SHANGHAIJAUS JA SUURI PUHALLUS

Muotifilosofi Yuval Noah Harari antoi Hesarissa (1.10.) kolme neuvoa, joilla jokainen voi tehdä maailmasta paremman paikan ja kestää epävarmuutta. Erityisesti yksi neuvoista säväytti; ”jos olet huolissasi jostain asiasta, liity muiden samanmielisten joukkoon. 50 hengen organisoitu ryhmä on voimakkaampi kuin 500 yksinäistä sutta”. Näinhän se on. Jos on huolissaan esimerkiksi siitä millaiseksi työelämä ja työelämäoikeudet Suomessa ovat kehittymässä, kannattaa liittyä ammattiliittoon.

Se, että ammattiyhdistysliike puolustaa työttömien ja työssäkäyvien oikeuksia, saattaa ärsyttää monia. Monesti kuulee, että työmarkkinajärjestöt päättävät asioista, jotka kuuluisivat vaaleilla valitun eduskunnan päätettäviksi. Tosiasiassa työmarkkinajärjestöt pyrkivät vaikuttamaan asioihin, jotka koskevat niitä eli työmarkkinoita. Eikö se ole luonnollista? Suomessa se on tuonut maalle menestystä monin tavoin.

 

Voi kysyä, että millaiseksi suomalainen työelämä muuttuisi, jos työmarkkinajärjestöt siirrettäisiin syrjään edunvalvontansa piiriä koskevasta päätöksenteosta? Istuva hallitus on näyttänyt mallia siitä, että sanelemalla saadaan työmarkkinoilla aikaiseksi rauhattomuutta. Rauhattomuudesta syytetään sitten ay-liikettä ja vaaditaan sen jäsenistöä tyytymään kohtaloonsa. Jos työntekijöiden oikeuksia päädytään heikentämään laki toisensa jälkeen, mihin silloin päädytään?

Economist-lehti äskettäin otsikoi vapaasti suomennettuna, että palkkojen nostaminen vaatii neuvotteluvoimaa ja vahvempia liittoja. Lehdessä todettiin, että reaalipalkkojen nousu on ollut monissa varakkaissa maissa vaatimatonta. Esimerkiksi USA:ssa matalapalkkaisissa tehtävissä reaalipalkat eivät ole nousseet 70-luvun lopun jälkeen. Korkean järjestäytymisen vuosina tuottavuus kasvoi nopeammin kuin sittemmin kehittyneissä talouksissa on kasvanut. Taloudet ja yhteiskunnat ajautuvat ongelmiin.

Elokuun lopussa Gallup julkaisi Yhdysvalloissa tiedon, että sikäläisen ammattiyhdistysliikkeen tuki (62% tukee) kansalaisten keskuudessa oli jatkanut nousuaan. Kansalaisista niiden osuus, jotka haluaisivat ay-liikkeelle enemmän valtaa, on suurempi kuin niiden osuus jotka toivoisivat vallan vähenevän. Gallup on seurannut Yhdysvalloissa kansalaisten suhtautumista ay-liikkeeseen 1930-luvun loppupuolelta lähtien. Ihmiset näyttävät heräävän siihen, että ns. vapaat markkinat ilman ay-liikkeen joukkovoimaa, työskentelevät etupäässä ennestään vahvojen hyväksi.

Ay-liikkeen haukkuminen ei ole mikään tuore keksintö. Jo edesmenneet Friedrich A. Hayek ja Milton Friedman näkivät jotakuinkin niin, että työmarkkinakorporaatiot ovat totalitarismin porraspuita. Ja kun niin uskotaan, niin työläisten ja pääoman edustajien keskinäisestä sopimisesta pitäisi päästä eroon. Se johtaisi palkkojen ja työn tekemisen ehtojen vapaaseen määräytymiseen. Jokainen voisi päättää oman hintansa jolla (työ-)markkinoille pyrkii ja osallistuu. Työmarkkinat jakautuisivat elonjäämiskamppailussa kahtia, voittajiin ja häviäjiin. (En malta olla muistuttamatta, että Hayek esitti aikanaan äänioikeuden kaventamista etuuksien varassa eläviltä. Ja kas, eräs merkittävä suomalainen pankkiiri esitti eläkeläisten äänioikeuden kaventamista kuluvan vuosikymmenen alkupuolella. Voittajat kyseenalaistaisivat häviäjien oikeudet.)

