JULKISTEN TE-PALVELUIDEN PITKÄ HISTORIA JA LYHYT TULEVAISUUS

Kuten kaikki jo tietävät Suomessa tehdään maakuntauudistusta.  Se on tulossa voimaan vuoden 2019 alussa. Maakuntauudistus on tunnetusti sosiaali- ja terveydenhuollon kokonaisuudistuksessa tehtyjen poliittisten lehmänkauppojen yhteydessä syntynyt 18-päinen vasikka.  

Maakuntien hoidettavaksi annetaan monia tehtäviä. Yksi niistä on työvoima- ja elinkeinopalvelut eli TE-palvelut. TE- ja sote-palveluiden tuottamisesta vastaisi suunnitelmien mukaan uusi maakunnallinen palvelulaitos. Palvelulaitoksien toimintaa kussakin maakunnassa ovat tulossa johtamaan hallitukset, joihin ei kansalaisten valitsemilla luottamushenkilöillä ole asiaa. Jäseniksi kelpuutetaan henkilöitä, joilla on talouden ja ennen muuta liiketoiminnan asiantuntemusta eli bisnes-osaamista. Itse soisin, että heillä olisi lisäksi etiikan opintoja ja osoitettua kansalaiskuntoa oikeudentuntoisesta ajattelusta.

Juuri nyt minua askarruttaa työvoima- ja elinkeinopalveluiden kohtalo. Työllisyydenhoitoa on Suomessa aikojen saatossa harjoitettu monentyyppisissä rakenteissa. Ennen julkisen työnvälityksen kehittämistä, työnhakijoita ja avoimia työpaikkoja välittivät yksityiset toimijat. Vuonna 1912 Suomessa oli 100 yksityistä työnvälitystoimistoa.

Vuonna 1918 yksityinen työnvälitys muuttui asetuksella luvanvaraiseksi. Sääntely oli seurausta työnvälittäjien harjoittaman toiminnan epäkohdista kuten kohtuuttomasta hinnoittelusta. Yksityisten toimistojen rinnalle tuli laajassa mitassa julkinen palvelu, kun sama asetus määräsi jokaisen yli 5 000 asukkaan kaupungin perustamaan työnvälitystoimiston.

Työvoimapalveluiden valtiollistamista ryhdyttiin puuhaamaan 1950-luvun lopulla, kun koettiin tarpeelliseksi yhdenmukaistaa työnvälitystoimistojen henkilökunnan koulutusta, pätevyyttä ja palkkausta. Vuonna 1961 annettiin työnvälityslaki, jossa määriteltiin viranomaisten ja virastojen tehtävät. Työnvälityksen valtiollistamisen myötä alettiin harjoittaa aktiivisempaa työvoimapolitiikkaa. Pyrittiin työvoiman tarjonnan ja kysynnän määrälliseen ja laadulliseen tasapainoon kaikilla alueilla. Työnvälitystoimiston tehtäväksi tuli ohjata työvoimaa sinne, missä on kysyntää. Kun Suomi kehittyi vauhdilla teollistumisen ja kaupungistumisen myötä, niin oli tarpeen valtion toimin edistää alueellista ja ammatillista liikkuvuutta. Tuolloin esimerkiksi ammatinvalinnan ohjauksen asemaa korostettiin erillisellä lainsäädännöllä.

Nyt on ajan, talouden ja poliittisen hegemonian aika heittämässä TE-palveluita organisoimisen malleissa takaisin jonnekin sinne, mistä ne itsenäisessä Suomessa lähtivät liikkeelle. Työ- ja elinkeinoministeriö valmistelee säännöksiä siitä, mitkä palvelut nykyisiltä TE-toimistoilta siirtyvät maakuntien hoidettavaksi. Yksityisten palveluntuottajien roolin kasvattaminen on keskeinen tavoite. Tavoitteen toteuttamisen vaikeusasteesta käy esimerkkinä se, ettei puheista huolimatta 17 miljoonaa euroa voitu antaa yksityisille toimijoille työttömien määräaikaishaastatteluiden toteuttamiseksi. Viranomaistehtäviä kun ei voi yksityistää. Eikä yrityksillä toisaalta olisi osaamistakaan niiden hoitamiseen. Puhumattakaan siitä, että niille voisi antaa pääsyn työhallinnon asiakasrekistereihin.

