ON RIKOS KOHDISTAA LEIKKAUKSET LAPSIIN!

Kansalaisten arki

Istuin koneen äärellä kirjoittamassa kauppojen aukiolojen vapauttamisen vaikutuksista jäsentemme työ- ja perhe-elämän yhteensovittamiseen, kun työpuhelin alkoi soida. Soittaja oli puolivuotiaan Rettin oireyhtymää sairastavan lapsen äiti. Hätääntyneellä ja itkuisella äänensävyllä hän kysyi: ”Miten sote-uudistus tulee vaikuttamaan vammaisten lasten palveluihin?”. Ajatukseni pyörivät kauppojen aukioloaikojen ympärillä ja yritin miettiä, miten sote-uudistuksessa on huomioitu vammaiset ja miksi soittaja kuulosti niin hätääntyneeltä. Kysyessäni hän vastasi, että on hiljattain saanut tietää, että hänen puolivuotias lapsensa sairastaa harvinaista Rettin oireyhtymä -sairautta ja tästä johtuen häntä pelottaa, jos hänen lapsensa ei saakaan tarvitsemaansa hoitoa sote-uudistuksen jälkeen. ”Ei meidän perheellä ole varaa, ellei valtiolta saa tukea”, sanoi äiti.

Miten olisin voinut sanoa tälle äidille, että tulevaisuus näyttää epävarmalta, ja että suurella todennäköisyydellä sote-palvelut tullaan ainakin jossain määrin yksityistämään – tai suokaa anteeksi väärän käsitteen käyttöni − siis yhtiöittämään. Juttelimme äidin kanssa ja kerroin, että joihinkin palveluihin kansalaisilla on tällä hetkellä subjektiivinen oikeus, mikäli palvelun saamisen edellytykset täyttyvät, ja jotkut palvelut taas on sidottu kuntien talousarviossa varattuihin määrärahoihin. Mitä tulevaisuudessa käy näille subjektiivisen oikeuden palveluille, lienee sitä tarpeellista kysyä ja pohtia.

Puhelun jälkeen en pystynyt keskittymään työhön, vaan ajatukset pyörivät äidin, pienen sairastavan lapsen ja meidän sote-palveluidemme ympärillä. Minua ahdisti ajatus, että Suomi on ajautumassa markkinatalouden myötä luokkayhteiskuntaan, jossa tulevaisuudessa vain rikkailla on mahdollisuus huolehtia lastensa ja muiden perhejäsentensä terveydestä ja sosiaalisesta asemasta. Vaikka julkisuudessa osataan perustella, että tarvitaan toimenpiteitä korjaamaan kasvavaa eriarvoistumista, silti päinvastaista työtä tehdään erilaisilla toimenpiteillä, joilla kasvatetaan kansalaisten eriarvoisuutta ja köyhyyttä.

Ainakin toistaiseksi suomalainen tukijärjestelmä on kattava ja tarjoaa monille lapsille ja perheille turvaa. Miten tulevaisuudessa? Miksi halutaan markkinatalousideologialla ajaa alas hyvinvointipalveluja? Ajattelevatko todella hyvinvointiyhteiskunnan rikkojat, että kaikki lapset eivät ole tasa-arvoisia ja tästä johtuen jotkut eivät ansaitse ihmisarvoista elämää? Vai onko se niin, etteivät hyvinvointiyhteiskunnan rikkojat aidosti ymmärrä, mihin suuntaan Suomea ollaan ajamassa?

Tästä se kaikki alkoi

Suomen hyvinvointivaltiota rakennettiin teollisen yhteiskunnan kukoistaessa. Vähitellen 1980-luvulta lähtien teollisuuden osuus kansantaloudesta alkoi hiipua ja globaalitalousilmiön myötä palveluelinkeino alkoi saada paikkansa. Vähitellen siirryttiin palvelutalouteen. Saman aikaan uusliberalistit yhdessä kansainvälisten taloudellisten järjestöjen, kuten esimerkiksi OECD:n kanssa, alkoivat kyseenalaistaa valtion valtaa ja syyttää palveluja heikosta tasosta ja taloudellisesi huonosta suoriutumisesta. Heidän mukaansa tarvittiin ideologian ja suunnan muutosta valtion pelastamiseksi. Valtion pelastusenkelinä he näkivät markkinatalouden, säästämisen, hallinnollisen hajauttamisen ja kuluttajaorientoitumisen.

