KAIKKI TÖIHIN – MUTTA MILLÄ KEINOILLA?

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen VATT:n työvoiman tarpeiden ennakointitutkimuksen mukaan tulevina vuosina oppilaitoksista valmistuvat nuoret eivät riitä täyttämään kaikkia avautuvia työpaikkoja. VATT:n mukaan edessä on keskimäärin 16 000 työntekijän vuosittainen vaje aina ensi vuosikymmen loppuun, vaikka valmistuneiden opiskelijoiden työllistymisprosentti arvioitaisiin erittäin ruusuisesti noin 90 prosenttiin.

Vaje ei sinänsä ole mikään yllätys. Siihen, miten se täytetään, on ainakin kahta koulukuntaa. Toinen, tällä hetkellä enemmän niskan päällä oleva koulukunta, painottaa erityisesti työttömien piiskaamista töihin ja työperäisen maahanmuuton kasvattamista: heikennetään työttömyysturvaa sekä poistetaan työperäisen maahanmuuton tarveharkinta ja byrokraattinen työehtojen ennakkovalvonta. Ajatuksena on, että kun työtön vain tarpeeksi yrittää ja tinkii omissa vaatimuksissaan, niin kyllä hän työllistyy.

Toinen koulukunta, johon yleensä lukeutuu myös suomalainen ay-liike, lähtee koulutus- ja tukinäkökulmasta. Sen sijaan, että piiska viuhuu ja työttömän pitäisi työskennellä elämiseen riittämättömällä palkalla, tulee työtöntä tukea esimerkiksi omaamisen ylläpidossa ja uudistamisessa, jolloin hänestä tulee myös tuottavampi työntekijä.

Emme halua jättää kymmeniä tuhansia ”rakennetyöttömyyteen” tuomittuja oman onnensa nojaan. Yleensä ajatellaan, että rakennetyöttömyys ei alene taloudellisten suhdanteiden paranemisen myötä, vaan vaatii muita toimia, kuten työvoimapoliittista koulutusta ja realistisia mahdollisuuksia siirtyä työn perässä uudelle paikkakunnalle. Ajatus, että rakennetyöttömyys saataisiin ratkaistua vain alentamalla palkkoja, on asioiden yksinkertaistamista. Yritys ei halua palkata edes alehintaan henkilöä, jonka osaaminen on täysin vanhentunutta tai olematonta, kuten esim. pitkäaikaistyöttömillä usein on.

Sen sijaan että työmarkkinoita heikennetään rakenteellisesti, pitää panostaa siihen, että aiemmin epäkurantista työvoimasta tulee jälleen kuranttia. Se voi aluksi hieman maksaa, mutta on pidemmän päälle järkevin ratkaisu. Näin Suomi menestyy työllä eikä halpatyöllä, mikä on tosiasiassa esimerkiksi Saksan ns. menetyksen taustalla. EU/ETA-alueen ulkopuolisen työvoiman rekrytointiin tulisi olla mahdollisuus, kun tarve on todellinen ja työehdot on asiallisesti etukäteen valvotut.

Meillä on työvoimareserviä, josta ammentaa, jos pelaamme korttimme oikein. Sellaisen työvoiman, jolla ei oikeasti ole realistisia mahdollisuuksia työllistyä, piiskaaminen epätoivoiseen työnhakuun on lähinnä huono-osaisten kiusaamisesta. Julkisen vallan tulisi tukea työvoiman kysyntää suhdannekuopassa ja ”rakennetyöttömiä” siirtymään aidosti takaisin työmarkkinoille – erityisesti osaamisen uudistamisella ja kehittämisellä.

Mikko Laakkonen

YHTEISKUNTASOPIMUKSESTA JA MUITA MÄTÄKUUN JUTTUJA

Kyökkifilosofiset mietelmäni jatkuvat yhteiskuntasopimuksen tavoittelun innoittamana. Näille mietelmille on mitä otollisin ajankohta vuodesta. Onhan nyt mätäkuu.

Ranskalainen valistusajan ajattelija Rousseau kirjoitti vuonna 1762 teoksen Yhteiskuntasopimuksesta. Se lämmitti hänen aikalaisiaan. Erityisesti Genevessä, missä se hävitettiin roviolla. Kirja on kuitenkin myöhemmin ollut innoittajana historian eri vaiheissa. Kirjan sisältöä on hyödynnetty monien kuvainkaatajien toimesta. Ja muutostahan Suomeenkin ajetaan yhteiskuntasopimuksella.