Työvoima- ja elinkeinopalveluita ollaan keskittämässä maakunnissa nimen kasvupalvelut alle. Kasvupalveluiden pirtaan ei tule sopimaan työttömyysturvalain toimeenpano. Työttömyysturva on ollut aina kivi julkisen työvoimapalvelun kengässä. Erityisesti kun työttömyys on noussut, on työnvälityksessä jouduttu keskittymään työttömien ”avustustoimintaan ja kaitsemiseen”. Vuonna 1936 työnvälitys ja työttömyyshuolto kertaalleen erotettiin toisistaan työnvälityslailla. Silloin työttömyyshuolto siirrettiin silloisten kunnallisten huoltolautakuntien hoidettavaksi. Nyt ikävä työttömyysturvan toimeenpano siirrettäneen nykyisten työttömyysetuuksien maksajien eli KELA:n ja työttömyyskassojen tontille. Selvää on, ettei kasvupalveluiden tuulettimeen haluta työttömyysturvan toimeenpanosta lentävää ”tavaraa”.

Julkisia työvoimapalveluita on ajettu Suomessa alas jo vuosikymmeniä. Työministerin poliittisen nutun värillä ei ole ollut väliä, kun aktiivisen työvoimapolitiikan resursseja on aina jostain reunasta ministerin valvovan katseen alla saksittu. Työvoimapalveluiden evoluutiota kuvaa toimistojen nimien vaihtuminen työnvälitystoimistosta työvoimatoimistoksi ja edelleen TE-toimistoksi. Seuraavaksi työtä etsivä rykii siis ovea palvelulaitoksen kasvupalveluissa.

TE-hallinnon palveluita on poliittisten komeljanttarien ollut helppo syyttää tehottomuudesta. Resursseja on heikennetty, vaikka samanaikaisesti työttömyys ja sitä myöten palvelutarve on kasvanut. TE-palveluilla ei ole yritysten tapaan mahdollisuutta valikoida asiakkaitaan. Aikaa asiakasta kohden on ollut vuosi vuodelta vähemmän. Palveluiden digitalisoiminen ei ole omiaan edistämään ohjausta tarvitsevien asiakkaiden tilannetta. Työttömien ohjaaminen kiristyvien sanktioiden avulla on heikentänyt asiakkaiden luottamusta palveluihin. TE-palveluiden maine yritysten ja työvoiman keskuudessa on kärsinyt. Erityispalveluiden asema on heikentynyt TE-hallinnossa. Vajaakuntoisten neuvonta, ammatinvalinnan ohjaus tai vaikkapa akateemisten työttömien palvelut on joko lopetettu tai tarjotaan kevennetysti. TE-toimistojen toimipaikat ovat vähentyneet merkittävästi.

Valtiovalta on nostanut siis kätensä työllisyydenhoidossa pystyyn aikapäiviä sitten. Nyt lähinnä on kysymys siitä, että työttömyyden hoidon tehottomuudesta syytetään TE-hallintoa, vaikka suurimmat syypäät tehottomuuteen ovat istuneet kulloisessakin hallituksessa. Työttömyyden kasvaminen sopii yhteiskunnassa niille voimille, jotka haluavat heikentää työn teettämisen ehtoja. Olen ollut viime kuukausina huomaavani, että politiikan kovimmatkin uusliberalistit ovat ottaneet puheissaan kasvoilleen myyvimmät koiranpentuilmeensä ja empaattisesti kuvanneet työttömien karmeaa asemaa. Työttömien asema asetetaan vastakkain palkansaajien aseman kanssa. Samanaikaisesti esimerkiksi julkisen sektorin palkkatukityöllistämisen lisäämiseksi ei ole tehty mitään. Työllisyydenhoidon historian eri vaiheissa se on kuitenkin ollut nopein ja tehokkain tapa reagoida työttömyyden kasvuun. Sen sijaan markkinafundamentalistit uskovat yrityksien työllistävän Suomen työttömät, jos ehdot ovat kyllin heikot. Sehän on tietysti utopia. Yritykset palkkaavat kenet haluavat eli yleensä ne, jotka täyttävät parhaiten heidän tarpeensa. Pitkäaikaistyöttömät eivät siinä listauksessa usein menesty. Työn hintaa ei saa poljettua kengänkannalla niin syvälle, että pitkäaikaistyöttömyyden kova ydin alkaisi sulaa yritysten työllistämistoimilla.