Suomalainen hyvinvointipolitiikka kohtasi haastajansa. Hyvinvointivaltion sosiaalipolitiikan laajentamisvaiheesta siirryttiin 1990-luvun laman myötä sääntelytalouteen. Tämä tarkoitti sitä, että siirryttiin julkisen sektorin säästötoimiin ja julkisen menojen karsintaohjelmiin. Tämä ajoi siihen suuntaan, että valtio supisti rahoitusosuuttaan kunnille samalla kun niille säädeltiin uusia hyvinvointipalvelutehtäviä.

Niinpä kunnat joutuivat ottamaan lainaa hoitaakseen lakisääteisiä tehtäviään. Valtion yhteisöverotuksellisten säännösten vuoksi kunnat siis ajettiin tilanteeseen, jossa ne eriarvoistuvat. Tästä johtuen Suomessa elettiin vaihetta, jolloin kansantulosta melkein puolet kulutettiin hyvinvointimenojen kattamiseen.

Näihin aikoihin Suomi liittyi EU:hun, jossa ajettiin ja parannettiin jäsenvaltioiden kilpailutalousyhteistyötä globaaleilla markkinoilla. Eli suomeksi sanottuna EU:n mukaan yksityistäminen, sääntelyn purkaminen ja kilpailupolitiikan rakentaminen ovat ihmelääkkeitä jäsenvaltioiden kansataloudelle. Näitä asioita EU on edistänyt säätämällä direktiivejä ja määräyksiä. Samalla markkinoistamisajattelua on siirretty koskemaan myös sosiaali- ja terveyspalveluita, vaikka Suomen EU:n jäsenyyttä markkinoitiin sillä, että Suomen sosiaalipolitiikka on koskematon. En toki sano, että EU olisi pakottanut Suomea markkinoistamaan esimerkiksi juuri sote-palveluita. Me teemme sen itse yhtiöittämällä sote-palveluita, jolloin teemme tilaa EU:n määräyksille koskien kilpailulainsäädäntöä. Uusliberaalit saavat EU:n tuen omalle ideologialleen.

Sosiaali- ja terveyspalveluiden markkinoistamisajattelu lähti OECD:stä 1990-luvun loppupuolella. OECD ryhtyi ohjailemaan eurooppalaisia sosiaali- ja terveyspalvelujen markkinoistamisajatteluun antamalla ohjeita palveluiden kilpailuttamisesta ja julkisten sektorien toimien siirtämisestä markkinoiden varaan. OECD:n noin 20 vuotta ajama ajattelumalli on tuottanut tulosta: jopa Suomessa sote-palveluita halutaan yhtiöittää.

Sosiaali- ja terveyspalveluiden yksityistäminen on hankalaa, koska kyseessä eivät ole helposti hinnoiteltavat konkreettiset tuotteet, joista on helppoa laskea tuotantokustannukset. Kyseessä ovat palvelut, joiden tuotantokustannuksia on vaikea laskea etukäteen. Sosiaalityöntekijät tietävät, että jotkut asiakkaat tarvitsevat enemmän tukea kuin toiset. Ihmisiä ja ihmisten sosiaalisia pulmia ja huolia ei voi tuotteistaa ja hinnoitella markkinapohjaisesti. Tämän lisäksi laadunvalvonta ja kilpailutus käyvät kalliiksi julkiselle hallinnolle.