Tulkitsemalla Rousseaun yhteiskuntasopimuksen sisältöä keppihevosohjastajan tavoin, sanon hänen nähneen, että kaikkien osapuolien tulee luopua sopimuksen synnyttämiseksi asemistaan. Kaikki antautuvat yhteistahdolle ja nousevat poteroistaan. Suomessa tosin on käynyt selväksi, että osalta uhkaillaan myönnytyksiä ja osalta niitä anellaan housunpolvet riekaleina.

Ei kuulosta reilulta. Epäreiluille sopimuksille yksi luonteenomainen piirre on se, että toinen osapuoli käyttää mahdollisesti omaamaansa taloudellista valtaa toisen taivutteluun. Toinen osapuoli voidaan ostaa, mutta toisaalta myös taloudellisella vallalla painostaa sopimukseen. Myönnän toki, että sopimus on aina ilmaus yhteisymmärryksestä. Se ei kuitenkaan takaa, että sopimus olisi reilu. Itse asiassa Suomen hallituksen taktiikka muistuttaa minua niistä riskeistä, joita pahimmissa tapauksissa hallituksen peräänkuuluttamassa työpaikkakohtaisessa sopimisessa voi vastaan tulla. Toisella osapuolella on taloudellista valtaa, jota käyttämällä hän voi taivutella toisen osapuolen luopumaan oikeuksistaan ja asemistaan.

Osa niistä, jotka ovat saaneet neuvoteltua itselleen reiluimmat johtajasopimukset ja eläke-edut ovat viimeaikoina suunnanneet Portugaliin. Ehkä myös portviinin, mutta varmasti ginin perässä. Nimittäin tulonjakoa kuvaava Ginikerroin kertoo, että tulot jakautuvat Portugalissa Suomea merkittävästi epätasaisemmin. Rikkaat eläkeläiset ajattelevat karistaa Suomen lumihiutaleet takin liepeistään ja sujahtaa veroilta turvaan tulonjaoltaan säälimättömämpään Portugaliin.

Muistutan nyt kuitenkin kaikkia Portugaliin lähteneitä miljonäärejä, että European Social Surveyn mukaan suomalaisista 92 prosenttia tuntee olonsa turvalliseksi kävellessä yksin illalla asuinalueellaan. Portugalissa 76 prosenttia. Kyllähän meille on rakennettu yhteiskuntaa ihan tarkoituksellisesti ja niin, että kaikilla olisi ainakin kohtuullisen hyvä olla. Siihen tarvitaan niitä veroja. Verotus ei yleisesti ottaen ole niin rajua, että se tekisi rikkaasta köyhän tai tulonjaon kautta rikkaan rahoilla köyhästä rikkaan. Valitettavasti näiden eläkemiljonäärien joukkopako osoittaa vain karulla tavalla tutkimustulokset todeksi siitä, että ihminen vaurastuessaan alkaa kuvitella yhä enenevässä määrin ansainneensa asemansa yksiselitteisesti omalla erinomaisuudellaan ja irrallaan ympäristöstään. Solidaarisuus korvautuu epäkiitollisuudella ja ylimielisyydellä sekä myötätunnon puutteella.

Jos yhteiskuntasopimusta halutaan, niin pitää pyrkiä reiluuteen. Jos ei pyritä reiluuteen, niin ei puhuta yhteiskuntasopimuksesta.

Antti Veirto

INTERGALAKTISET TYÖLLISYYDENHOITOMENETELMÄT

Mökkeilykausi menossa. Itikat inisevät, marjat kypsyvät ja yhteiskuntasopimus muhii suomalaisen yhteiskunnan kivisessä pellossa. Kokoomuksen kansanedustaja Juhana Vartiainen avaa ilmatiiviin avaruuspukunsa ja kertoo tuoreimmassa Suomen Kuvalehdessä (SK27), kuinka hän arvioi työttömyyttä rakettitieteellisin ekonometrisin menetelmin. En nyt kyllä vaikuttunut. Isäni toi minulle 70-luvulla matkoiltaan tuliaisina mustekynän, joka oli kuulemma samanlainen kuin kosmonauteilla. Ei se kestänyt arkikäyttöä. Olen myös joskus maistanut astronauttien käyttämää kuivaruokaa. Luoja paratkoon, että se muuten tarttui kurkkuun!