Haluan toki uskoa, että työttömyyden hoidon tehostaminen yksityisiä palveluita aikaisempaa enemmän hyödyntämällä voi osoittautua hyväksi ratkaisuksi. Eritoten kun TE-palveluille ei pitkään aikaan ole mahdollisuuksia haluttu antaa. Esimerkiksi työeläkeyhtiöt ovat onnistuneesti käyttäneet yksityisiä palveluita kuntoutujien työkokeilupaikkojen etsimiseen.

TE-palveluiden kohtalo on kuitenkin selvä. Kuten eräs TE-hallinnon edustaja minulle arveli, että palvelut siirtyvät maakuntiin liikkeenluovutuksella ja sen jälkeen keväällä 2019 alkavat yt-neuvottelut. Siten eräs aikakausi suomalaisessa työllisyydenhoidossa tulee tiensä päähän.

Antti Veirto

TYÖTTÖMYYDEN HOIDOSTA EI SAA TULLA KERMANKUORINTAA

Kuten olemme lehdistä saaneet lukea, työvoima- ja elinkeinotoimistojen työttömyydenhoidon palveluita halutaan ulkoistaa yritysten hoidettavaksi. Samalla työnvälityksen historiassa palataan 100 vuotta taaksepäin. Kuten olen aikaisemmassa blogissani kirjoittanut, ennen julkista työnvälistystä avoimia paikkoja ja työnhakijoita parittivat monenkirjavat toimijat. Työnvälitystoiminta muuttui luvanvaraiseksi 1900-luvun alkuvuosikymmeninä ja julkisia palveluita syntyi yhdestä syystä; yksityisten toimijoiden työnhakijoilta vaatimat palkkiot olivat kohtuuttomia. 

Helsingin Sanomat uutisoi äskettäin kuinka hallituksen TE-toimistoille osoittamasta 17 miljoonan lisäbudjetista merkittävä osa tulee valumaan yksityisille henkilöstöpalveluyrityksille (HS 2.9.2016). Samassa kirjoituksessa kerrottiin kuinka merkittävästi Ruotsia pienemmillä henkilöstöresurssilla työttömien palvelut hoidetaan Suomen TE-toimistoissa.

TE-toimistoja on ajettu alas jo monta vuotta. Nykyinen hallitus jatkaa siinä edeltäjiensä tiellä. Digitalisaatio on mahdollistanut sähköisen asioinnin, jolla on korvattu henkilökohtaiset kontaktit virkailijoihin. Sinällään nurinkurista, kun digitalisaation hyötyihin yleisesti luetaan nimenomaan kommunikaation merkityksen ja aseman korostuminen, kun tylsät rutiinityöt voidaan unohtaa.

Aikanaan työhallinnon virkailijoita koulutettiin yliopistoissa omissa koulutusohjelmissaan. Työttömillä oli mahdollisuuksia tavata ammatinvalinnan psykologeja, työkykyasioihin erikoistuneita vajaakuntoisten työvoimaneuvojia, pitkäaikaistyöttömiin erikoistuneita työvoimaneuvojia ja vaikkapa nuorten asioihin erikoistuneita nuorten työvoimaneuvojia. Toimistoissa oli omia osastoja toimialojen mukaan.

TE-hallinnon leimaavin ”palvelu” on kuitenkin työttömien kontrollointiin liittyvä karenssi. Hallitus on viemässä eteenpäin lainsäädäntömuutoksia joiden myötä karenssien pituuksia venytetään työn vastaanottovelvoitteiden kiristämiseksi. Esimerkiksi varmasta työpaikasta kieltäytyminen toisi jatkossa 90 päivän karenssin. Samanaikaisesti esimerkiksi työssäkäyntialueen ulkopuolisen työn vastaanottamisen velvoitteita lisätään. Jatkossa kokoaikatyötä olisi myös velvollisuus ottaa vastaan, vaikka siitä maksettava palkka jäisi alle maksussa olevan työttömyyskorvauksen.

Työttömyysturvan muutoksenhakulautakunnan tilastojen mukaan se sai viime vuonna kaikkiaan 13 211 työttömyysturvaan liittyvää valitusta käsiteltäväkseen. Määrä oli kasvanut edellisvuodesta 20 prosentilla. Valituksista iso joukko koskee karensseja.

