasvussa, mutta formaalilla puolella (jossa asiaa on paremmin tutkittu) yhteys on kirkas: Jokainen tutkintotaso nostaa segmentin työllisyysastetta helposti parikymmentä prosenttiyksikköä. 

Käytännössä merkittävin rajapinta osuu 2. asteen tutkinnon suorittaneiden ja kokonaan vailla perusasteen jälkeistä tutkintoa olevien väliin. Suomeksi sanottuna vähintään 2. asteen tutkinnon suorittaminen helpottaa työllistymistä reippaasti. Rakenteellinen koulutustason nousu on paras tapa suojella kansalaisia työttömyydeltä.  

Mutta on myös toinen syy – vähintään yhtä tärkeä, joskin hieman abstraktimpi: Ay-liikkeen tavoitteena on sivistyneiden ihmisten sivistysyhteiskunta.

Miksi? Koska sivistykseen pyrkivä ihminen on ajatteleva ihminen. Sivistykseen pyrkivä, tiedostava ihminen ei purematta niele teknokraattisia totuuksia. 

Ettäkö pitää leikata palkoista? Ettäkö pitää leikata työttömyysturvasta? Ettäkö pitää tehdä nämä ja nämä veronkevennykset? Ettäkö ei ole vaihtoehtoja?  

Kyse ei ole sivistyssanoista ja maisterinpapereista, vaan yhteiskuntakriittisyydestä, omien aivojen käyttämisestä sekä tiedon ja tieteen arvostamisesta. Siitä, että on kiinnostunut ja ottaa selvää. Se on todellista sivistystä. 

Vaihtoehtoja löytyy aina. Joskus parempia, joskus huonompia, mutta sivistynyt ja tiedostava ihminen osaa arvioida sen itse. 

Palkansaajaliikkeen on palattava sivistysliikkeeksi, jollainen aikoinaan olimme. En ole haikailemassa takaisin vanhaan, vaan nimenomaan kohti uutta tulevaisuuden voimaannuttavaa sivistystä.

Haluamatta kuulostaa liian mahtipontiselta, ay-liikkeelle on tarjolla vallankumouksellinen rooli. Liittojen velvollisuus on kyseenalaistaa valtarakenteet – ja liitto yhtä kuin jäsenensä. Oman koulutus- ja sivistystoiminnan kautta menemme kohti tätä tavoitetta.

Globaali kilpailu ei juuri jaa armopaloja. Koulutuksen ja sivistyksen kautta otamme kohtalomme vahvemmin omiin hyppysiimme. Digitalisaatio antaa tähän paremmat eväät kuin koskaan. Ennen oli luku- ja opintopiirejä, joissa työntekijät kehittivät itseään. Nyt saman voi tehdä vielä demokraattisemmin, mobiilisti ja vaivattomasti.

Mikko Laakkonen 

Koulutuspoliittinen asiantuntija