Konkreettisempi Vartiainen on kun kertoo, rakettitieteellisten menetelmien esittelyn sijaan, että hänen näkemyksensä mukaan Suomessa on kiristettävä työn vastaanottovelvoitteita, lyhennettävä työttömyysturvan kestoa ja jarrutettava ammattiliittojen palkkavaateita. Hänen mukaansa näitä työmarkkinareformeja tarvitaan, mikäli työttömyyttä oikeasti halutaan alentaa.

Vartiaisen tavoin ajattelevat kaipaavat uudistuksia työttömyysturvaan, koska näkevät ylipäätänsä sosiaaliturvan tuottavan niin sanottua moraalikatoa. Moraalikato syntyy tämän ajattelun mukaan kun työttömyyden kohdalla taloudellisista riskeistä osa on katettu työttömyysvakuutuksella eli ennen muuta ansiosidonnaisella työttömyysturvalla. Moraalikato johtaa siihen, että työntekijät eivät riittävällä tarmolla välttele riskejä eli työttömyyttä ja ennen muuta pitkittyvää työttömyyttä. Moraalikato liitetään vakuutuksiin, eli kun olet vakuutuksella kattanut osan taloudellisista tappioistasi, et ole kiinnostunut välttämään vahinkoja. Halutessaan voi nähdä Kreikan nykyisessä kriisissä moraalikatoa useilla osapuolilla eli lainarahaa helleeneille syytäneillä pankeilla ja helleeneillä itsellään. Tieto siitä, että joku pelastaa saa käyttäytymään holtittomasti. Toisaalta, autovakuutus ei saa meitä törmäilemään vastuuttomasti liikenteessä, vaan rohkaisee meitä ajamaan. Ajamisen järjestämiseen tarvitaan kuitenkin hyvää sääntelyä eli liikennesäännöt. No, nyt taas harhauduin tarinoissani. Syynä täytyy olla Suomen suven helle. Hah..nyt olin jo ironinen.

Tiedetään, että riskien ottaminen esimerkiksi työpaikkoja vaihtamalla on hyvin suotavaa talouden dynamiikan ja luovan tuhon ylläpitämiseksi (vrt. autolla ajaminen). Riittävä työttömyysturva ei sido työntekijöitä jähmeästi paikoilleen ”pelaamaan varman päälle” vaan rohkaisee katsomaan ruohikon vihreyttä aidankin takana. Oleellista varmaan olisikin kannustaa ihmisiä liikkumaan työhön sekä työstä että työttömyydestä, ottamaan riskejä. Riskien ottamista helpottaa myös se, että työttömyysturvan lisäksi on olemassa jotkin yhteisesti sovitut pelisäännöt eli työlainsäädäntö ja työehtosopimukset.

Monet asiantuntijat ja muut päivystävät tietäjät ovat huomauttaneet kuinka paradoksaalisesti Suomessa samanaikaisesti työttömyyden lisääntymisen kanssa avoimien työpaikkojen määrä on lisääntynyt. Kuluvalla vuosikymmenellä näin jossain määrin näyttää tapahtuneen. Luonnollisempaa olisi, että avoimien paikkojen määrän kasvaessa työttömyys alenee. Kun työttömyys ei alene avoimien paikkojen lisääntyessä, katsotaan työttömyys, tai ennen muuta sen liikkumaton osa, rakenteelliseksi. Ongelmat työttömien osaamisessa tai jähmeässä liikkumisessa työn perässä ovat syitä, joilla rakenteellista työttömyyttä on ainakin selitetty. Työ- ja elinkeinoministeriö on arvioinut vuonna 2013 rakennetyöttömyyden osuudeksi työvoimasta 6,1 prosenttia. Rakenteelliseen työttömyyteen liittyen Tilastokeskus arvioi, että esimerkiksi vuonna 2012 peräti neljällä työttömällä viidestä oli taustalla jokin työllistymistä heikentävä rakenteellinen tekijä (ikä yli 55v., ei perusasteen jälkeistä koulutusta, toistuvat työttömyysjaksot, ei työllinen useaan vuoteen, työkokemus katoavalta toimialalta, asuu taantuvalla alueella).