Työttömien jahtaaminen ja ohjaaminen karensseilla, on ollut TE-hallinnon tekemistä stigmatisoiva elementti. Se on johtanut siihen, ettei sen tarjoamiin palveluihin luoteta. Työnantajat eivät anna paikkojaan TE-toimistojen listoille, koska pelkäävät saavansa paikkoihinsa vastentahtoisia, osoituksilla ohjattuja hakijoita. Siksi TE-hallinnon järjestelmässä olevien avoimien paikkojen laatu ei kuvaa markkinatilannetta vaan on todellisuutta huonompi (esimerkiksi joka neljäs TE-hallinnon avoimista paikoista on vuokratyöpaikka). Kierre on valmis. Millä työehtoja paremmin poljettaisikaan kuin ilmoittamalla ehdoiltaan hutera paikka TE-hallinnon järjestelmään, josta osoituksella pakotetaan työnhakija sitä hakemaan. Kieltäytymisestä työtön saisi palkkioksi karenssin.

Onko oikein, että esimerkiksi vailla yleissitovan työehtosopimuksen minimityöehtojen tuomaa suojaa olevasta täysin provisiopalkkaisesta puhelinmyyntityöstä ei voi erota ilman karenssia, vaikka ei sillä pystyisi elättämään itseään ja mahdollista perhettään? Onko oikein, että mitään takaamattomasta nollatuntisopimuksesta ei pääse lähtemään ilman karenssiuhkaa? Entäpä jos tarvittaessa työhön kutsuttavan työtunnit loppuvat kuin seinään lastenhoitovaikeuksien aiheuttamien kieltäytymisten seurauksena. Kun sitten toimeentulon ehtymisen vuoksi joutuu hakeutumaan työttömäksi, niin vastassa on karenssi. Minun mielestäni TE-toimistojen karenssikäytännöt kääntyvät näissä tilanteissa työllisyydenhoidon tavoitteita ja TE-toimistojen oman tekemisen uskottavuutta vastaan.

Onkin mielenkiintoista seurata miten TE-toimistojen palveluiden yksityistäminen tulee tapahtumaan. Karensseilla läiskimistä ei voitane ulkoistaa. Henkilöstöpalvelualan yritykset odottavat pääsevänsä tekemään tulosta. TEM:n ylijohtaja Tuija Oivo tosin on todennut, että kermankuorintaa ei tulla sallimaan palveluntarjoajille.

Totta kai yritysvetoisten henkilöstöpalveluiden toiminta työllisyydenhoidossa on ollut tuloksellisempaa kuin TE-toimistojen, jotka eivät voi asiakkaitaan samalla tavoin valikoida. TE-toimistojen tehtäväksi on myös annettu kulloisenkin maan hallituksen mielihalujen mukainen työttömien kurittaminen. Siirretäänkö myös näitä ikävämpiä tehtäviä henkilöstöpalveluyrityksille? Tuskin, koska lainsäädännön rajapinnat tulevat vastaan.

En voi myöskään kuin hämmästellä sitä yksioikoisuutta, millä hoetaan palkkatukityöllistämisen olevan tuloksellisinta yrityksissä. Onhan se, koska palkkatukityössä yritys valitsee palkattavan henkilön omien tarpeidensa perusteella. Julkisen sektorin ja kolmannen sektorin rooli on ollut voiton tavoittelun sijaan pyrkiä palkkatukityöllistämisessä myös kuuntelemaan sosiaalista omatuntoaan. On naivia kuvitella, että esimerkiksi pitkäaikaistyöttömyyden kovaa ydintä voitaisiin laajassa mitassa sulattaa yrityksien palkkatukityöllistämisen avulla. Pitkittyvän työttömyyden labyrinttiin eksyneille pitää antaa tukea ja ymmärrystä, jota ei kiivasrytmisessä yrityssektorin työelämässä välttämättä ehditä tuottaa.

Vuonna 1996 tapasin projektirahoituksen hankintaan erikoistuneen ammattilaisen. Hän vakuutti minulle, että ”työttömyys on tulevaisuuden bisnes”. Tuo tulevaisuus on nyt. Toivottavasti se ei muodostu henkilöstöpalvelualan yritysten kermanlitkinnäksi.   

Antti Veirto

PELI AUKIOLOJEN TYÖLLISYYSVAIKUTUKSISTA EI OLE RATKENNUT ENNEN KUIN MAALIT ON LASKETTU

Kauppojen aukiolojen vapautumisen työllisyysvaikutuksia juhlineiden olisi kannattanut pitää kuohuvat vielä jäissä. Ymmärrän toki sen, että politiikan kentällä ollaan luontaisia opportunisteja ja jos jossain näkyy edes kangastus kulloinkin harjoitetun politiikan oikeutuksesta, niin samalla sokka napsahtaa irti ja ilkamointi alkaa. Taisipa joku puolensa valinnut jo päästä ulvomaan ammattiliittojen suuntaan antipatiaansa, tässä tapauksessa PAMin, joka oli yhtenä monien joukossa epäillyt aukiolojen laajentamisen järkevyyttä. Nyt kyllä patruuna olisi kannattanut pitää piipussa ja sokka kahvassa. Tulosta aukiolojen vapautumisen työllisyysvaikutuksista ei kannattaisi julistaa ennen kuin sen pelin maalit on laskettu.