Kun yhteiskunnan rakenteita purkamalla haetaan tilaa markkinoille, seisovat yhteiskunnat aikaisempaa huterammilla jaloilla. Yksilön riskien kasvaessa yhteiskunnallinen pettymys alkaa kuplia. Lopputuloksena voi olla yhteiskunnassa totalitaarisempi hallinto tai eksyneenä vaappuminen poliittisen populismin tahdissa. Erityisesti populistien shanghaijaus kohdistuu epävarmuuteen ajautuneeseen työväestöön. Lupauksista humaltuneena annetaan ääniä helppoheikeille, jotka kääntävät kelkkansa heti valtaan päästyään. Suomessakin tämä on toteen käynyt.

Monesti todettua on, että keskimäärin korkea järjestäytymisaste ja maltilliset tuloerot sekä hyvä elämänlaatu näyttävät viihtyvän samoissa valtioissa. Siitä huolimatta ay-liikettä vastaan on jaksettu käydä monenmoisin keinoin. Tarkoittaako se, että jotain harmittaa maltilliset tuloerot? Ketä se voisi harmittaa?

Onko olemassa tutkimusta, joka osoittaisi järjestäytymisen haitalliseksi yrityksille, taloudelle tai yhteiskunnalle? Ainakin viime vuonna ilmestyneen Union Density, Productivity and Wages - tutkimuksen mukaan työpaikkatasolla järjestäytyminen ammattiliittoihin lisää yrityksen tuottavuutta. Niin on tapahtunut Norjassa.

Työpaikalla järjestäytyneen työvoiman läsnäolo voi näkyä esimerkiksi luottamusmiehenä. Kuluvan hallituskauden aikana luottamusmiehistä on riittänyt puhetta. Suomen Yrittäjät kaatoivat pyrkimykset työpaikkakohtaisen sopimisen lisäämiseen, koska pelkäsivät tehtyjen ehdotuksien johtavan luottamusmiesten lisääntymiseen yrityksissä.

PAMilaisista luottamusmiehistä 49% kertoo, että heidän työpaikallaan on viimeisen kahden vuoden aikana sovittu paikallisesti toisin työehtosopimuksen antamissa rajoissa. Paikalliset sopimukset näyttävät useimmiten koskeneen työajan joustoja, lepoaikoja ja korvaavaa työtä. Yli puolet luottamusmiehistä kokee, että heidän yrityksessään harrastetussa paikallisessa sopimisessa on onnistuttu ja se on hyödyttänyt sekä työntekijöitä, että työnantajaa. Harmi, että tällaista sopimista ei haluttu Suomessa edistää.

Sipilän hallitus on halunnut kahmia itselleen kunnian Suomen hyvästä talouskehityksestä. Aika nurjamielistä. Arvon ministerit eivät näytä kummoisesti kunnioittavan vuosikausia jatkunutta palkkamalttia, josta on sovittu työmarkkinajärjestöjen kesken. Toki kaikilla on tuoreena mielessä pääministerimme (vaikuttava tai omituinen) tv-puhe, jossa hän kutsui kaikkea kansaa puhaltamaan yhteen hiileen Suomen talouden kohentamiseksi. Työntekijäasemassa olevat siihen (kilpailukykysopimukseen) uhkailemalla taivuteltiin. Viime keväänä sitten uutisoitiinkin (HS 17.4.), että johtajien ansiot nousivat uuteen ennätykseensä. Kiitoksena kilpailukykysopimuksesta halutaan palkita työntekijät vielä irtisanomissuojan heikentämisellä. Yhteen hiileen puhaltaminen olikin yksi ”suuri puhallus”.