Pelko lasten tulevaisuudesta

Isoin pelko on se, että uusliberaalin markkinatalouden myötä unohtuvat heikommassa asemassa olevat lapset. On helppoa leikata heikko-osaisten perheiden lapsilta, koska nämä lapset ovat yhteiskuntamme tukien ja palveluiden varassa. Jos haluamme eriarvoista luokkayhteiskuntaa, se käy helposti leikkaamalla lapsilta mahdollisuudet tasa-arvoiseen varhaiskasvatukseen, koulutukseen ja terveyspalveluihin.

Hallituksen leikkaukset eivät kohdistu rikkaiden vanhempien lapsiin, koska heillä on mahdollisuus ilman valtion tukea laittaa lapsensa hoitoon minne ikinä he haluavat. Jos heidän lapsensa kärsivät sairaudesta, heillä on mahdollisuus viedä lapsensa vaikka Suomen rajojen ulkopuolelle hoitoon. Niin kauan kuin valtion talouden leikkaukset eivät kohdistu heidän lapsiinsa, päätöksiä tehdään.
Oikeudenmukaisilla päätöksillä päästään tilanteeseen, jossa seuraukset ovat kaikille samoja sosioekonomisesta asemasta riippumatta. Filosofin John Rawlsin mukaan oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan voidaan päästä vain silloin, kun päättäjät päättävät yhteiskunnan toimintaperiaatteista, mutta he eivät tiedä missä asemassa itse tulevat olemaan yhteiskunnassa. Näin päätösten seuraukset selvitettäisiin ja mietittäisiin paljon paremmin.

Vaikka minulla itselläni ei ole lapsia, minun elämässäni on pieni enkeli, veljeni tytär Tara, jonka puolesta olen valmis tekemään mitä vaan. Taralla on onnea, koska hänellä on kahdeksan aikuista, jotka rakastavat ja huolehtivat hänestä. Tara on eri asemassa verrattuna moniin muihin lapsiin, koska sen lisäksi että hänellä on näin monta aikuista ympärillään, kaikki ovat työssä käyviä, joilla on myös mahdollisuuksia tukea rahallisesti tarvittaessa. Vaikka kaikilla lapsilla ei ole samaa onnea kuin Taralla, jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus saada ihmisarvoinen elämä ja tulla kohteluksi tasa-arvoisena kansalaisena sekä saada tasa-arvoisesti tarvitsemaansa tukea ja palveluita. Vanhemmat antavat kaikkensa, ettei heidän lapsilleen tapahtuisi mitään pahaa. Vanhemmat tekevät kaikkensa lapsensa hyvinvoinnin puolesta. Mutta jos lapsi syntyykin köyhässä kodissa, hänen kasvuolomahdollisuutensa ovat rajalliset: ei ole varaa käydä harrastuksissa, mennä ulos tai saada tarvitsemaansa käyttötavaraa. Meidän jokaisen tehtävä on tukea ja auttaa näitä lapsia! Kyllä, MEIDÄN JOKAISEN, koska me olemme yhteiskunta ja me luomme yhteiset pelisäännöt ja meidän on pidettävä huolta, että päättäjät vahvistavat meidän lastemme etuja ja oikeuksia. Lapset ovat aikuisten luoman yhteiskunnan armoilla. On mielestäni jopa rikos eriarvoistaa lapsia keskenään. Suomalaisuuteen ja Suomeen ei ole sopinut eikä sovi luokkayhteiskunta! Näin ollen sama tasa-arvo ja onni kuuluvat sekä meidän Taralle että tuon puhelimessa olleen äidin lapselle.

Egëzona Kllokoqi-Bublaku

IDEA TYÖNÄYTEPALVELUSTA EI VAKUUTA

Työ – ja oikeusministerimme Jari Lindström esitteli äskettäin hallituksen tuumailuja työllisyyspaketiksi. SSS-paperilla kääritystä laatikosta kaivettiin esiin työttömien karenssiaikojen pidennyksiä, työttömyysturvan leikkauksia, työn vastaanottovelvoitteiden kiristämistä, uusia palkkatuen muotoja ja uusi liikkuvuusavustus. Paketissa oli pahaa ja jotain hyvää. Sokerina tai paremminkin happamana yllätyksenä, paketin pohjalta paljastui ajatus työnäytepalvelusta.