Kaupan liitto mielestäni yritti maltillisesti arvioida aukiolojen merkitystä työntekijöiden määrän kasvuun. Kaupan liiton ilmoittama 2 500 palkansaajan lisäys vuoden 2016 ensimmäisellä vuosipuoliskolla on Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksessa keräämä tieto. Mutta kuten Kaupan liiton esityksessä näkyy, vähittäiskaupan työllisyys kasvoi Tilastokeskuksen mukaan tammi-kesäkuussa kokonaisuudessaan vain 500 työllisellä. Tietysti Kaupan liiton ulostulosta sitten jotkut poimivat käyttöönsä sopivan astalon ja alkoivat huitoa.

Joillekin näytti 500 työllisen lisäys (+0,3 %) antavan syyn lähteä voitolla yöhön. Ei painanut mieltä, että tosiasiassa tuolla ajanjaksolla 2 000 yrittäjää (-10 %) ja heidän perheenjäsentänsä katosi vähittäiskaupan työllisistä. Siinä tanner tömisee ja aitaa kaatuu kun alla on ideologinen keppihevonen, jonka kavioihin saattaa muutama omakin sotkeutua. En huomannut, että Suomen yrittäjiä olisi huolettanut se, että tällaista yrittäjien määrän vähentymistä ei ole nähty vähittäiskaupassa sitten vuoden 2008, jolloin finanssikriisi leimahti liekkeihin.

Useat tahot, jotka eivät käytä asioita keppihevosina totesivat, että on liian aikaista arvioida kaupan aukiolon vapautumisen vaikutusta työllisyyteen (kuten kilpailu- ja kuluttajaviraston pääjohtaja Juhani Jokinen) tai ainakaan vetää Tilastokeskuksen luvuista vielä johtopäätöksiä. Jokainen asioista kiinnostunut olisi saattanut tarkistaa, että jo vuoden 2015 toisella vuosipuoliskolla vähittäiskaupassa oli edellisvuoden vastaavaa ajankohtaa enemmän palkansaajia. Jokainen olisi voinut tarkistaa myös sen, että viimeisen kymmenen vuoden aikana kaupassa on nähty ainakin kolme tämän keväistä merkittävämpää palkansaajien määrän kasvulukua vastaavana ajankohtana ilman mitään aukiolomuutoksia. Sitä kukaan ei ainakaan voinut olla tietämättä, että erityisesti loppukeväästä ja alkukesästä työllisyys oli Suomessa (ilman kauppaakin) ollut vihdoin kohenemaan päin ja myös työttömyys kääntyi kesällä laskuun.

Toisin kuin monissa muissa ammattiryhmissä, on 2016 alkuvuosipuoliskolla TE-hallinnon työttömien rekistereissä ollut koko kevään ajan Suomen suurimman ammattiryhmän eli myyjien määrä kasvussa. Onneksi kesää kohden heidänkin työttömyyden kasvu näyttää muuttuneen niin pieneksi, että taite pitäisi olla ihan käsillä (Anttila voi valitettavasti muuttaa tilannetta). Avoimia myyjän työpaikkoja oli kesäkuussa haettavana enemmän kuin viime vuonna vastaavana ajankohtana. Se oli hieno uutinen, sillä koko kevään oli näyttänyt siltä, ettei paikkoja tule auki edes sitä vähää kun oli ollut vuoden 2015 keväällä.

Työpaikat ja työt ovat tervetulleita. En tosin ihan optimaalisena sitä pidä, että tuosta vähittäiskaupan 2 500 palkansaajan lisäyksestä peräti 1 500 näyttäisi tulleen vuokratyövoiman kautta. Juuri nyt vaikuttaa siltä, että vähittäiskauppa olisi kasvattanut vuokratyövoiman käyttöä kevään aikana aikaisemmasta yli kolmanneksella (vuokratyössä olevien palkansaajien määrä +37 %). Toki myönnän, että tästäkään ei vielä kannata tehdä sen suurempia johtopäätöksiä. Aikaa pitää kulua enemmän, että voidaan nähdä tilanteen tässä asiassa muuttuneen. Tosin aikaisemmissa tutkimuksissa aukiolojen laajentumisen on nähty johtaneen epätyypillisen työn lisääntymiseen erityisesti osa-aikatyön muodossa (ks. esimerkiksi Genakos & Danchev 2015). 