En voi olla väittämättä, että avoimeksi tulevien työsuhteiden laadulla on myös merkitystä siinä kuinka työvoima liikkuu kohti avoimia työpaikkoja. Olen niin vanhanaikainen, että uskon sosiaalipolitiikan ja ennen muuta sosiaaliturvan tehtäväksi suojella työntekijöitä epäedullisilta työn teettämisen muodoilta ja tavoilta. Tätä asetelmaa nyt halutaan purkaa, kun työntekijöiden suojelu on muuttumassa hyvää vauhtia toissijaiseksi yrityksien tarpeiden tyydyttämiseen nähden. Niin kauan kuin esimerkiksi nollatyösopimukset ovat laillisia, kohtuuttomien työn teettämisen muotojen annetaan ruokkia rakenteellista työttömyyttä. Totta kai joidenkin yrittäjien tai ainakin heidän edunvalvojiensa silmissä niin nollatyösopimukset, pitemmät koeajat, löyhemmät irtisanomisperusteet, paikallinen sopiminen olisivat sitä parasta työelämää nykysuomessa. Jo nyt nollatyösopimuksilla työskentelevistä isoin osuus on 1-10 hengen yrityksien palkkalistoilla.

Fakta on, että avoimena olevat vakituiset kokoaikaiset ja pitkäaikaiset määräaikaisuudet täyttyvät nopeammin kuin osa-aikaiset ja lyhyet työsuhteet. Siis tahdon sanoa, että rakenteellista työttömyyttä osaltaan kasvattaa tarjolla olevien työsuhteiden laatu. Jos yksinomaan tuijotetaan avoimien työpaikkojen määriä, niin tämä laatuelementti unohtuu täysin. Yhtälailla kun työvoimahallinnon asiakkaita eli työttömiä nykyään segmentoidaan työllistymispotentiaalin ja palvelutarpeen mukaan, pitäisi avoimemmin tiedottaa siitä miten avoimet työpaikat jakautuvat niiden laadun (tuntimäärän, palkkausmuodon, työsuhteen keston yms.) perusteella. Rakenteellisen työttömyyden synnyn tarkastelulle tulisi yksi elementti lisää.

Tehän tiedätte kuinka vuoristokiipeilijät akklimoituvat eli totuttautuvat ohenevaan ilmaan ennen varsinaista nousua vuorensa huipulle. Näin heidän elimistö saa paremmat selviytymismahdollisuudet uusissa olosuhteissa. Jos työttömyysturvaan tehtäisiin muutoksia, niin lähinnä voisi olla kysymys keston rajaamisen sijaan porrastuksesta. Kasattaisiin enemmän panoksia alkuvaiheeseen. Irtisanomista seurannut työttömyys on lähes poikkeuksetta itsessään iso shokki, jos siihen lisättään merkittävä oman talouden romahdus niin vaaditaan pikaista sopeutumista ”ohenevaan ilmanalaan”. Oma ja mahdollisesti koko perheen talous pitää miettiä uusiksi. No, onneksi ovat irtisanomisajat, joiden puitteissa järjestelyitä voi tehdä, mutta sinä päivänä kun herää työttömänä ilma on ohuempaa. Todellinen sopeutuminen ja selviytyminen alkavat siitä hetkestä. Työttömällä tulisi heti alkuvaiheessa tulla olla maksimaalinen mahdollisuus keskittyä työn hakemiseen, sillä työttömyyden alkuvaihe on otollisinta aikaa työn löytymiseen. Alkuvaiheen korkea työttömyysetuus voisi rohkaista myös liikkuvuuteen ja riskin ottoon työpaikan ja asuinpaikkakunnan vaihtamisen suhteen. Voisiko ansiosidonnaisessa olla välileirejä eli porrastuksia tai porrastus, joiden jälkeen turvantaso laskisi? Voisiko porrastusten ajoitukset sitoa esimerkiksi osoitettuun aktiivisuuteen työnhaussa? Ansiosidonnaisen kokonaiskeston leikkaamisessa ei ole pääsääntönä järkeä, mutta 500 pv:n sisällä voisi mahdollisesti olla nykyistä enemmän kannustavia etuustasoja.