Työnäytepalvelun kehittelyn taustalla on Sitra ja hallituksen selvitysmies Marja Kaisa Aula. Sitra on selvityksissään todennut, että Suomessa on ns. piilotyöpaikkoja. Sitran mukaan jopa 270 000 työpaikkaa odottaa löytäjäänsä. Sitra on luonnostellut ajatusta, jossa työttömät lähtisivät yrityksiin kaivelemaan piilossa lymyileviä töitä. Kuten kullankaivajat työttömät olisivat työelämän jotoksella vaskoolit kilisten ja saattaisivat toiviomatkallaan seisahtua jopa 4 kuukaudeksi työnäytepalveluun huuhtoakseen työpaikan jyvän esille. Työnnäytteen antajalle ei maksettaisi palkkaa, koska työtä ei tehtäisi työsuhteessa. Elanto tulisi edelleen työttömyysturvasta.

Marja Kaisa Aula ei ole peitellyt innostustaan työnäytteeseen. Hän näyttää uskovan, että TE-hallinto lähinnä haittaa työttömien työnsaantia. Työttömät pitäisi päästää kohtaamaan työnantajat ilman viranomaisten sotkeutumista. Ministeri Lindström puolestaan tekee mitä hallitusohjelma käskee ja tässä se käskee häntä selvittämään työnäytepalvelun käyttöönottoa. Lindström onkin vakuuttanut sitoutumistaan. Hänen mukaansa TEM kehittää työnäytepalvelun, joka ei tosin välttämättä ole Sitran esittämä malli. Lindström on toistellut työnäytepalvelun kritisoijille, että tulossa on tässä vaiheessa alueellinen kokeilu.

Vaikka ministeri Lindström vakuuttaa, ettei ole tarkoitus luoda ilmaistyömarkkinoita, ei todellisuus ole välttämättä ministerin kontrolloitavissa. Erityisesti viranomaisten mahdollisuudet valvoa työnäytepalvelun käyttöä loistavat poissaolollaan Sitran esityksessä. Se on erikoista, kun kuitenkin työttömyysturvaa rahoitetaan lakisääteisesti.

Työnäytepalvelun kehittely on alkuvaiheessa ja ilma on sakeana kysymyksistä. Selvää on, ettei työnäyte toimi kaikilla toimialoilla tai ammattiryhmissä, kuten esimerkiksi terveydenhuollon potilastyössä. Mille toimialoille ja tehtäviin työnäyte siis tulisi? Mikä olisi kausityön tulevaisuus Suomessa, teetettäisiinkö se jatkossa työnäytteen antajilla? Entäpä palvelualoilla vaikkapa kassavastuu, voisiko sitä edellyttää ei-työsuhteiselta työnäytteen antajalta? Mitkä ovat ylipäätänsä työnäytteen antajan ja yrityksen oikeudet ja velvollisuudet? Kuka vakuuttaa työnäytteen antajan tapaturman varalta?

PAMin edustamien alojen kannalta onkin huolestuttavaa se mitä jäisi jäljelle, kun mitä ilmeisemmin toimialoja tehtävineen rajautuisi työnäytepalvelun ulkopuolelle. Tiedossa on, että myynti- ja palvelutyössä on jo nyt merkittävä osa esimerkiksi työvoimapoliittisissa toimenpiteissä olevista. Tiedossa on myös, että erilaisia ilmaisen työn muotoja on aikaisemminkin hyödynnetty kyseenalaisella tavalla. Työharjoittelijat ja muut ilmaisen työn tekijät saatetaan jopa huomioida henkilöstösuunnitelmissa samanaikaisesti kun talon työsuhteisesta väestä suurin osa on osa-aikaisia. On jopa tiedossa, että osa-aikaisten työtunnit ovat vähentyneet silloin kun harjoittelijoita on tullut taloon. Sitran mallissa ei olisi mitään viranomaistahoa, joka voisi hillitä tuollaisessa tilanteessa työnäytteen antajien hyväksikäyttöä ja palkatun työn korvaamista työnäytetyövoimalla. Kuka puuttuisi esimerkiksi siihen jos työnäytteen antajia tulisi jatkuvassa ketjussa hoitamaan jotain tehtävää ilman, että heistä kukaan työllistyisi näytteen annettuaan?