Pitää tässä yhteydessä vähän karata aiheesta. Haluan nimittäin kiinnittää huomiota siihen, että aikaisempaa isompi joukko kaikista suomalaisista palkansaajista teki vuokratyötä tammi-kesäkuussa. Eipä siis ihme, että äskettäin saimme lukea Tilastokeskuksen tiedotteesta kuinka työllistämistoiminnan (sisältää siis henkilöstövuokrauksen) liikevaihto kasvoi helmi-huhtikuussa yli 20 prosenttia edellisvuodesta (Tilastokeskus 13.7.).

Jos on pidättänyt hengitystään vähittäiskaupan aukiolojen laajentumisen jälkeisiä työllisyysvaikutuksia odottaessaan, niin kannattaa sitä vielä tovi jatkaa. On liian aikaista sanoa mikä tulee olemaan aukiolojen vapautumisen vaikutus alan työllisyyteen ja mistä nyt havaitut työllisyyssignaalit lopulta kertovat. Varmaan lähikuukausina ja vuosina voimme ihmetellä sitä tarkemmin. Oleellista myös on, että asiasta saataisiin riippumatonta tutkimusta syy-seuraussuhteiden selvittämiseksi.

Antti Veirto

Keppihevonen

POPULISMI, BREXIT JA PRESTON

Aikoinaan eräässä kapakassa 80-luvun puolivälissä istui pitkästyneen näköinen nuori mies käsi poskella ja totesi, että ”tulisipa sota, niin olisi jotain tekemistä”. Viime viikon Brexit-äänestystä miettiessäni tuli mieleen, että kyllä Britanniassa on varmaan aika käynyt monella pitkäksi. Sellaisen benjihypyn päätti maan kansa tehdä, ettei tulevaisuudessa jännitys ihan heti heiltä ole loppumassa.

Sattumalta olin juuri Brexit-äänestyksen aikaan Lontoossa. Parlamentin liepeillä oli aikamoinen mediasirkus vaalipäivänä. Seuraavana päivänä riitti Downing Streetillä pällistelijöitä sekä kaduilla, että pärinästä päätellen ilmassa. Jos happaman vaalituloksen syövyttämän David Cameronin poliittisen harakirin loppunäytelmä eroilmoituksen muodossa järkytti, saivat britit maata jalkojensa alle Buckinghamin palatsin luona. Siellä tutut punanuttuiset karvalakkimiehet marssivat kuten aikaisemminkin. Viestittivät, että imperiumi on voimissaan, rummut pärisevät ja Union Jack liehuu.

Sen verran vaalituloksia selailin, että huomasin Lancashiren kreivikunnan olleen tukevasti EU:sta irtautumisen kannalla. Kun kaihomieli olen, niin Englanti aina herkistelee minut muistelmaan 90-lukua ja asumistani Lancashiren alueen pääkaupungissa Prestonissa. Tiedättehän, että kun sitä rakentaa mielikuvia jostain, niin sitä tukeutuu aikaisempiin kokemuksiinsa. Kun mietin kuka äänesti Brexitin puolesta, niin mieleeni nousee kuva eräästä Prestonin aikaisesta vuokraisännästäni. Paul ei tahtonut maksaa veroja, joita Preston City Council keräsi. Se kävi selväksi kun hän kärtti minua ilmoittamasta osoitettani millekään taholle, joka keskustelee viranomaisten kanssa. Hän ei myöskään voinut hyväksyä kadun varren punatiilisen rivitalon toiseen päähän asettautunutta aasialaista perhettä. Päätteli, että hänen asunto-omistuksensa samasta rivistöstä menettää arvonsa kun kadun varrelle ilmaantuu kaukaa idästä uutta väkeä. Kun sitten ohikulkija vandalisoi Paulin olohuoneen ikkunan rikki, oli hänellä jo rajattu epäiltyjen joukko. Syyllinen lymyilisi taatusti kadun toisen pään asunnossa, vaikka se jäisikin toteennäyttämättä. Paul taisi äänestää Brexitiä.