Työttömyysturvan leikkaaminen ei mielestäni pureudu ratkaisevasti rakenteelliseen työttömyyteen. Jos hyväksyisi ajatuksen, että ansiosidonnainen työttömyysturva merkittävässä määrin aiheuttaa moraalikatoa niin voisi etuuden leikkaamisen ehkäistä rakenteellisen työttömyyden syntyä. Tutkimukset kuitenkin kertovat, että ansiosidonnaisen työttömyysturvan passivoiva vaikutus on häviävän pieni. Joten ratkaisut pitää hakea jostain muualta.

Minun mielestä työvoima- ja elinkeinohallinnolla on kaikki välineet työttömien asiakkaiden sitouttamiseen. Allekirjoitettava työnhakusuunnitelma pitää sisällä asiat joihin työnhakija sitoutuu ja lunastaa sitä noudattamalla työttömyysturvansa ilman katkoksia. Rakenteellisen työttömyyden syntymiseen voi yhteiskunta vaikuttaa seuraavilla keinoilla: velvoittamalla työnantajat huolehtimaan työntekijöidensä osaamisesta, huolehtimalla aikuiskoulutuksen saatavuudesta ja tukemisesta, ei tue taantuvia aloja luovaa tuhoa jarruttamalla esimerkiksi yrittäjien perintöveroja pienentämällä tai rapauttamalla yleissitovia työehtosopimuksia, huolehtimalla koulutuksen tasa-arvosta, huolehtimalla työikäisen väestön terveydestä esimerkiksi satsaamalla ennaltaehkäisevän kuntoutuksen resursseihin, ryhtymällä kaikin kuviteltavissa olevin keinoin taisteluun työelämän ikärasismia vastaan, lopettamalla sellaiset perhe-etuudet, jotka rohkaisevat siirtymään useiksi vuoksiksi työelämän ulkopuolelle, huolehtimalla, että kasvavilla alueilla on kohtuuhintaista asuntotuotantoa ja ettei vuokra-asuntokäyttöön sopivaa asuntokantaa ole tyhjillään (l. verotuskepillä kannustaa asunnon omistajia saattamaan asunnot markkinoille), palauttamalla muuttoavustukset, palauttamalla paikkakuntakalleusluokituksen. Nämä ovat raitisilmasuodattamia, ei taloustieteilijöiden Kalman suodattimia, jolla rakenteellista työttömyyttä poistetaan oikeasti, eikä heikoimpien asemaa entisestään heikentämällä.

Antti Veirto

MATEMAATTISET POJAT, SOSIAALISET TYTÖT

Miesten ja naisten eriytyminen eri tehtäviin ja sukupuolten epätasapaino johto- ja esimiestehtävissä työelämässä on merkittävä selittäjä sukupuolten väliselle palkkojen epätasa-arvolle. Tämä tuskin tulee kenellekään uutena tietona. Vähemmän kuitenkin puhutaan siitä, miten eriytyminen eri ammatteihin ja kokonaan eri toimialoille vaikuttaa sukupuolten välisten palkkojen erilaisuuteen ja erityisesti siitä, mihin tämä ero juontaa juurensa.

Tasa-ammateissa työskentelevien osuus kaikista palkansaajista on noin 13,5 prosenttia, eikä määrä ole muuttunut kymmenessä vuodessa juurikaan. Tämä siis tarkoittaa, että suurin osa miehistä ja naisista työskentelee työpaikassa, jossa palkansaajien enemmistö on oman sukupuolen edustajia. Tämä ilmenee mm. Sosiaali- ja terveysministeriön samapalkkaisuusohjelman kokonaisarvioinnista 2010—2014. Alojen väliset palkkaerot laajentuvat sukupuolten välisiksi palkkaeroiksi kun miehet ja naiset työskentelevät keskimäärin eri aloilla. Tasaisempi eri sukupuolten edustus eri aloilla – siis esimerkiksi enemmän miehiä sairaanhoitajina ja naisia insinööreinä – tasaisi myös tulonjakoa.