Mitään eksaktia toteuttamiskelpoista työnäytemallia ei ole siis vielä olemassa. Ketkään muut kuin Sitra, Lindström ja Aula eivät ole innostuneet työnäytepalvelun ideasta. Ehkäpä jo olemassa olevien keinojen, kuten työkokeilun kehittämisestä, löytyisivät paremmat keinot edistää työttömien työllistymistä. Lindströmin vakuuttelut siitä, että nyt ei ole tarkoitus luoda halpatyömarkkinoita ja lisätä ilmaistyön teettämistä, eivät varsinaisesti vakuuta. Jos Sitran mallilla mentäisiin, niin ilmaistyön lisääntyminen olisi väistämätöntä.

Antti Veirto

KOULUTUSSOPIMUS - MITÄ HYVÄÄ, MITÄ HUONOA?

Hallituksen selvityshenkilöt saivat kauan odotetun esityksen koulutussopimus-mallista ulos viime viikon lopulla. Kommentoin esitystä tuoreeltaan ajatuksella "ei umpisurkea". Nyt ajattelin avata ajatuksiani hieman enemmän.

Esitys vastasi suurin piirtein odotuksia: palvelualojen näkökulmasta sillä on mahdollisuuksia edistää toimialojen osaamista niiden parissa, joiden työmarkkina-asema saattaa olla heikko (mm. koulupudokkaat, maahanmuuttajat, pitkäaikaistyöttömät).

Toisaalta se ei ratkaise niitä ongelmia, jotka jo ennestään olivat osa työssäoppimista tai laajennettua työssäoppimista.
Monet niistä nuorista, jotka eivät viihdy koulunpenkillä, haluaisivat ihan aidosti tehdä opintoja ensisijaisesti käytännön kautta. Mielestäni on varsin kohtuullista, että tällainen mahdollisuus pyrittäisiin antamaan mahdollisimman joustavasti ja opiskelijalähtöisesti.

"Kouluallergikot" päätyvät usein juuri palvelualoille. Jos siis vaihtoehtona on (pääasiallisesti työpaikoilla) koulutetut tai kokonaan kouluttamattomat palvelualojen työntekijät, on selvää, että ensimmäinen vaihtoehto on parempi. Tästä syystä koulutussopimus on jyvällä siinä, että opiskelijalle halutaan antaa mahdollisimman laaja repertuaari erilaisia tapoja opiskella lähtien hänen omista tarpeistaan.

Jos nämä tarpeet merkitsevät nykyistä laajempaa työpaikalla tapahtuvaa oppimista, se on mielestäni hyväksyttävät asia.
Oleellista on tietenkin se, että opiskelija on työpaikalla oppimassa ammattiin (hyvässä ohjauksessa ja tutkinnon perusteita noudattaen), ei varsinaisena työvoimana korvaamassa ammattitaitoisia työntekijöitä.

Ja tästä päästäänkin ongelmiin, jotka liittyvät lähinnä opiskelijan rooliin työpaikalla ja hänelle mahdollisesti maksettaviin korvauksiin.

Koulutussopimuksen olisi tarkoitus olla ei-työsopimuspohjainen. Esityksessä kuitenkin annetaan mahdollisuus maksaa opiskelijalle jonkinlaista vapaaehtoista korvausta. Jää hieman epäselväksi, millä perusteella (tessin alittavaa) korvausta maksetaan? Ja entäs jos koulutussopimus-opiskelijoita on samalla työpaikalla kaksi. Onko mahdollista, että työantaja päättää mielivaltaisesti maksaa toiselle ja jättää toisen nuolemaan näppejään?