Antti Veirto

KIKY JA LUOTTAMUKSEN TIIMALASI

Kiky voi kirvellä päätä kuin kesäfestarit kahden viikon jälkeen sitä toista päätä. Antibiootiksi pitää saada nyt sitä luvattua talouden kasvua ja työtä vailla oleville töitä. Sopimus oli tarpeen, että edes jokin pätkä tulevaisuudesta on näkyvillä. Ei millään sopimuksella mustia joutsenia voi pakottaa pysymään piilossa, mutta nyt niitä ei ainakaan työmarkkinapullalla esiin houkutella. (Musta joutsen on siis se lintu, jota ei pitänyt olla olemassa, kunnes se sitten olikin olemassa. Se oli sellainen ennakoimaton yllätys.)

Minun mieltäni on puolestaan alkanut kirvelemään tuo ammoinen euroon siirtyminen. Suosin jälkiviisautta, tuota viisauden lajeista turhanpäiväisintä. Siksi voin sanoa, etteivät ainakaan minun silmäni olleet täysin auki Suomen siirtyessä eurohuumassa vuosituhannen vaihteen jälkeen euroon. Vuonna 2001 EKP:n pääekonomisti Otmar Lessing kirjoitti Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa, että ”yhteiskunnan eri intressiryhmien tulee osallistua sopeuttamiseen”, pohtiessaan yksittäisen kansantalouden kykyä hallita talouden häiriöitä euro-aikana. Jos Suomessa asiantuntijat humun keskellä yrittävät huomautella, että valuuttakurssijouston poistuminen muuttuu ongelmaksi, ellei työmarkkinoiden jaloista ala löytymään niveliä, niin sitä ei kuultu. Ay-liikekin kuittasi eurotulevaisuuden luottavaisena. Tai en minä sitä tiedä oliko luottavainen, mutta kuittasi ainakin. Pitää muistaa, että euro oli poliittinen päätös. Ei mikään välttämättömyys esimerkiksi talouden näkökulmasta.

Ay-liike kuittasi euroon liittymisen ehkä uskoen, ettei taloudessa tule näitä viime vuosina koettuja ryppyjä tai luottaen siihen, että Suomessa säilyy yhteiskunnassa eri osapuolien välillä vuosikymmenten aikana kehittynyt sosiaalinen pääoma eli luottamus, jonka voimalla talouden kuilujen yli yhdessä astutaan. Sen sosiaalisen pääoman varanto alkoi kuitenkin huveta ennen kuin euron 10-vuotissynttäreitä juhlittiin.

Elinkeinoelämän puolella alkoivat jo viime vuosikymmenen lopussa vahvat oireet siitä, että Suomessa harjoitettu tulopolitiikka aiheuttaa heille pahaa syyhyä. Polttelu on ollut niin kovaa, että keskitettyjä ratkaisuja ei työnantajaleiri olisi halunnut tehdä (toki on tehty). 

Suomalaiseen tulopolitiikkaan on liittynyt aina poliittista vaihdantaa, jossa maltillisen palkkakehityksen vastineeksi on kehitetty sosiaaliturvaa, työlainsäädäntöä, työsuojelua ja ylipäätänsä julkisin toimin ihmisten hyvinvointia. Niitä on kehitetty kolmikantaisesti elinkeinoelämän, ammattiyhdistysliikkeen ja valtiovallan kesken. Siinä on vaadittu tuota edellä mainittua sosiaalista pääomaa ja sen mahdollistamaa yhteistyötä, jolla ammattiyhdistysliike ja poliittinen vasemmisto on sitoutettu mukaan talouskasvun tavoitteisiin. Sen sosiaalisen pääoman voimalla oli 14.päivä kesäkuuta koottu paikalle kolmikannan osapuolet allekirjoittamaan kilpailukykysopimusta pääministerin luokse.