Keskeisin syy sukupuolten ali- ja yliedustukseen tietyissä ammattiryhmissä johtuu pitkälti siitä, että eri sukupuolet hakeutuvat eri ammatteihin. Miehet kouluttautuvat edelleen tekniikan ja liikenteen aloille ja naiset sosiaali-, terveys ja liikunta-aloille. Nämä valinnat taas ovat pitkän prosessin tulos, ja muotoutuvat pitkälti kasvatuksen ja aiemman koulutuksen myötä. Ammatinvalintaan ja omien kiinnostuksenkohteiden muotoutumiseen vaikuttaa vahvasti omat ja ympäröivän kulttuurin käsitykset naisten ja miesten töistä, eli se, että jotkin ammatit koetaan sopivammiksi naisille ja toiset miehille.

Tähän taas vaikuttaa vahvasti omat ja ympäröivän kulttuurin näkemykset naisten ja miesten kyvykkyydestä ja taidoista. Käsitys siitä, että naisilla on paremmat sosiaaliset kyvyt ja miehet ovat lahjakkaampia matematiikassa ja koneiden kanssa, ohjaa tietoisesti ja tiedostamatta ammatinvalintaa ja kouluttautumispäätöksiä. Sosiaaliset alat nähdään sopivampina naisille, ja tekniset alat miehille. Tämän myötä pojat kiinnostuvat teknisistä aloista ja tytöt sosiaalialoista. On kuitenkin epäselvää, eroavatko tytöt ja pojat luonnostaan esimerkiksi matemaattisessa lahjakkuudessa vai ovatko erot ympäröivän kulttuurin tuottamia. Siis kun lapset oppivat ajattelemaan, että pojat vaan ovat parempia matematiikassa, pojat usein myös suoriutuvat matematiikassa paremmin ja ovat kiinnostuneempia matematiikasta.

Jos matemaattinen lahjakkuus olisi synnynnäisesti ominaista pojille, poikien pitäisi pärjätä tyttöjä paremmin kaikissa maissa. Näin ei kuitenkaan ole. Tytöt pärjäävät matematiikassa nykyään varsin hyvin poikiin verrattuna, joissakin maissa jopa paremmin. Vastaavasti tyttöjen mahdolliset paremmat sosiaaliset taidot lienevät enimmäkseen erilaisen kasvatuksen ja kulttuurin vaikutuksen tulos, eikä ole mitään ”synnynnäistä” syytä, miksei poika voisi pärjätä sosiaalisia taitoja vaativalla alalla yhtä hyvin tai paremmin.

Mitä väliä on sillä, ovatko erot taidoissa ja kyvyissä synnynnäisiä vai opittuja? Mikäli näiden taitojen epätasainen jakautuminen eri sukupuolille on seurausta ympäristön vaikutuksesta, kulttuurin ja ajattelutapojen muutos voi ne myös muuttaa. Sukupuolten tasainen edustus ei ole tärkeää pelkästään tulonjaon kannalta, vaan myös tehokkuuden kannalta. Yhteiskunta hyötyisi siitä, että eri toimialat voisivat hyödyntää henkilöiden lahjakkuutta sukupuolesta riippumatta. Asenteiden muutoksessa riittää haastetta kaikilla asteilla, niin kasvatuksessa, koulussa kuin työelämässäkin. Jokaista tulisi kannustaa valitsemaan itselleen sopivin ala, oli se sitten yhteiskunnan sukupuolinormien mukainen tai ei.

Aino Kalmbach

NISKAN PÄÄLLÄ VAI NISKALENKISSÄ?

Perinteiseen tapaan en tälläkään kertaa ajatellut kirjoittaa koulutuspolitiikasta, vaan näin työllisyys- ja kasvusopimuksen lisävuoden kunniaksi palaan toiseen suosikkiaiheeseeni (joka tunnetusti herättää innostusta jokaisessa): Suomen työmarkkinapoliittiseen dynamiikkaan. Kuka on työmarkkinoilla niskan päällä? Mikä on ay-liikkeen tulevaisuus?

En usko olevani aivan yksin, jos väitän työnantajien saavuttaneen melko vahvan aseman suhteessa palkansaajiin. Ajan henki on sellainen, että työnantajien viesti äärimaltillisista palkankorotuksista ja sopeutuksen nimissä tehtävistä leikkauksista ovat saavuttaneet laajempaa yhteiskunnallista kaikupohjaa. Esimerkiksi Suomen Kuvalehden uusimman numeron (24/2015) gallupin mukaan 70 prosenttia kansalaisista hyväksyy hallituksen suunnittelemat leikkaukset, vaikka yhtä suuren osuuden mielestä ”ne eivät kohtele kaikkia suomalaisia oikeudenmukaisesti” ja ”suosivat niitä, joilla menee jo ennestään hyvin”.