Ja kuten olen usein sanonut, kaikessa työssäoppimisessa osapuolten roolien ymmärtäminen on kaiken A ja O. Työnantajan on ymmärrettävä, että opiskelija ei ole työpaikalla ensisijaisesti töissä, vaan oppimassa. Hänelle pitää varmistaa tasokas ohjaus ja myös työpaikalla tapahtuvan opiskelun on perustuttava tutkinnon perusteisiin. Ainoastaan näin opiskelijasta tulee laajasti työmarkkinakelpoinen alansa ammattilainen.

Työpaikka ei kykene tähän ilman oppilaitoksen tukea. Opettajien pitää hyväksyä muutokset omassa työssään. Oppimisympäristönä on nyt työelämä. Opiskelijan puolestaan pitää ymmärtää, että hän on tekemässä tavoitteellista opiskelua.

Jos koulutussopimuksessa katsotaan opiskelijalähtöisesti tutkinnon osa kerrallaan opiskelijalla paras tapa suorittaa opintoja, on uusi malli ihan potentiaalinen korvaamaan nykyisen työssäoppimisen. Jos taas erityisesti työnantajat eivät ymmärrä rooliaan kokonaisuudessa - ja pyrkivät luomaan jonkinlaisen halpatyövoimakerroksen - voidaan koko koulutussopimus räjäyttää saman tien. Etukäteen kyse on luottamuksesta, josta työmarkkinoilla on ikävä kyllä tällä hetkellä pulaa.

Mikko Laakkonen

TYÖTTÖMYYDEN HOIDON UUSI PELIKIRJA

Aktiivisen työvoimapolitiikan aika on ilmeisesti Suomessa ohitse. Ainakin kun tarkastelee työvoimakoulutukseen osallistuneiden määrän kehittymistä suhteessa työttömyyden kasvuun. Siinä missä työttömyys nousee, on työvoimakoulutukseen osallistuvien joukko laskemassa. Kun historiaa katsoo vuodesta 1981 alkaen, niin selvää on, että työllisyyden hoidossa meillä on ainakin työvoimakoulutuksen suhteen aivan uusi ”pelikirja” käytössä. Siinä lukee isolla ”EI KOULUTETA KUIN KURITTAMALLA”.

Asia on huolestuttava kun samaan aikaan edelleen kuulee puhuttavan kohtaanto-ongelmista muutoinkin kuin maantieteellisesti ymmärrettynä. Meille vakuutetaan, että elämme jo jonkinlaista digitalisaation murrosvaihetta, rakennemuutosta jälleen kerran. Uusia ammatteja syntyy ja vanhoja kuolee. Selvää on, ettei työvoimakoulutusta olla ainakaan kovin mittavassa määrin valjastamassa työttömäksi päätyneen työvoiman täydennyskouluttamiseksi takaisin työelämään tässä murrosvaiheessa.

Antti Veirto

YLE:n uutinen työttömien ennätyksellisestä rankaisemisesta karensseilla: http://yle.fi/uutiset/valtio_rankaisi_ennatysmaaraa_tyottomia__syyna_tyotarjouksien_laiminlyonti/8691470

KOULUTUSOPTIMISTIN TILITYSTÄ

Hallituksen kehysriihi ei tuonut mukanaan mitään erityisen yllättävää. Koulutuspuolella samat pääpiirteittäin harmaat pilvet lepattavat päällämme. Optimistina yritän kuitenkin nähdä asioiden valoisan puolen.

Ei se tosin ihan helppoa ole. Kehysriihessä korkeakouluopiskelijoiden opintotuki heikkeni suurin piirtein odotetusti. Sen sijaan korkeakouluille hyviteltiin aiempia leikkauksia kohdistamalla 105 miljoonaa euroa mm. digitaalisten oppimisympäristöjen vahvistamiseksi ja ympärivuotisen opiskelun edellytysten parantamiseksi. Tuttuja juttuja jo hallitusohjelmasta. Olisi kyllä kelvannut myös meille ammatilliseen koulutukseen.