Ainakin se viime torstaina vastaani tullut heppu parlamenttitalon liepeillä, jonka kuonokopalla hillityn taistelukoiran hihnoissa luki ”Leave”, oli varmasti äänestänyt Brexitiä. No, nyt olin hieman populistinen ja loin valmiita mielikuvia. Anteeksi. 

Brexit-kampanjan yhteydessä on tainnut nousta esille sana populismi. Sitähän politiikassa toki pitää sopivasti annosteltuna ollakin. Ilman sitä on vallan nahka liian öljytty, että sitä kravattiotteella voisi politiikan molskilla heitellä. Liialla populismilla voi kuitenkin olla vaaralliset seuraukset. Olen huomannut, että tehokkainta on populismi, jossa vihjaillaan kansallisen identiteetin katoamisesta ja tarjotaan uutta johtajuutta kansan ohjaamiseksi kohti valoa tai kunniakasta menneisyyttä. Populismissa kannattaa aina käyttää tarinaa rappiosta eli asioiden huonontumisesta. Jos historiasta ei yksiselitteisesti löydy ns. parempaa aikaa, niin sitten se vaikka keksitään. Populismi venyttää totuutta valheen puolelle. Kunniakas menneisyys, mihin pitää suunnata, kaivetaan esille vaikka luolapiirros kerrallaan. Niinhän toimivat esimerkiksi natsit, jotka rakensivat Saksassa 1930-luvulla mytologian ylväästä menneisyydestä, jonka tilkkeeksi kelpasivat kanteleet Suomesta, päänympärysmitat Tiibetistä ja legendat Atlantiksesta. Näin etäältä tuoksuteltuna esimerkiksi USA:n presidenttivaaleissa taitaa olla härskiintyneen populismin imelä tuoksu. Rappiotarina ja myyttinen menestyksellinen menneisyys oli havaittavissa myös Brexit-kampanjassa.

Työpaikkoja ja työtä Iso-Britanniassa riittää tai ainakin työttömyysaste on alhainen (5%). Työntekijöiden aseman turvaavaa sääntelyä on purettu siirtomaitaan kurittamaan harjaantuneella kädellä. OECD-maiden vertailussa työntekijöiden suoja on Iso-Britanniassa heikoimmasta päästä. Minimipalkkalaki maassa säädettiin 1990-luvun lopulla, mutta sen säädöt eivät riitä takaamaan turvattua toimeentuloa. Lontoossa saattaa nähdä kauppojen ovenpielissä tarroja, joissa yritys kertoo kuuluvansa ”Living wage employer” – yhteisöön. Sen jäsenyritykset sitoutuvat maksamaan minimipalkan ylittävää palkkaa. Kun sopimusyhteiskuntaa ei ole, on elämiseen riittävän palkan maksaminenkin alistettu julkikuvan kiillottamiselle ja yritysten hyväntekeväisyydelle. Iso-Britannia on itsenäisesti ja ilman EU:ta valinnut tiensä esimerkiksi työehtojen, palkkojen ja työntekijöiden oikeuksien polkemisessa.

Mutta muistanhan minä Prestonista myös Rachelin ja Timin, joiden vuokralaisena myös asustelin. Aivan mahtava pariskunta. Olivat ystävällisiä, avoimia ja huumorintajuisia hienolla tavalla. Tavalla, jonka vain britit osaavat.

Antti Veirto

TASA-ARVOA MYÖS KOTOUTTAMISEEN

Monesti kuulee, että Suomi on tasa-arvon kärkimaita. En väitä, etteikö näin ole, mutta paljon on vielä tehtävää. Joidenkin ihmisten mielestä feministit vaativat liikaa eivätkä osaa olla kiitollisia suomalaisesta tasa-arvotilanteesta ja tasa-arvon saavutuksista. Arvostamme jokaista tasa-arvoasiaa, joka tässä maassa on saavutettu kovalla naisten aktiivisudella. Tästä ei siis ole kyse. Kyse on siitä, miten voimme parantaa vielä entisestään Suomen, täällä asuvien ihmisten ja varsinkin maahanmuuttajanaisten asemaa yhteiskunnassa. Miten me voimme mahdollistaa, että myös maahanmuuttajanaisilla on samat oikeudet ja mahdollisuudet kuin maahanmuuttajamiehillä? Tästä tarkastelukulmasta katsottuna kaikissa yhteiskunnan osa-alueissa tasa-arvo ei toteudu. Yksi näistä osa-alueista, joka tarvitsee kipeästi tasa-arvotoimenpiteitä, on kotouttamispolku.