Pienillä palkankorotuksilla tai suoranaisilla palkanjäädytyksillä ellei peräti palkkaleikkauksilla, ei yksinomaan voida kannustaa työntekijäpuolta huolehtimaan yhteiskunnan vakaudesta ja talouskasvusta. Siksipä riihikuivan ohessa ja sijasta on jaettu myös sosiaalista palkkaa, joka on tarkoittanut valtiovallan toimivallassa olevin keinoin vaikkapa vuosikymmenten saatossa työajan lyhentämistä. Siirtyminen kolmikannasta liittokohtaisiin sopimuksiin, paikalliseen sopimiseen, ellei peräti ”pärstäkohtaiseen” sopimiseen, tietysti vie pohjan sosiaaliselta palkalta. Istuva hallitus ei ole enää silloin osapuolena kannustamassa pieniin korotuksiin. Ei olisi enää kolmikantaa vaan sen sijaan ehkä kaksikantaa ja ehdottomasti taloudellista valtaa käyttävien toiveissa yksikantaa.

Globalisaatio pistää suomalaisen kilpailemaan kaikkien muiden kanssa, joten kustannukset pysyvät maltillisina ilman erillistä poliittista vaihdantaakin. Elinkeinoelämä ja valtiovalta eivät sitä mielestään siis ehkä tarvitse enää kuten aikaisemmin. Sosiaalisen tasa-arvon ja yhtenäisyyden merkitys on niille toisarvoista. Yhteiseksi koetut arvot ja normit osoittautuvat alisteisiksi markkinavoimille. Aikaisemmin luodut ja poliittisen vaihdannan kautta tulopolitiikan ohessa syntyneet julkiset palvelut luovutetaan nekin markkinoiden hoidettavaksi.

Eurohuuma on vaihtunut minunkin suosimaksi jälkiviisasteluksi. Kaikki viime vuosikymmenten saavutukset ovat kuvainkaatajien mielissä jatkuvaa tappioiden ketjua, joka on vetänyt Suomen talouden karille. Tulopolitiikka on joutunut epäsuosioon ja sen mollaajat vaativat palkanmuodostukselta joustavuutta ja työelämän rakenteiden uudistamista. Uusliberalismin munkkilatinasta suomeksi käännettynä tarkoittaen siis työntekijöiden keskimääräisen aseman heikentämistä, lisää työmarkkinaepävarmuuksia sekä heikompaa sosiaaliturvaa.

Eurofestarit kirvelee ja eurobiitistä jäi lähinnä tinnitus korviin. Kilpailukykysopimus on poikkeuksellinen konstruktio, mutta myös merkki siitä, että maassa on vielä hitunen jällellä yhteisistä arvoista ja normeista. Sosiaalisesta pääomasta. Kikyssä tehtiin poliittista vaihdantaa kolmikannassa, kun palkansaajat poikkeuksellisesti leikkasivat omastaan ja hallitus lupasi veronalennukset. Kolmannen osapuolen eli elinkeinoelämän pitää huolehtia, että työntekijäpuolen ja valtion myönnytykset tulevat näkymään yritysten investointeina Suomeen ja lisääntyvinä työpaikkoina. Ilman niitä luottamuksen tiimalasi uhkaa valua tyhjäksi.   

Antti Veirto

PS. Minut inspiroi tähän kirjoitukseen kesä ja kesämuistot, kiky, euro sekä ennen muuta Jaakko Kianderin, Pekka Sauramon ja Hannu Tannisen artikkeli ”Suomalainen tulopolitiikka poliittisena vaihdantana: sosiaalisen pääoman ja sosiaalisen palkan kehittyminen”(Yhteiskuntapolitiikka 3/2009).