Pisteet on sen sijaan annattava päätökselle poistaa itsenäisesti asuvien 18-19-vuotiaiden 2. asteen opiskelijoiden vanhempien tulojen vaikutus opintotukeen. Ammatillisen koulutuksen järjestäjäverkko tulee luultavasti tavalla tai toisella harvenemaan, joten on todennäköistä, että tulevaisuudessa kasvava määrä nuoria opiskelee ammattiin kotipaikkansa ulkopuolella. Varsinkin heille päätös luopua vanhempien tulorajoista on hyvin tervetullut.

Muutoin ammatillisen koulutuksen reformit ynnä muut etenevät hallituksen ennalta määräämien askelmerkkien mukaan. Luvassa on paljon leikkauksia (hallituskauden aikana noin 250 miljoonaa euroa) ja hampaiden kiristelyä, mutta onneksi myös pieniä valon pilkahduksia.

Otetaan esimerkkinä vaikkapa käynnissä oleva ammatillisen tutkintorakenteen uudistus. Suomesta löytyy yli 370 erilaista ammatillista tutkintoa. Kaikella kunnioituksella kaikkia nahanvalmistajia ja kirjansitojia kohtaan, mutta alanne tutkintoja ei vuonna 2014 suoritettu ainuttakaan. Lienee siis fiksua tarkastella kriittisesti melkoisen pöhöttyneen tukintorakanteemme sisältöä - myös muiden kuin suosioltaan minimaalisten tutkintojen osalta. Yhdistetään toisilleen sukua olevia tutkintoja osaamisaloiksi yhden uuden tutkinnon sateenvarjon alle. Osaaminen ei katoa, mutta järjestelmästä saadaan selkeämpi ja dynaamisempi. Näillä näkymin muutoksia voi olla tulossa esim. kiinteistöpalvelu-, kaupan-, hius- ja kauneudenhoitoalan tutkintoihin.

Hallituksen lempilapsi (tai ehkä tässä vaiheessa jo suvun musta lammas) koulutussopimus antaa sekin edelleen odottaa itseään. Toisin kuin monet muut, en ole jo valmiiksi poistanut varmistinta aseestani. Katsotaan nyt ensin mitä sieltä tulee - jos nyt joskus saisivat asiaan liittyvän selvityksen tehdyksi. Se on meinaan nyt jo kuukauden päivät myöhässä.

Hallituksen vähemmän salattu agenda on, että ammatillisten opintojen tulisi tapahtua laajemmin työpaikalla. Tavoitteena se onkin ihan ok. Tietenkin monen ehdon pitää täyttyä: kaikkien osapuolten (oppilaitos, työpaikka, opiskelija) roolien pitää olla selvät, normihenkilöstöä ei harjoittelijoilla saa korvata, ohjauksen laadun pitää olla hyvää, tutkinnon perusteita noudatetaan jne. Näistä ei parane luistaa, jos haluamme korkeatasoista ammattitaitoa suomalaisille työpaikoille. Erityisesti pitää panostaa työssäoppijan ohjaukseen, mikä voi olla arvaamaton haaste työnantajille.

Nämä eivät toki ole ainoita muutoksia ammatillisessa koulutuksessa. Kaikille PAMin lukuisille koulutusintoilijoille mainostan sen verran, että kirjoittelin melko kattavan koonnin kaikista reformeista uusimpaan PAMplus-lehteen (huhtikuun lehti s. 26-29), jonka pääset lukemaan PAMin verkkosivuilta toivottavasti pikapuoliin.

Vaikka hallituksen fistbumpit saavat myös allekirjoittaneen raivostumaan, yritän pitää yllä optimismiani. Mutta ei se tosiaankaan helppoa ole. Toivotan kaikille pamilaisille aurinkoista kevättä!

Mikko Laakkonen

PAMplus-lehdet: https://www.pam.fi/pamplus/lehtiarkisto.html