Onkin mielenkiintoista katsoa muutamaa indikaattoria, joista voidaan tehdä päätelmiä viime aikojen työmarkkinadynamiikasta.

Ensinkin työttömyys. Hallitsevan talousteorian mukaan työttömyyden ei saa antaa painua alle ”luonnollisen työttömyyden” rajan, koska tällöin palkansaajien neuvotteluaseman vahvuus johtaa inflaatiota kiihdyttävän korkeisiin palkankorotuksiin. Suomessa tämän rajan katsotaan heiluvan tuolla about 6-7 prosentissa. Työttömyyttä ei siis edes haluta laskea tuon rajan alle ellei sitten lasketa itse luonnollisen työttömyyden rajaa, mikä taas tapahtuu heikentämällä rakenteellisesti palkansaajien asemaa esim. palkkoja alentamalla ja työn tarjontaa lisäämällä.

Sanomattakin on selvää, että tästä teoreettisesta lähtökohdasta ay-liike ajautuu aika pahaan välikäteen. Otammeko työttömyyden ja heikennykset? Kokonaan toinen keskustelu on tietenkin se, tulisiko koko tämä teoreettinen lähtökohta – joka on kaikkea muuta kuin ongelmaton – itse asiassa hylätä? Olemmeko kuin nyrkkeilykehän ottelija, joka on määrätty seisomaan paikallaan, kun taas vastustaja tanssii kehässä mielensä mukaan?

Yhtenä työmarkkinapoliittisena indikaattorina toimii myös järjestäytymisaste. Korkea järjestäytymisaste kertoo vahvasta ay-liikkeestä. Kyseinen luku on TEM:n mukaan pyörinyt noin reilussa 70 prosentissa viimeiset 10 vuotta. Kansainvälisesti vertailtuna järjestäytyminen on edelleen Suomessa korkealla tolalla. Voidaan hyvällä syyllä olettaa, että ilman palkansaajien suurta joukkovoimaa tuskin yhtään mitään yhteiskunnallisesti merkittävää päätettäisiin Suomessa kaksi- tai kolmikantaisesti. Korkeasta järjestäytymisasteesta kannattaa siis pitää kiinni. Ilman sitä emme ole mitään.

Kolmas mielenkiintoinen indikaattori on funktionaalinen tulonjako, josta kuulin juuri Palkansaajien tutkimuslaitoksen Pekka Sauramon herättävän luennon. Funktionaalisella tulonjaolla tarkoitetaan pottia, jonka palkansaajat saavat palkkioina tuotannosta syntyvistä tuloista. Loput menevät omistajille voittoina. Vaikka lukuun toki vaikuttavat monet tekijät, voidaan tilastoista nähdä, että palkansaajien osuus tuloista on laskenut merkittävästi sitten 90-luvun alun. Vuosituhannen viimeisenä vuosikymmenenä lasku oli erittäin jyrkkää. 2000-luvun alussa suhde polki pitkälti paikallaan. Uusimman talouskriisin myötä palkkojen suhteellinen osuus taas kasvoi hieman, kun yritykset onneksi pidättäytyivät suurista irtisanomisista, mistä pisteet heille.

Funktionaalinen tulonjaon kehitys kertoo omaa tarinaansa työnantajien ja työntekijöiden dynamiikasta. 1990-luvun alun lamassa palkansaajat olivat valmiita joustamaan palkkavaatimuksissa. Työllisyys- ja kasvusopimus kertoo samasta tässä hetkessä. Vastaan on siis tultu. Kellään, joka uskoo palkkamaltin johtavan työllisyyden kasvuun, ei pitäisi olla valittamista.

Taannoisessa PAMin liittokokouksessa puhuttiin ”työnantajahegemonian murtamisesta”. Sitkeästi korkea työttömyys ja funktionaalinen tulonjako tuntuisivat puhuvan tällaisen hegemonian olemassaolon puolesta. Järjestäytymisaste pitää ay-liikettä vahvana, mutta sen ei soisi enää ainakaan laskevan. Liiton aktiiveilta eivät työt ole loppumassa.

Mikko Laakkonen