Valitettavasti tasa-arvokysymykset on huonosti huomioitu kotouttamispolitiikassa. Jopa kotouttamislaki on erittäin eriarvoistava. Kotouttamislain tarkoitus on tukea ja edistää maahanmuuttajien kotoutumista ja mahdollisuutta osallistua aktiivisesti ja tasa-arvoisesti suomalaisen yhteiskunnan toimintaan. Myös yksi lain tarkoituksista on edistää tasa-arvoa. Tutustumalla lain sisältöön huomataan, että lain laatimistyössä ei ole riittävästi pohdittu tasa-arvokysymyksiä ja maahanmuuttajanaisten asemaa.

Lain 12 pykälässä on kerrottu oikeudesta kotouttamissuunnitelmaan ja kotouttamissuunnitelman kestosta. Kotouttamissuunnitelma on yksilöllinen suunnitelma erilaisista kotouttamistoimenpiteistä ja –palveluista, joiden avulla tuetaan maahanmuuttajan suomen (tai ruotsin) kielen oppimista ja sopeutumista suomalaiseen elämään ja toimintaan. Kyseisessä pykälässä on kirjoitettu, että kotouttamissuunnitelma tulee laatia kolmen vuoden sisällä oleskeluluvan saannista ja tästä laatimisajankohdasta oikeus kotouttamissuunnitelmaan on enintään kolme vuotta. Tätä aikaa voi vielä pidentää enintään kahdella vuodella, perustellusta syystä. Yksi näistä perustelluista syistä on esimerkiksi äitiys- tai vanhempainvapaa.

Lakipykälä ja –kirjoitus näyttävät siltä, että maahanmuuttajanaisten asema on huomioitu tällä lisäajalla ja tasa-arvokysymysten huomioimisesta voidaan jopa nostaa hattua. Näin ei kuitenkaan ole! Käytännössä maahanmuuttajanainen, joka saa useamman kuin yhden lapsen, putoaa kotouttamistoimenpiteiden piiristä. Viisivuotinen oikeus kotouttamissuunnitelmaan on aivan liian lyhyt aika monille maahanmuuttajanaisille. Jos biologista naisten raskausaikaa ja lasten kasvatusta voisi ulkoistaa, ehtisivät maahanmuuttajanaiset käyttää oikeutensa kotouttamistoimenpiteisiin. Koska tämä ei ole mahdollista, ja koska moni maahanmuuttajanaisista haluaa usean kuin yhden lapsen, on kotouttamislaki epätasa-arvoistava.

Tähän ongelman on herätty monissa kunnissa. Onneksi esimerkiksi Helsingin kaupungin tietokeskuksen mukaan helsinkiläisille maahanmuuttajaäideille on alettu myöntää oikeutta kotouttamissuunnitelmaan lain viiden vuoden enimmäisajan ylittyessäkin.

Maahanmuuttajien kotoutumisesta puhutaan paljon, mutta keskustelusta unohdetaan, että kyse on usein erityisesti maahanmuuttajanaisten kotoutumisongelmista ja heidän sopeutumisestaan tähän yhteiskuntaan. Maahanmuuttajanaisten kotoutumisasiat on nostettava esiin paljon paljon nykyistä selvemmin. Lisäksi on löydettävä pysyviä ratkaisuja yhteiskunnan rakenteiden muuttamiseksi, jotta voisimme tukea maahanmuuttajanaisten kotoutumista nykyistä tehokkaammin. Samalla parannetaan heidän asemaansa. Hyvin kotoutunut maahanmuuttajaäiti pystyy tukemaan lapsiaan paremmin sekä koulunkäynnissä, kasvatuksessa että aktiiviseksi kansalaiseksi tulemisessa. Tällöin maahanmuuttajalapset ja –nuoret eivät tarvitsisi niin paljon yhteiskunnan tukea kasvatuksessa ja koulukäynnissä.

Tästä johtuen tarvitaan kipeästi tasa-arvoista kotouttamislakia, joka huomioi paremmin ja laajemmin maahanmuuttajanaisten aseman kotouttamistoimenpiteissä. Joskus kuulin erittäin fiksun sanonnan ”You educate a man; you educate a man. You educate a woman; you educate a generation.” Tämä pätee myös kotouttamisessa ja kotoutumisessa!

Egëzona Kllokoqi-Bublaku